Olen käynyt kohta puolen vuoden ajan terapiassa juttelemassa asioistani. Käyntikertoja on tuossa ajassa tullut 10, ja nyt tällä viikolla olisi 11. kerta tulossa. Olen tässä jo pikkuhiljaa alkanut miettimään, että missä vaiheessa tästä pitäisi näkyä jotain vaikutusta tai edistystä olotilaan, vointini kun tuntuu olevan aivan yhtä huono kuin silloin puoli vuotta sitten terapian aloitettuani.

Tiedän kyllä, että terapia on hoitomuotona hidastahtinen ja aikaa vievä prosessi, enkä odottanutkaan mitään suurta muutosta heti ensimmäisten juttelutuokioiden jälkeen. Olo on kuitenkin nyt jo vähän turhautunut ja toivotonkin. Minulla vaan ei ole enää paljoa aikaa. Pitäisi vain saada jostain energiaa elämän ja opiskelujen pyörittämiseen. En ole tehnyt läksyjä tai lukenut kokeisiin enää aikoihin, ja olen myös lintsaillut. En maalaa tai piirrä nykyään lähes koskaan, ja taitoni taitavat olla nykyään ihan olemattomissa. Repuutan kirjoitukset, enkä tule ikinä pääsemään haluamaani ammattiin, vaan joudun puurtamaan jossain epämieluisessa työssä koko loppuelämäni. Elämäni merkityksettömyyttä vahvistaa suuresti yksinäisyyteni ja se, etten edes tunnu kelpaavan kenellekään. Minussa taitaa olla jotain erityisen pahasti vialla.

Lääkityksen aloittamisen on monesti käynyt mielessä. Olen kuitenkin kuullut masennuslääkkeistä niin paljon huonoa, etten enää oikein tiedä mitä niistä ajatella… Eivätkä ne muutenkaan loppujen lopuksi taida tehota paljoa ollenkaan.

Lisäksi minusta tuntuu, etten pysty kertomaan terapeutilleni läheskään kaikkia mieltäni painavia asioita. Asioiden ilmaisu puhumisen kautta on ollut aina hyvin vaikeaa. Olen tainnut ajan myötä oppia tunteideni peittämiseen ja pitämiseen omana tietona, koska reaktio on lähes poikkeuksetta ollut jotain negatiivista.