Olen 18 vuotias lukiolainen ja elämäni menee aika lailla alamäkeä. Tuntuu että olen tullut umpikujaan. Käyn terapiassa tai no olen viimeaikoina perunut suurimman osan ajoistani koska en pidä terapeutistani ja hänen tavastaan kommentoida jokaista lausettani. Syön myös masennuslääkettä (escitalopram). Suunnitelmissa olisi vaihtaa terapeutti.
Muuten elämäni puitteet ovat ainakin näennäisesti kunnossa. Minulla on paljon ystäviä ja kavereita, koulumenestys on ollut hyvää, ja perhekin jaksaa välillä tukea minua. Viimeisen puolen vuoden aikana en vaan ole päässyt kouluun. Olen niin saamaton, en tiedä miksi en vaan lähde sinne. Ahdistaa että käyn koulussa korkeintaan muutaman kerran viikossa. Kursseja olen puolen vuoden aikana suorittanut yhden.
Olen täysin aloitekyvytön. Makaan vaan sängyssä ja pelaan kännykällä tai tuijotan telkkaria (sekin usein vaatii liikaa keskittymistä). Pelkään sairastuvani skitsofreniaan ja etsin kaiken mahdollisen tiedon psykooseista ja psykoosikokemuksista. Siihen minulla menee usein tunteja päivässä.
Juttelen kavereiden kanssa puhelimessa päivittäin ja näen heitä muutaman kerran viikossa (käydään kahvilla, baareissa, kävelyillä). Silloin käyttäydyn aivan normaalisti eikä kukaan osaa aavistaa kuinka huonosti mulla oikeesti meneekään.
Kotona olen rasittava. En poistu usein päiviin kodista ja haluan valittaa ja purkaa mun pahaa oloa olemalla inhottava, saamalla hulluja raivokohtauksia (käynyt välillä äitiin käsiksi) ja muutenkin hakemalla huomiota ja säälimällä itteäni. en osallistu mihinkään kotitöihin, en jaksa edes omaa huonettani siivota. en piittaa muiden tunteista. Mulla on jatkuvasti huono omatunto… En vaan saa aikaseks yhtään mitään. En mitään oon aivan tajuttoman laiska ja se ahdistaa mua tosi paljon.
Ennen juteltiin äidin kanssa ja se oli mun puolella. Nyt mä oon alkanu rasittaa sen hermoja ja se näyttää sen paremmin ku hyvin. On tosi raskasta ku se jolle ennen sai puhua ja joka lohdutti nykyään loukkaa mua jos sanon että mulla on ihan karmee olo. Ymmärrän tän tosi hyvin eihän kukaan kestä sellasta et yks vaan valittaa mut silti siitä piikittelystä ja halveksunnasta tulee kauhee olo.
Mistään ei vaan tuu mitään. Oon kokeillu vaikka mitä masennuslääkkeitä mut mikään ei auta. Must on tullu niin saamaton. Entinen kympin oppilas on vuodessa tipahtanu kaikilta kursseilta. Ennen kävin ainaki kolmesti viikossa salilla ja sain koulussa huippupisteet liikuntatesteistä, nyt vaan makaan, liikuntaa harrastan harvemmin kun kerran kuussa. Mä en vaan saa mitään aikaseks.
Tuleeko tälläsistä nuorista mitään? Uskon että mä syrjäydyn eikä mulla oo mitään mahollisuutta onnelliseen elämään. Haluun lääkäriks mut näin heikko ihminen ei voi saavuttaa unelmiaan. Mä oon vankina sängyn pohjalla. Onks tässä oikeesti mitään järkeä.
Mua pelottaa kuoleminen mut oon sitä tosi pitkään harkinnu. Mikä mua tässä elämässä enää odottaa? Syrjäytyminen ja loppu elämä sängyn pohjalla. äiti on ainut joka tietää millanen mä oikeesti oon ja sen mielestä oon aivan kamalan rasittava. Tästä ei tuu mitään. Tuntuis pelottavalta tappaa ittensä mut mä en vaan jaksa tätä elämää. Mä oon epäonnistuja. Laiskojen ihmisten elämä ei oo elämisen arvosta. Sängyn pohjalla eläminen ei oo elämisen arvosta mut kuoleminen pelottaa… Pitäisköhän vaan vai eikö pitäis. Rehellisesti, onko mulla mitään mahollisuutta saada onnellista elämää?
Ihanaa jos joku on jaksanu lukee mun viestin. Kiitos ☺️❤️
Hei!
Mie kärsin samankaltaisesta saamattomuudesta. Monet asiat on jääny tekemättä ja sanomatta ihan vain siksi, että ne ahdistaa. En kohtaa niitä asioita vaan pakenen. Lääkitystä mulla ei ole joten en osaa sanoa, et auttaisko ne tähä. Sulla ei selvästikkään auta.
Oon 21 vuotias nyt, tulevaisuus ei ole niin valoisa kuin toivoin aikoinaan. Kaikki on kuitenkin vielä mahdollista, myös sulla. En tiiä miten tai milloin asiat alkaa menee paremmi, mutta siihen pitää uskoa.
Voimia sulle! Ymmärrän tilanteesi hyvin.
Hei,
Miten olet viime päivät voinut?
Tarvitset ammattiapua, jota et nykyiseltä terapeutiltasi saa, joten sinun pitää ehdottomasti heti vaihtaa hoitajaa, ennen kuin tilanne menee entistä pahemmaksi.
Olet tilanteesi ja asioidesi kanssa yksin, pidät kaiken sisälläsi, kavereillesi "esität" normaalia, olet käynyt juttelemassa terapeuttisi kanssa, mutta ilman apua, ja viime aikoina et ole mennyt tapaamisiin, joten tosiaan olet ollut yksin asoidesi kanssa, ja se on todella raskasta, joten ei ole ihmekään, että ahdistaa ja asiat päässäsi paisuu ja olo on hirveä.
Lisäksi jos olet kotona sisällä monia päiviä, sehän vain pahentaa oloasi, ja pahaolo purkaantuu ympärillä oleviin ihmisiin, eli perheeseesi.
Et ole tulossa hulluksi, etkä ole skitso, tämän hetkinen tilanteesi vain tekee sinun olosi todella huonoksi.
Masennuslääkkeitä on erilaisia ja kaikki eivät kaikille sovi. Vaikuttaa siltä, että nykyisestä lääkkeestäsi ei ole tarpeeksi apua sinulle. Voisitkohan jutella hoitajallesi/lääkärillesi tilanteestasi, ehkä lääkeannosta voisi nostaa tai ehkä löytyisi toinen lääke, jota voisi kokeilla, joka nimenomaan parantaisi aloitekykyäsi.
Joten sinun pitäisi yrittää jaksaa mahdollisimman pian yrittää vaihtaa terapeuttiasi. Kerro heille avoimesti tilanteestasi ja olostasi.
Keskustele myös mahdollisesta lääkkeen vaihdosta.
Voisitkohan jutella äitisi kanssa asioista, niin että istuisitte alas rauhassa juttelemaan asioista kunnolla, kertoisit ja selittäisit tilannettasi, tunteitasi ja oloasi avoimesti, samoin kuin tänne kirjoitit, pyytäisit myös anteeksi käytöstäsi ja sanoisit, että toivot että teillä voisi olla taas läheiset välit äitisi kanssa ja voisit jutella avoimesti hänen kanssaan.
Tiedän, että se on vaikeaa, mutta yritä, ettet jäisi vain kotiin sisälle, sillä se vain ja ainoastaan pahentaa oloasi ja tilannettasi.
Eli ihan eka askel olisi ottaa yhteyttä terapeuttiisi/lääkäriisi ja kertoa tämänhetkinen tilanteesi, terapeutin vaihto ja, että todella tarvitset apua!
Voimia sinulle!