Viime käynnistä on taas vierähtänyt melkoisesti aikaa. Ehkä toisaalta pitäisi käydä täälläkin taas useammin. No, mutta jaarittelut sikseen.

Mun pitäis kai olla onnellinen. Talouselämän tilanne on tällä hetkellä melko turvattu, vanhempien tuen lisäksi saan melko hyvää harjoittelupalkkaa ainakin parin seuraavan kuun ajan. Mulla on mielenkiintoinen ja mukavasti työllistävä työharjoittelupaikka, ei liian hektinen muttei liikaa luppoaikaakaan. Tiedossa on myös jatkosuunnitelmat harjoittelun loputtua. On edelleen oma kämppä Tampereella.

Mutta silti en jotenkin osaa olla onnellinen. Johtuu ehkä siitä, että sosiaalinen elämäni tuntuu jotenkin todella jumiutuneelta. Näen kavereita täälläpäin todella harvoin, enkä vanhempieni kaupungissa joinain viikonloppuinakaan poiketessa aina ihmisiä tapaa. Vanhoihin tuttuihin yhteyksien pitäminen on ollut katkonaista (vähän ehkä paranemaan päin), uusista ihmisistä puhumattakaan.

Parisuhteesta ei ole ollut mitään tietoa, välillä tuntuu että sellaista kaipaisin mutta ihan koko aikaa en ole siitäkään varma. Halusin tai en, eipä ole pahemmin ollut tarjokkaitakaan. Kaikki on aina ollut varattuja entuudestaan, löytävät jonkun juuri silloin kun itse koittaa päästä lähelle tai sitten heitä ei vain kiinnosta.
Oma tilanteeni tosin ei paljoa paranna tilannetta: kynnys lähteä esimerkiksi baariin on korkea, ja silloinkin kun lähden, niin menen jotenkin ”lukkoon” enkä tiedä miten alkaa jutella toisille, joita en tunne. Silloin harvoin, kun saan sanaa suustani ulos tai olen saanut ennakkoon jonkinlaisen mielikuvan siitä, miten voisin yrittää hakea seuraa – ja uskaltanut kokeilla toimintaa käytännössä – saan todeta tulevani jälleen torjutuksi joko suoraan tai esim. epäsuorasti (esim. annetaan väärä puhelinnumero).

Välillä mietin, oletanko vain heti liikoja. Onko epärealistista olettaa, että esimerkiksi baarista muuta kuin seksiseuraa hakeva voisi löytää jonkinlaista vastakaikua lähestymisyrityksilleen?

Vaihtoehtoina on toki pohtinut muitakin paikkoja kuin baareja tällaisten uusien tuttavuuksien hakemiseen. Olen alkanut esimerkiksi käydä kuntosalilla ja joskus ollut pienimuotoisissa lautapeli-illoissa, mutta noissakaan paikoissa vain en saa luotua ”sitä tiettyä kontaktia”, josta uusi ystävyys- tai seurustelusuhde voisi saada kipinää. Jään omiin oloihini tai saan aikaan enintään pientä small talkia, joka jää jonninjoutavaksi puolitutulle puhumiseksi.

Ahdistaa, kun tämä ei vain tunnu sujuvan. Olen jo 26-vuotias, kyllä tämän pitäisi olla jo hallussa ja kehittynyt taito. Mutta homma tuntuu menevän ihan päinvastoin, mitä vanhemmaksi tulen sitä kehnompaan suuntaan tilanne menee ja sitä enemmän tunnun vieraantuvan tutuistakin ihmisistä.

Kun osaisi edes olla onnellinen yksin, olla kaipaamatta näitä asioita. Mutten vain saa karkoitettua niitä mielestäni. Alkaa tympiä olla vain neljän seinän sisällä, epätietoisena siitä miten osaisin luontevasti olla muiden kanssa vuorovaikutuksessa…

No, en tiedä tajutaanko tästä yhtään mitään, tai osaako kukaan tässä auttaa. Tuli vain sellainen olo, että täytyy kirjoittaa.