Tila on paha, psykiatrille en uskalla, ystävät etääntyvät
Juuri nyt on taas vaihteeksi aivan helvetillinen ahdistus, ja on ihan pakko avautua.
Ihan aluksi; olen melko varmasti hyvin sairas. En siitä tahdo puhua enempää.
Selvitin isälleni oireitani hyvän aikaa sitten vahingossa saadakseni käyttööni hänen unilääkkeensä, ja hän on siitä asti yrittänyt saada minulle lääkärinajan. Yhtenä hetkenä olen varma, että kuolen pystyyn, jos en saa apua, seuraavana taas halveksun pelkkää ajatusta ja suhtaudun äärimmäisin aggressiivisesti kaikkiin, jotka edes kysyvät mikä on vointi. Olen nyt myöntänyt itselleni, että tästä mennään vielä todella alas, ellen suostu sinne lääkärille menemään (näin on helppo ajatella nyt kun ahdistaa, eiköhän parin viikon päästä ole taas valtava mania päällä), mutta nyt on iskenyt pintaan aina piilenyt psykiatrinpelko.
Oireeni ovat hyvin helposti tulkittavissa psykoosiksi, ja lisäksi minun voidaan sanoa olevan vaaraksi itselleni. Nyt menee siinä suhteessa melko hyvin, mutta takana ja todennäköisesti edessä on paljon pitkiä jaksoja, jolloin todellisuudentajuni horjuu. En kuitenkaan missään nimessä tahdo pakkohoitoon, jonne pelkään joutuvani. Pelkään myös, että minulle määrätään lääkkeitä, joita en ikimaailmassa suostu syömään. Pelkään, etten ole oikeasti sairas ja minusta tehdään hoidolla sairas. Minulla on koko ikäni ollut tunne-elämän häiriöitä, ja olen oppinut elämään niiden kanssa; pärjään opiskeluissani ja elämässäni. En halua, että nyt, kun olen valmistumassa, kaikki tuhotaan. Olen kuitenkin lievästi itsetuhoinen, syömishäriöitä ilmenee kausittain, maanis-depressiivisyys on ilmeistä, uskon että päässäni asuu toinen minä joka seuraa minua ulkona pimeässä ja tuijottaa minua ikkunani takaa öisin. En muista itseäni enkä uskalla katsoa silmiäni, koska näen niissä vieraan ihmisen ovelan vihamielisen katseen. Olisipa ihanaa jos uskaltaisin vain repiä silmäni irti, ja samoin haluaisin eroon kuulostani, etten välillä öisin olisi kuulevinani kuiskailua seinien takaa. Itseasiassa koko ajatustoiminnan loppuminen voisi tehdä hyvää.
Taisin sittenkin alkaa puhua oireistani, joten takaisin asiaan.
En siis uskalla mennä psykiatrille. Minä tosiaan selviän arkielämästä, mutta se tappaa minut. Pelkään, että paha paranoidinen ja harhainen jakso, jolloin pelkäsin todella tuota toisen minän olemassaoloa, palaa takaisin.
Ystävilläni on paljon kokemusta mielenterveyden ongelmista. Heistä lähes kaikki ovat olleet ahdistuneisuushäiriöisiä tai masentuneita. Välittömään ystäväpiiriini kuuluu melkein 20 henkeä, sekaisin miehiä ja naisia. Olen melko paranoidi heidän suhteensa: uskon, että he puhuvat minusta selkäni takana, inhoavat ja haluavat satuttaa minua. He ovat etääntyneet minusta ja pelkään ärsyttäväni heitä aina, kun puhun. He ovat jo pidemmän aikaa kutsuneet toisiaan viettämään iltapäivää yhdessä, mutta minun kuulteni noista yhteisistä iltapäivänvietoista, joita on siis melkein päivittäin, ei puhuta.
Juuri nyt tuntuu kamalalta, koska sain tietää, että naispuoliset ystäväni (olen siis nainen itsekin) olivat salaa minulta järjestäneet yhteisen tyttöjen illanvieton, ja siellä ovatkin paraikaa. Jutun järjestäjä pitää minua ymmärtääkseni ihan hyvänä kaverina, enkä ymmärrä, miksi koko juttu salattiin minulta, koska kuulin järjestäjän maanittelevan erästä toista kaveriani mukaan illanviettoon. Porukassani on kuitenkin ollut tapana edes kutsua kaikki etäisemmätkin tutut paikalle, ja nyt minut on järjestelmällisesti jätetty ulkopuolelle. Tuntuu vaan aika kamalalta tuo nimenomainen järjestelmällisyys.
Kummasti tämä kirjoittaminen hieman helpotti…
Nyt täytynee keksiä jotain korviketekemistä, ettei tarvitse ajatella ystäviäni yhdessä pitämässä hauskaa sillä aikaa, kun minä kärvistelen ahdistuneena täällä (itsesääliä?). Kiitos.
Hei Appelsiini!
Ymmärrän kyllä,että lääkäriin meno pelottaa. Itsekin pelkäsin aikoinaan ja pelottaa välillä vieläkin. Onhan se pelottavaa,kun toinen ihminen tulkitsee käytöstäsi ja voi huomata jotain,mitä itse ei osannut ajatellakaan.
Kuitenkin mainitsit itsekin,että uskot tilasi pahenevan jos et saa apua. Enkä usko,että sinua laitetaan pakkohoitoon. Kerroit itsekin,että pystyt opiskelemaan ja onnistut elämässäsi. Sinulla on kuitenkin kaikesta huolimatta toimintakyky tallella ja varmasti psykiatrinkin mielestä on parasta tehdä se mitä pystyy ja elää mahdollisimman normaalia elämää. Tarkoitan,että osastohoito voisi lamaannuttaa sinut ja sellaista nyt ei varmasti kukaan psykiatri halua. Todennäköisesti sinulle tarjotaan mahdollisuutta terapiaan ja lääkitystä.
En oikein ymmärrä,miksi olet noin ennakkoluuloinen avun hakemisen suhteen, vaikka kuitenkin tiedostat selkeästi tarvitsevasi apua. Sinulla on elämässäsi paljon hyvää. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin sinä! Sinulla on isäsi jolle olet voinut puhua, paljon ystäviä, opiskelusi jne.. Et kai halua menettää kaikkea tuota hyvää vain sen takia,ettet suostunut hakemaan apua ajoissa?? Jos lääkäriin meno pelottaa, niin ota isäsi tai joku ystäväsi mukaan. He ovat varmasti valmiita tukemaan sinua. Ja varmasti ystäväsi ymmärtävät, jos heillä itselläänkin on masennusta ja pahaa oloa.
Äänien kuuleminen,vainoharhaisuus ja muut psykoottiset oireet ovat varmasti pelottavia ja vaikeuttavat elämää. Kuitenkin tiedän monia ihmisiä,joilla nämä oireet ovat loppuneet kokonaan,kun ovat saaneet oikean lääkityksen ja elävät normaalia elämää.Jos lääkitys lisää pahaa oloa tai ei muuten toimi,niin sitä ei tarvitse jatkaa. Kuitenkin suosittelisin sinua suhtautumaan avoimesti ja kokeilemaan lääkkeitä, mikäli lääkäri katsoo sen parhaaksi. Ajattele millaista elämäsi olisi ilman harhoja ja pahaa oloa! Luovu jyrkästä ennakkoasenteestasi ja hyväksy se,että tarvitset apua saadaksesi elämänlaatusi paremmaksi.
Ihan yhtään hymistelemätä, mene lääkäriin ja ota itsellesi kaikki se apu, minkä sieltä voi saada!
Olen itse joskus laskenut hurttia huumoria, "köysien puutteessa, tässä irti ollaan"! Totuus on, että sinä itse olet ainoa, jolle tuskaa ja murhetta tulee, jos apua et suostu hakemaan. Pohjalta ei pääse kuin ylöspäin ja sinä näytät melkosen pohjamudissa piehtaroivan, siitä hetkeksi pikkusen kohottaudut ja kohta jalka lipeää ja taas on nokka turpeessa.
Jos pelkäät "hullun kirjoihin " joutumista, avun hakemisen tähden, niin meitä on suuri joukko, joilla on sama passi, eikä kenekään otsaan ole leimaa lyöty. Se ei ole hullu/tyhmä ole, joka apua hakee, vaan se joka ei hae. Ihminen ei aina vain jaksa yksin ja kun apua saa, niin voi sisuuntua niin paljon, että jaksaa paljon enemmän. Sinulla on varmasti elämää edessä, vaikka kuinka paljon ja sinusta itsestäsi on kiinni, miten sen haluat elää, muista että elämä kantaa ja ohjaa kulkijansa.
Sinä et tiedä kuinka paljon paremmalta ihan tavallinen arkipäiväkin tuntuu, kun mieli on seestynyt, aurinkokin paistaa, jopa pilvien takaa.