Tuli eilen luettua artikkeli joka oli palkittu vastikään, tämä käsitteli insestiä ja oli kirjoitettu toisaalta suoraan mutta niin ettei aiheen kanssa revitelty. Nyt, nukuttujen unien ja reilun puolen vuorokauden jälkeen, tajusin oman tilanteeni melkoisen täydellisesti. En tiedä onko se vieläkään koko totuus mutta ”palapeli”, jota olen kasaillut jo jonkun viikon ja josta aavistelin jo jotain, meni hemmetin paljon eteenpäin.
Ytimekkäästi: olen ja olen ollut invalidi miehen ja naisen välisissä suhteissa ja siitä on tullut paljonkin haittaa ja sanomista. Olen tällähetkellä täysin kyvytön toimimaan sellaisten vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa jotka ovat kanssani suunnilleen pariutumisiässä. Jos naisessa on mitään viehättävää, vähänkin, ulkonäkö ok ja fiksuutta löytyy, iskee ahdistus ja paha olo. Sen tilalla pitäisi, omalla kohdallani, olla normaali miehinen, alitajuntainen, kiinnostus. Ja jos olen jossain paikassa jossa on saman ikäryhmän naisia, pohdin heti alitajunnassani että mistä noita voisi epäillä ettei vahingossakaan tule tilannetta jossa heidän kanssaan voisi joutua syvällisempään kanssakäyntiin.
Miten sitten 26v nuori mies on joutunut tähän? Kaikki alkaa jo lapsuudesta, minulla oli hirveä äiti jonka kanssa välit ovat olleet jo vuosia täysin poikki. Olen ollut liian kiltti ja avoin. Olin joskus empaattinen, kerran autoin ex. kaverin pikkusiskon pois syömishäiriöstä, olin kolmeen saakka yöllä puhumassa järkeä että kun menee päivällä näyttämään käteään, jonka oli loukannut kaatuessaan, ottaa syömisongelman puheeksi koska oli, aika oli torstaina, syönyt edellisen kerran edellisenä maanantaina. Lääkäri oli sitten sanonut suorat sanat, joko häiriö laitetaan poikki tai sitten hän kuihtuu pois. Muutakin hyvää tarkoittavaa on tullut tehtyä mutta tulos on ollut aina sama, lopulta saan huomata työntäneeni käteni paskaan.
Insesti astui mukaan ensirakkauden kautta talvella 2008-2009. Exä oli pikkusiskonsa kanssa lapsuudessa rankasti hyväksikäytetty, lopulta, hetki suhteen päättymisen jälkeen, juttu meni oikeuteen ja isä lähti sitten oikeuslaitoksen mukaan ja lopulta heiltä meni, vahingonkorvausten maksuun, talo, auto ym. alta. Suhde oli etäsuhde, exä oli sairaalassa joka ei käsittääkseni laittanut hanttiin suhteen kanssa vaikka olin itsekin masennuspotilas toisella paikkakunnalla. Viikonloppuisin tapailtiin. Vaikka teinkin virheitä niin yritin auttaa exääni minkä pystyin. Lopulta, kesällä 2009, minut naurettiin exän pikkusiskon ja muun lähipiirin toimesta pihalle. Olin kuin laastari, kun olin hoitanut tehtäväni niin minut repäistiin pois. Kaikista pahin synti lienee ollut se että en ollut vanhoillis-Lestadiolainen ja olin siksi helvettiin tuomittu.
Olen tiedostanut tietoisesti että miten rankkoja juttuja nämä ovat mutta ilmeisesti vasta nyt, kun elämä oli jo muuten päässyt vakiintumaan, elämän ajalta kertyneet muistot pääsivät viimein alitajuntaan. Eniten alussa mainitsemassani jutussa säväytti se että jutun perheessä sairaat teot tapahtuivat kun äiti oli pois, exän perheessä äiti oli nähnyt ainakin jotain. Toinen, mikä säväytti, oli se että jutun perheessä äiti alkoi samantien ajamaan asioita eteenpäin kun yksi kerrallaan tapauksia alkoi tulla ilmi. Vasta vuosia eron jälkeen selvisi että exän äiti on täysin välinpitämätön lapsia kohtaan. Hän on jo uusissa naimisissa, eronnut uskosta, mutta uutta liittoa hommatessa hän meni yhteen uuden miehensä kanssa jopa sen kustannuksella että eräs exän veli joutui laitokseen koska henkinen kypsyys ei riittänyt yksinasumiseen ja tämä veli ei, uuden miehen käytöksestä johtuen, halunnut muuttaa uuteen kotiin.
Tajusin että olen oikeasti invalidisoitunut kaikkien näiden vuosien aikana. Se empaattinen mies, jota monet naiset varmaan haluaisivat, se ei pääse esiin koska pelkään että tunteitani hyväksikäytetään ja oloni pahenee uudelleen. Tunteista puhuminen, se mitä naiset monesti toivovat, se on todella vaikeaa koska pelkään että tulen paljastaneeksi asioita joita sitten käytetään minua vastaan jotta minua saataisiin loukattua kun pärstä ei satu miellyttämään. Suhtautumisesta lapsiin en vielä tiedä, ei ole tullut tilannetta eteen. Mutta exällä oli edellisestä, traumaattisesti päättyneestä suhteesta, pieni lapsi jota kävimme tapaamisten yhteydessä katsomassa. Voi olla että tuo on tulevaisuudessa todella vaikea paikka ja akuutein toive olisi se että esim. huoltoasemilla asioidessa lasten melu ei saisi minua raivon valtaan. Ja yleensäkin, olen tajunnut että minulla ei oikeasti tähän päivään mennessä ole ollut ketään ystävää joka olisi neuvonut ihmissuhde- ja seksuaalijutuissa. Olen aivan varma että sivistyksessäni on valtavasti aukkoja siitä mikä on normaalia, mikä ei, miten johonkin pitäisi suhtautua, miten toimia jne.. Mitään sellaista tukiverkkoa, joka on vaikkapa tytöillä kun pohtivat omalla kohdallaan seurusteluja ja vaikka hormonitoiminnan ongelmia, ei ole koskaan ollut.
Ja se seksualisuus. Neitsyys on valitettavasti mennyttä. Olen aiemminkin katunut asiaa mutta tuntuu pahalle kun se meni sukuelimeen jota sairas ihminen oli rassannut. Nyt sitten mieleeni muistui exän tapa harrastaa esileikkiä. Tuntuu jotenkin että olisiko siinä ollut mukana exän toimintatapaa hyväksikäyttöjen aikana. Paljon mahdollista, sen sanoo perstuntuma, ja todella yrjöttävää. Ikäänkuin olisi katsonut pedofiilia suoraan silmiin? Noita rivejä kirjoittaessa tuntui niin pahalle että piti pitää hetken tauko.
Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, kokoajan mielessä pyörii lukot että tästä asiasta ei saisi olla pahaa oloa ja tunteita. Olihan suhde exään etäsuhde, tapaamisia kuitenkin aika harvoin jne.. Ja tuntuu kuin naiset olisivat omineet itselleen oikeuden kokea pahaa oloa ja pahastua seksualisuudesta. Ja olen esim. jutuillani pahastuttanut ihmisiä. En tiedä olivatko ne pahan olon purkua vai mitä mutta kun muistan vuosienkin takaiset jutut hyvinkin tarkasti niin tuntuu pahalta, suorastaan hävettää.
Yhteenveto: olen nyt siinä tilassa että ilman perusteellista remonttia olen täysin kelvoton ryhtymään mihinkään vakavampaan suhteeseen. Maailmasta tuskin löytyy naista joka ottaisi näin kovia kokeneen ihmisen puolisokseen, etenkin kun se voi, jossain muodossa, varjostaa suhdetta läpi elämän.

Rankkaa tekstiä mutta jos joku jaksoi lukea ja pystyy jopa kommentoimaan niin olen hyvin kiitollinen.

Ps.Jos jotakin kiinnostaa se silmät avannut artikkeli niin tuossa linkki palkitsemisuutiseen ja sen takaa löytyy myös PDF:nä itse juttu.
http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/isan-sarkemat-tyttaret-palkittiin-paras-juttu-kilpailussa/663795/