En uskalla ajaa autoa.. Kesällä olin onnettomuudessa ja viimeinen autolla ajoni päättyi
siis ojan pohjaan.. pelottaa. Kun istun autossa pulisen kuin puuropata etten vain
hoksaisi alkaa pelkäämään.. ja saisi hysteeristä itku kohtausta tai paniikkikohtausta..

Tiedän että minun pitäisi uskaltaa, sillä ellen pian uskalla mennä ratin taakse.. en
uskalla ehkä koskaan.. Olen surullinen. En tiedä miten pitäisi edetä.. Ahdistaa ja
surettaa.

Äitini eilen illalla ehdotti että olisin ajanut hänet töihin… mutta en.. en minä pysty vielä
niin paljon ajamaan vieraalla autolla.. ja.. 50km on paljon.. ehkä 5km on liian paljon
vielä.. ehkä sekin on jo paljon että selviän kaksi tuntia kun joku toinen ajaa.. Voin
saada kohtauksen.. äänistä, henkilöauton äänistä.. hiekan rasahtelu, herätys tärinä
tien laidassa… kolahdukset.. kaikenlaiset räsähdykset ja keskellä tietä ajava vastaan
tulija saavat minut pelkäämään kuollakseni..

Apua.. .. apua.. mistä ihmeestä saisi niin paljon voimaa ja rohkeutta tehdä jotain..
sellaista mitä pelkään.. kammoan.. mistä hätäännyn.. ja.. panikki iskee.. Vaikka olen
hengissä vieläkin.. onnettomuudesta huolimatta, pelko on niin syvä, etten kykene
muistamaan vieläkään.. 3kk jälkeen kunnolla onnettomuuteen johtaneita tapahtumia..
Pelko on niin syvä etten anna itseni muistaa niitä pelottavia asioita.

Olen aina ollut sellainen, suljen ikävät, pahat, surulliset ja ahdistavat asiat sisälleni..
sen sijaan että vetäisin ne pois ahdistamasta sydäntäni ja hukuttamasta sieluani
synkkyyteen. Sen sijaan minä jätän ne sinne, ajatuksieni synkkyyteen ja olen
unohtavinani niiden olemassa olon, kunnes ne synkät tunteet bumerangin lailla
syöksyvät takaisin pinnalle mielen sokkeloista ja ahdistavat minua yötä päivää. Ja
minä painin tunteideni varjopuolen kanssa yksin.. kunnes en enää jaksa, kunnes en
enää kestä.. sen taakan alla..

Minun pitäisi opetella uusi tapa käsitellä elämän vaikeita asioita.. vaan ei se tapahdu
silmän räpäyksessä… vai voiko??

Tälläisin ajatuksin.. Piipai..