tukena olemisen vaikeudesta
Haluaisin kertoa oman tarinani ja haluaisin jutella jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jolla on omakohtaista kokemusta.
Aloin melkein tasan tarkkaan vuosi sitten seurustella maailman ihanimman pojan kanssa, joka on minusta kolme vuotta vanhempi, nyt 20-vuotias. Alussa kaikki meni hyvin. tätä kesti noin kuukauden ajan. sitten minulle alkoi selvitä, ettei hänellä ole kaikki kohdallaan.
Lopulta hän kertoi kärsineensä pahoista ahdistus- ja pelkotiloista jo monen vuoden ajan.Eikä kukaan ollut puuttunut asiaan!
Yritin sitten auttaa. yritin puhua, että kyseessä on mahdollisesti masennus ja että siihen on olemassa lääkkeet. ei puhettakaan. hän ei halunnut kuulla lääkkeistä sanaakaan. suostui sentään menemään terapiaan, mutta eihän siitä mitään hyötyä ollut.
Ilmoitin sitten lopulta asiasta myös kultani äidille.
Hänen mielestään poika oli terve.
kukaan ei uskonut, eikä kultani edes halunnut apua. tästä johtuu, että aloin itse saada masennukseen viittaavia oireita ja purkaa turhautuneisuuttani raivokohtauksiin. Poikaystäväni kaatoi kaikki ongelmansa ja ahdistuksensa minun niskaani ja hukutti minut murheensa alle.☹️
En tiedä mikä hänet sitten nosti takaisin pinnalle, mutta ensiviikolla olemme menossa yhdessä lääkäriin hakemaan hänelle lääkkeitä. Myös hänen äitinsä koitti pyydellä minulta anteeksi, mutta en taida olla valmis siihen vielä suostumaan.
Olisiko jollakin ihmisellä kokemuksia siitä, miten kamalaa on katsella rakkaansa riutumista vierestä?
No mulla on vähän samantapasta. Tosin olin itse ensin se masentunut. Poikaystäväni auttoi mua ja oli itsekin masentunut. Sitten se työnsi kaiken mun päälleni ja oli aina paha olla. Se tiuski ja oli jatkuvasti ilkeä. Kävin terapiassa, mutta ei se auttanut. No seurustelimme yli vuoden ja sitten poikaystäväni jätti mut. Ei välittänyt kuulemma enää. Kavereiltani sain tietää, että se oli pettänyt mua yli puol vuotta ja useat ongelmat oli keksittyjä ja se vaan esitti olevansa masentunut, jotta mulle tulisi paha olo.
Vähän erilainen kokemus kuin sulla, mutta luulen kuitenkin tietäväni miltä susta tuntuu. Voimia! Kyllä poikaystäväsi varmaasti siitä vielä piristyy ja pääsee ongelmiensa yli! 🙂👍 ja sinä myös! 🙂🌻
Kiitti Antku.
Sain sun kertomuksesta uutta näkökulmaa. Kultani aloitti kuluneella viikolla lääkityksen ja kesä on tuonut vähän muutenkin auringon paistamaan taivaalle.
Toivon mukaan tämä tästä helpottaa. Jos haluat jutella niin kirjottele ihmeessä, mulle olis paljon apua edes vähän samaa kokeneen kanssa keskustelusta. 🙂
Kesä tuo ihmeellistä energiaa, vaikka tuntuu ettei jaksa, niin kuitenkin kaikki helpottaa. Pitää vaan muistaa, että sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Ja niin käy teidänkin kohdallanne, ihan varmasti. Joskus olette vielä onnellisia ja iloisia. 🙂
Oletko jutellut poikaystäväsi kanssa, että miksi hänellä on paha olla? Oletko löytänyt keskeistä syytä? Tietääkö hän sitä itsekään? Muista olla itse positiivinen, yrittää ainakin. Ja muista ajatella myös itseäsi, ethän halua itse masentua pahasti? Kyllä se siitä vielä helpottaa. 🙂
Kerro lisää asiasta, olisi helpompi jutella, jos tietäisi hieman enemmän. 🙂
Voimia sulle ja kivaa kesää!
Ainiin!
Tiedän, että anteeksiantaminen on vaikeaa, mutta vanhempien on joskus todella vaikeaa tajuta lapsensa olevan masentunut. Älä ole poikaystäväsi äidille vihainen, vaikka hän ei ottanut asiaa todesta.
Oma äitinikään ei uskonut, että olen masentunut, vaikka ystäväni/terveydenhoitaja/psykiatrit ja terapeutit siitä hänelle sanoivat. Vasta kun äiti näki mun viillelleen, se tajusi miten asiat ovat. Ja siitä asti se on sitten ollut sellainen ylihuolehtiva muumimamma. 😐
olen samaamieltä että ei kannata olla vihainen sun poikaystävän äidille tai kellekkään muullekkaan tosta, pahinta on se jos toinen suuttuu siitä et on masentunu, se vaan saattaa pahentaa toisen tilannetta 🙂
voimia !🙂👍
Poikaystäväni ei tosiaan tiedä mikä häntä vaivaa tai miksi on masentunut.
Lisäksi hän juhannuksena oli purkanut pahaa oloaan toiseen naiseen. Eli siis olemalla minulle uskoton,
Päätin kumminkin antaa hänelle anteeksi, koska hän oli ollut todella sekavassa mielentilassa, ja lisäksi tuli minulle kertomaan asiasta päin naamaa.
Vanhempien on tosiaan hankalaa tajuta lastensa masennus...kuinka minä itse jaksan tämän yli?