Mikä tuossa sun jutussa on sitä liikaa apua mitä tarvitset, sin-sa? Noihin sulla on oikeus.
Mietipäs sitä, että minä olen sua vanhempi ja juuri tänään taas pakkasin laukkuni ja muutin äidin luokse, kun en jaksa mitään, en edes tehdä ruokaa. Enkä millään olisi halunnut mutta kun en jaksa syödä, niin sen näkee veriarvoista eikä oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä kotiin tai sairaalaan?

Onko sinulla nyt viikon syysloma? mulla on ja se menee kai vuoteessa.

Ei se auta, vaikka mulla olis siihen oikeus. Apua en oo saanu mistään, tarviin liikaa, kukaan ei ole kestänyt mun ajatuksia itsemurhasta tai muista. Psykiatrikin luovutti jo. Olen toivoton tapaus.

Eläväinen kirjoitti minulle, että ei ole olemassa diagnoosia 'toivoton tapaus', sinä itse olet määritellyt itsesi toivottomaksi tapaukseksi mutta sitä sinä et kuitenkaan ole.

Sin-sa, kukaan ei ole toivoton tapaus! Ei kukaan, ei edes vaikka muut sanoisivat niin. Et siis silloin sinäkään, älä vain ala uskoa niin itse. Niin kauan, kun itse edes tiedät että sinulla on mahdollisuuksia, joita sinulla on, niin muut pystyvät varmasti auttamaan. On totta, että joistain ihmisistä ei ole koskaan auttamaan, kuuntelemaan, ei edes olemaan lähellä, kun tarvitsee. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisit toivoton, sitä en ymmärrä miksi psykiatri luovutti. Olitko kenties haluton yhteistyöhön? Joskus ammatti-ihmisillekin on pakko sanoa suoraan päin naamaa asiat ja sanoa millaista apua tarvitsee. Toisaalta suomen mielenterveys työ on niin aukkoinen ja epäoikeudenmukainen järjestelmä, että kyseessä voi hyvin olla vain resurssipula, niiden ongelmat ratkaistaan, jotka ovat helposti autettavia.

Tuntuu, että olen erilainen ihminen. Kuin robotti. Teen kaiken vaikka maailma kaatuisi niskaan. Opiskelen kuutta kieltä ja ohjaan liikkaria ja vartiota ja käyn lukiossa ja naapureilla siivoamassa vielä sen lisäksi. Vaikka haluaisin tappaa itseni, ei sitä kukaan huomaa. Osaan hymyillä, kuin näyttäisin onnelliselta.

Ehkä oletkin erilainen, jokainen meistä on. Jokaisella on omat tapansa kohdata ongelmansa, kaikilla on omat yksilölliset näkökulmat ja oma elämä.
Ehkäpä juuri tuo lähes yli-inhimillinen aktiivisuus ja tunnollisuus on sinun tapasi paeta todellisuutta ja jatkaa eteenpäin, kun ei ole liikaa aikaa pysähtyä ajattelemaan.
Kuinka usein annat itsellesi aikaa? Käytätkin hetken oman itsesi hyväksi. Kyllä ihmisille täytyy voida sanoa myös ei, aina ei tarvitse olla valmiina auttamaan muita. Varsinkaan itsensä kustannuksella!
Tiedän kokemuksesta, kuinka lapsellisen helppoa se oikeastaan on huijata muita ihmisiä, piilottaa kaikki se, mikä oikeasti kaatuu niskaan ja saa toivomaan enää vain kuolemaa. Mutta ei tässä maailmassa kenenkään pitäisi joutua olemaan yksin murheuden kanssa, ei tarvitsisi. Oletko harkinnut jonkinlaisen tukihenkilön hakemista? Tukihenkilöt ovat yleensä aika hyvä väylä saada sellainen ihminen avuksi, joka tosiaan haluaa auttaa ja nimenomaan tukea.🙂
Kyllä sinäkin Sin-sa vielä löydät oman ihmisarvosi. Voimia sinne!🙂👍

Jos kunnallinen puoli pisti pillit pussiin hoitojen suhteen, mul ei käyny iha sillee, mut sinnepäin, ni on aina se yksityinen puoli. Se on maksullista, mut KELA korvaa siit pienen osan. Toivottavasti vanhempasi kustantaisivat sinulle sitten sen. Itse olen myös toivoton tapaus ja musta on vaivaa muille, joten mä mielelläni vastailen sun maileihisi, jos viittit tai haluut ylipäätänsä semmosii kirjotella, yritän antaa ees jotain takas, ku iteki tartten apuu. Jaksamista!

En vaan jaksa enää puhua. Kaikki on jo sanottu. Mitäs nyt tehdään? Aina vaan sanotaan, että täytyy puhua, mutta entäs sitten kun on kertonut jo kaiken eikä olo parane...
Tukihenkilöä mulle on ehdotettu, mutten vielä ole sellaista saanut. Enkä voi sellaista ottaakaan, jos en saa tutustua muutamaan ihmiseen ja valita heistä. En voi puhua ihmiselle, joka on minulle valittu. Siitä tulen vain vihaiseksi.

Nii siitä muuten sin-sa tulee vihaiseksi jos sulle vaan joku valitaan. Ja jos sitä henkilöä vihaa ei hänen luonaan jaksa käydä. Näin kävi mun psykan kanssa. Inhosin sitä akkelia kauheasti. Ja se ei yhtään osannut jutella mulle niinkun mää oisin sitä tarvinnu.

miten sä purat pahaa oloas? Tai näitä tunteita mitä sulla on? Osaatko kirjottaa/haluatko kirjottaa? Ootko kokeillu, että jos ottas kynän käteen ja vihon toiseen ja alkas vaan kirjottaan ajatuksiaan. En nyt oikein osaa attaa, kun oon aika väsyny, mutta yritys hyvä. Ite puran paperille ajatukseni. Joko sitten kuvien tai sanojen muodossa. Sitten jos ei ole ideaa niin kuuntelen musiikkia ja haen ispiraationi sen kautta.

Yritä kestää, älä luovuta. Sä kestät, oot vahva. Jaksat koska oot kovempi ku muut. Usko ja jaksa. Elämä ei oo luovuttamista varten.

🙂🌻

Kyllä mä kirjottaa osaan. Ihan omia juttuja ja kyllä koulussakin on aina äikkä ollut kymppi. Kuviksen kokeessa sain kaikki pisteet siitä kun piti kirjoittaa ajatuksia maalauksesta, muista en sitten pisteitä saanut. Mutta minulla on edelleen se ongelma, että haluan kirjoittaa jollekin tietylle ihmiselle. Aina kun menen uuteen kouluun, minulle tulee pakkomielle jostakin opettajasta. Etsin äitiä, tiedän sen. Omasta äidistä ei ole siihen, pakko etsiä muualta. Ja en saa elämää eteenpäin, ennen kuin löydän äidin.
Nytkirjoitan matikan opettajalleni, hän ei kylläkään tiedä sitä. Lupasin edelliselle opettajalle (jonka halusin äidikseni) etten enää sotke muita omiin asioihini. En voi puhua lainkaan, enkä itkeä, muuten sotken taas muiden asiat.

Sin-sa

Luin sun jutun ja aivan uskomatonta. Mulla on aivan samanlaisia tuntemuksia kun sulla. Kun luin niitä niin tuntu aivan siltä, kun olisit kirjottanu ne mun elämästä!! Ja jo toi otsikko, se on just sitä mitä mietin joka ikinen päivä. MÄ en tiedä mikä mulle riittäisi.. Ei kai mikään. Monet ihmiset on mun kohdallaan luovuttanut. "Nyt otat itseäsi niskasta kiinni!" plää,plää. Se ei vaan ole niin yksinkertaista. Olis vaan ihminen jota oikeesti kiinnostas antaa aikaa.. Ja ketä oikeasti kiinnostaisi miltä musta tuntuu. Ilman syyttelyitä. Sais oikeasti kertoa miltä TUNTUU. Eikä mitään kaunistelematta! Mä toivon että musta vois olla apua sulle!

Minullakaan ei ole ketään. Kaikki tuntuvat olevan liian herkkiä kuulemaan yhtään mitään tai ylipäätään kuuntelemaan. Minä en koskaan sano ei ja minulla on aina aikaa, mutta miksei kukaan kuuntele minua ja auta, kun en jaksa. Koko ajan vaan murehdin muita, mutten pysty sitä lopettamaankaan. Haluaisin vain, että joku halaisi ja jaksaisi joskus kuunnella minuakin. Olen niin väsynyt tähän. 😭

Mä niin ymmärrän miltä susta tuntuu. Ja välillä tuntuu siltä että olis vaan ihanaa, että joku on vierellä ja halaa ja kysyy kuinka voin ja jaksaa kuunnella vastauksen. Minä ainakin kuuntelen sua! 🙂

Kiva kun ymmärrät 🙂 Mulla oli tänään parempi päivä, kun eilen sain uutisen, että ei mun tutulta löydettykään syöpää leikkauksessa. Ihanaa!