too afraid to live, too scared to die
Elän kuin sumussa. Elämälläni ei ole sisältöä, vaikka siltä päältäpäin näyttää. Minulla on tyttöystävä, vanhemmat, isovanhemmat, katto pään päällä, kavereita ja muutama hyvä harrastus. Minusta kuitenkin tuntuu ettei aika kulkisi vain eteenpäin, se valuu alaspäin, kiertää ylös ja palaa takaisin. En hahmota päivää toisesta, mutta silti vaikka kuinka paljon ahdistaisi se naamari on laitettava naaman eteen aina kun joku katselee.
Olen yrittänyt itsemurhaa kolmesti, viillellyt, vetänyt lääkkeitä, ahdistunut, syrjäytynyt, masentunut lisää, varastellut, valehdellut, myynyt itseäni, kuollut henkisesti monta kertaa, tämä on loputon lista. Minut on laitettu suljetulle kahdesti, syön lääkkeitä ja käyn psykologilla kerran viikossa. Tämä ei kuitenkaan auta. Taistelen itsetuhoisuutta vastaan joka päivä. On kuin sydän pumppaisi veren sijaan kipua. Jokainen sydämenlyönti todistaa sitä että olen jälleen epäonnistunut eräässä asiassa = elämässä ja kuolemassa.
En tiedä, en halua elää. En halua kuolla. Olen vain niin kyllästynyt kaikkeen ja kaikkiin. Too afraid to live, too scared to die.
😯🗯️
Nyt kuulosti niin tutulta että on pakko kirjoittaa jotain. Tuo iski suoraan tajuntaani, kun sanot että sydän ei pumppaa verta, vaan kipua. Juuri siltä minustakin tuntuu. 😭 Tuska on sanoinkuvaamaton. Jos ajattelisin itseäni niin olisin ollut vainaa jo vuosia. Jos ajattelisin vain muita niin olisin jossain sairaalassa missä en pystyisi tekemään itselleni mitään. Tämä ahdistus... Ei tätä voi edes sanoin kuvailla. Mullakin oli ennen sellainen hyvän olon naamari, mutta se on vuosien edetessä häipynyt ja olen haavoittuvampi. Ei mulla ole mitään järkevää sanottavaa, muuta kuin luulen ymmärtäväni edes osan tuskastasi, itsetuhoisuutta vastaan taistelemisesta ja niin edelleen. Paljon voimia sinulle, vaikka mun ainakin on vaikeaa enää uskoa että tästä noustaan. 😭
Kiitos kannustuksestasi. Silloinkin kun elämä ei kulje, tuollainen piristää edes hieman, että en ole yksin... Kiitos
Hei.
En tiedä paljoakaan asiasta, en ainakaan näin vakavasta. Omakaan elämäni ei ole helppoa, vaan hyvin kaukana siitä. Ajattelin silti yrittää kirjoittaa jonkinlaista tekstiä.
Käyt siis psygologilla, mutta se ei auta.
Oletko kokeillut purkautua ystävillesi, tai edes yhdelle?
Se ei ole helppoa, tiedän sen, mutta se helpottaa suuresti kun ei tarvitse teeskennellä enää, ja saisit tukea lähempää kuin internetistä, joka sekin on kyllä hyvä. Neuvoisin sinua ensimmäisenä _yrittämään_ ottaa itsestäsi ote. Sinun on lopetettava itsemurha yritykset, viiltelemiset ja muut itsesi vahingoittamis keinot. Sen sanominen on helppoa, mutta toteuttaminen vaikeaa. Totta. Mutta asenne on todella tärkeää. Tämä kuulostaa minun korvaani, että sinulla on masennus. Oletko saanut siihen lääkitystä? Ja jos se ei auta, oletko kokeillut lääkityksen vaihtamista? Tunnen ystävän joka kärsii masennusta, ja hän käy psykologilla ja on saanut lääkityksen, ja joutunut vaihtamaan sitä kerran. Tiedätkö, pohjalta on vain päästävä ylös päin. Itsemurha ei ole ratkaisu, varsinkin kun sinulla on läheisiä jotka välittävät sinusta. Jos et halua tehdä enää mitään itsesi takia, tee se heidän takia. Parantuminen vie aikansa, ja se on vaikeaa. Mutta lopussa kiitos seisoo, usko minua.
Mutta te molemmat, Fanny00 ja Koruton, älkää sanoko että ette usko enää nousevanne. Teidän täytyy jaksaa yrittää, vaikka taakka tuntuisi kaatavalle. Teidän ei tarvitse esittää naamarilla olevanne iloisia, vaan teidän täytyy kertoa olostanne. Olen varma että teitä ymmärrettäisiin. Kirjoitelkaa tänne kuulumisianne ja mitä on tapahtunut, niin olen varma että saatte täältä tukea, vinkkejä ja ohjeita.
Jatkoja teille molemmille, ja hyvää kesää ( ;
Hei koruton,
jokin tekstissäsi kosketti minua. Ehkä osin, koska minullakin on kavereita, perhe ja vapaa-ajan harrastuksia, mutta asioilla ei tunnu olevan merkitystä. Tuntuu kuin aika menisi vain eteenpäin, enkä saa siitä otetta, en osaa elää hetkessä. Kaipaan aikoja kun pienenä ilon tunteet tulivat niin helposti, varsinkin jouluissa oli jotain taianomaista. Nykyään en saa sellaisia tunteita mistään. Kaikki on harmaata massaa, ja yleensä pienetkin valopilkut haihtuvat nopeasti.
Ja se hymy pitää asetella kasvoille tilanteessa kuin tilanteessa, niin kukaan ei voi edes arvata minkälainen sekasorto täällä pään sisällä vallitsee. Olen harkinnut monesti itsemurhaa, mutta siihen se on oikeastaan jäänyt, sillä ajattelen liikaa muiden ihmisten tunteita, välitän liikaa ystävistäni ja perheestäni. Tosin välillä tuntuu, että kuoleman jälkeen olisi ikuinen vapaus, jossa ei ole olemassa merkityksiä tai onnellisuutta. Se olisi vain autuasta tyhjyyttä.
Useimmiten näen elämässä enemmän negatiivisia asioita, jotka masentavat minua vielä enemmän, mutta yritän nähdä myös positiivisia asioita. Pakotan itseni ajattelemaan, että elämä on sen arvoista.
Toivon, että sinäkin voisit yrittää nähdä positiivisia asioita elämässäsi, niin vaikeaa kuin se onkin. Tsemppiä!
Kuin suoraan omasta elämästäni. Ulkoisesti kaikki hyvin. Oma asunto, poikaystävä, äiti, kavereita, lemmikki... vaan kun sisältä on niin rikki. Olen arka keskustelemaan ja hakemaan apua, minulla on sentään vielä yksi haave, että joskus pääsisin ammattiin josta olen unelmoinut. Se jää täysin poissuljetuksi, jos minut todetaan virallisesti ailahtelevaiseksi ja näin ollen ammattiin sopivaksi. Ennemmin siis pysyn hiljaa ja kärsin sisäisesti. Ehkä joskus valmistun haaveilemaani ammattiin, tai sitten en, ja jos en, niin olen poistunut maan päältä ja makaan kylmänä haudassani.
Huomenna taas palaaminen opiskelujen pariin, taas pitää vetää naamari päälle ja olla se iloinen ja sosiaalinen nuori jolla on kaikki hyvin.