Mulla diagnosoitiin 11-vuotiaana keskivaikea masennus, ravasin terapioissa yhteensä kolme vuotta kolmella eri paikkakunnalla eikä siitä ollut oikeastaan mitään hyötyä, ja se on ihan mun oma syy. Mulla teetettiin paljon kaikkia kirjallisia masennustestejä koska tuossa iässä masennusta on vaikea huomata kun se sekotetaan kuulemma murrosikään.. Valehtelin kaikissa testeissä ainakin itsemurha-ajatuksista, valehtelin kaikesta muutenkin, en kertonut pahasta olosta, vastasin vain kysymyksiin jotka eivät olleet liian henkilökohtaisia. Multa kysyttiin monta kertaa et tiiänkö miks käyn terapiassa, sanoin aina et joojoo mut todellisuudessa tajusin sen OIKEASTI vasta paljon myöhemmin. Ei noin nuorena tajua mitä on masennus.. ☹️ Kävin lastenosastolla tutustumassa, mulle näytettiin paikkoja ja mun tuleva huone. Ainut muisto mitä muistan ajatelleeni siinä huoneessa oli jotain tällaista: ’kuinkahan pitkä matka olisi hypätä tuosta ikkunasta alas?’
Sen jälkeen oli keskustelu lääkärin kanssa, jossa arvioitaisiin loppulisesti kohtalostani osaston suhteen. Koska sain tietää siitä etukäteen, tottakai skarppasin itteni siks aikaa ja esitin ns.’normaalia’ ja reippaampa kuin todellisuudessa olin. Ja kuinka ollakaan, en joutunut osastolle 🙂👍
Siitä jatkoin taas uudelle paikkakunnalle tälläkertaa ratsastusterapiaan jossa kävin kerran viikossa kahden vuoden ajan (viimeinen terapiapaikka). Noh, kun se sitten loppui ja lähdimme äitini kanssa ajamaan viimeisen käynnin jälkeen kotiin, äiti vain hehkutti että jes ei tarvi enää käyä täällä, mutta mulle tuli heti ikävä sitä terapeuttia.
11-vuotiaana mulla tuli tosiaan muutaman kerran psykoottisia oireita, eli siis näin semmosia mustia hahmoja. Sen jälkeen oon kuullu myös muutamia kertoja sellasia ääniä mitä ei oo oikeasti olemassa. Näistä ei kukaan tienny eikä tiiä vielä tänäpäivänäkään, se olis ollu suorinta tientä osastolle.
Ne kolme masennuksen pahinta vuotta olin kuin unessa kokoajan, en välittänyt mistään, en tajunnut mitään, olin vain erittäin huonossa hapessa. Täytyy vielä kertoa että olen suunnitellut yhden ihmisen murhaa niinä aikoina, itsemurhaa olen suunnittelut ja leikitellyt ajatuksella jo monta vuotta, viimeksi taisi olla toukokuussa.
Perheväkivaltaa olen joutunut kokemaan, nimittäin isäpuoli on lyönyt pari kertaa, tukistanu niin kovaa että luulin päänahan irtoavan, kaiken sen aikana äiti vain seiso hiljaan vieressä eikä tehty elettäkään estääkseen sitä. Vihaan kaikkea mutta eniten itteäni.
Noh, tänäpäivänä olen 16-vuotias opiskelija, parin kuukauden päästä pitäisi saavuttaa 17 ikävuotta. Pääsin syksyllä opiskelemaan oikealle unelma-alalle mutta kaikki tuntuu olevan pielessä. Muutin siis uuteen kaupunkiin, en tunne täältä ketään enkä puhu kenenkään kanssa. Olen ruvennut lintsaamaan koulusta ihan ilman kunnon syytä vaikka pidän kovasti nykyisestä koulustani. Tällä viikolla tiistai-iltana raskaan koulupäivän päätteeksi menin nukkumaan koko illaksi ja sitten päässäni vain napsahti. Tuli aivan tolkuttoman kova halu vahingoittaa itteäni. Keskiviikkoaamuna koulun sijasta lähdin määrätietoisesti kauppaan ja tulin takaisin muutaman oivan terän kanssa. Kahden päivän sisällä yli 60 punaista haavaa valkealla iholla..☹️ Sorruin viiltelyyn vasta nyt, ennen olen tosin leikellyt pieniä haavoja mutta sitä ei kestänyt kauaa eikä siitäkään kukaan tiennyt. Pelkään sitä ihmistä miksi olen tullut. En viiltele ahdistukseen, ei edes itketä. Ahdistus tulee kyllä perästä pienellä viiveellä. Viilsin viimeksi tänään vajaat pari tuntia sitten, en tiennyt mitä tehdä joten päätin viimein rekisteröityä tänne ja avautua. Haluan vain viiltää, pidän siitä ja ihailen kokoajan eilisiä haavoja kädessäni samalla kun tuoreet kirvelee jaloissa. Haluasin kertoa jollekin etten ole kunnossa, mutta pelkään menettäväni opiskelupaikan kun kuitenkin tällä kerralla osasto alkaa uhkaamaan.. Sen takia en uskalla kertoa kenellekään.
Näitä asioita on todella vaikea pukea sanoiksi. Olen tottunut näiden yli viiden vuoden aikana pitämään kaiken visusti omana tietona. Viime kesänä kerroin kuin ohimennen ainoille kavereilleni muutamalla rivillä että oon ollu masentunu, mutta ne ymmärsi sen niin, että nyt kaikki on hyvin. En viitsinyt kertoa.
Nytkin vapisen tätä kirjoittaessani, en tiedä mitä sanoisin.
Mä oon erittäin vainoharhanen, en luota kehenkään, kaikkien muiden mukaan mulla on ollu kaiken tän lisäks lievä anoreksia mutta ite sen kiellän. En tiedä mitä teen, taidan vain julkasta tän jäätävän romaanin ennenku tuun katumapäälle 🤔 Tuli vain sellanen olo että nyt on pakko tehdä jotain, mutta viiltelyä en halua edes ajatella lopettavani, vastahan olen sitä pari päivää harrastanu ja siitä tulee kerta kerran jälkeen vaan aggressiivisempaa. Oon toivoton tapaus ja oon valehellu kaikille mun tutuille kaikesta. Oon ihan ok sen kans että kaikki vihaa mua.
Lopuksi voisin vielä sanoa, että äidilläni on ollut vaikea masennus yli kymmenen vuotta ja isäpuolella on jokin psykoosi(?) sairaus, kuulee ääniä ja sellaista. Sairaasta perheestä ei voi selvitä terveenä.
Toivoisin että joku voisi kertoa jotain rauhottavia sanoja, uskaltaako pahasta olosta kertoa lähimmäisille?
Jos en sanonut sitä jo selvästi, mulla ei oo ketään kelle puhua näistä asioista koska en todellakaan pysty luottamaan mihinkään elävään olentoon.
moi
Sä haluut tietää uskaltaako tästä kaikesta kertoo lähimmäisille? Mä en aiemmin voinut kuvitellakkaan että ikinä voisin kertoa mitään pahasta olosta kenellekään. Sitten mun yks kaveri joutu huonoo jamaan (vähän niiku mun takii) ja tuli kertomaan siitä mulle. se selitti ihan avoimesti oireistaan ja että oli jutellu myös äidilleen ja harkinnut psykologille puhumista. ensin vähän säikähdin miten joku pystyy vaan kertomaan toiselle näistä asioista, mutta sitten kokeilin itse, kerroin hänelle murto-osan omasta tuskastani, enkä kuollut siihen. mitään pahaa ei tapahtunut vaan oikeasta vähän helpotti että toinen tietää edes vähän huonosta olostani. ja nyt olen alkanut harkitsemaan myös vanhemmilleni kertomista ja avun hakemista, koska mitä tuhlausta menettää nuoruusvuodet "ne parhaat vuodet" jossain typerssä masennus horroksessa.
Eli kyllä! uskon että sinun kannattaa kertoa jollekulle. ja kirjoitit että olet ok sen kanssa että kaikki vihaa sinua. eli et välitä mitä muut ajattelevat, eli mitä menetettävääkään sinulla on? 😋
Mä en oo tottunu puhumaan mun asioista, en tiiä kenen syyks se pitäs laittaa :/ Mun teki jo vaikeaa ilmottaa viime kesänä pääsykokeissa et on ollu masennus, saman sanoin ohimennen terkkarille alkusyksystä. Se sano et jos oireita rupeaa tulemaan niin pitäs hakea nopeasti apua ettei pahene.. Mulla oli tyyliin siinä kohtaa jo suu auki valmiina sanomaan ettei ne oireet mihikkää oo lähteny, mut en uskaltanu.
Mulla on vaan neljä kaveria ja niitä nään kerran kuussa tai kerran kahessa kuussa, eli tosi harvoin ja sekin vaan lisää pahaa oloa. Jos koulussa olis joku kenelle puhua, viihtyisin siellä huomattavasti paremmin. Oon tässä miettiny et pitäs varmaan lopettaa opiskelut kun en vaan jaksa, oon kahen viikon aikana ollu koulussa vaan kolme päivää ja nytkin olis tarkotus olla loppujakso pois, toiset kaks viikkoa lisää. En tiiä mitä teen ton koulun kans ;__; tästä tulee vaan hirveet paineet.
Toisaalta haluaisin olla vaan terve, samanlainen kuin monet muut mun ikäset ja tosiaan, pitäis nauttia elämästä ja joka päivästä. Mut toisaalta olis vaan paljon helpompaa vajota siihen samaan horrokseen missä ei tienny maailman menoista mitään. Mä oon uskotellu itelleni et mua ei voi kukaan auttaa, voispa vaan kadota nappia painamalla.
Totta, mulla ei oo mitään menetettävää mutten tiiä mitä mä oikeen pelkään. Vähän kaikkea, luulisin. Hirveän pelottava ajatus että kertoisin jollekin ihan kasvotusten mun asioita. Kirjottaminen on niin helppoa.
Joo mä tiedän et, se tuntuu mahdottomalta kertoa jollekkin kasvotusten! mäkin kerroin vaan viestillä sen mitä uskalsin paljastaa. ja oon vasta harkitsemassa ja keräämässä rohkeutta kertoa enemmän. mullakin on vaan muutama kaveri, joille soittelen välillä, mutten voi nähdä koska asun tällähetkellä eri maassa. on raskasta kun ei voi keskustella kunnolla kasvotusten, mutta toisaalta astetta helpompaa harjotella puhumaan niistä vaikeista asioista.
Ehkä sun kannattais alkaa miettii viestin tai kirjeen kirjottamista? se vois olla helpompi tapa kertoa. kun kirjotat kaiken paperille, voit vielä harkita lähettääkkö vai ei. mutta kun lähetät sen et voi enää alkaa epäröimään keskellä tarinaa niinkuin silloin kun puhut, jolloin voisit jättää sittenkin osan kertomatta. vaan sit se olisi all or nothing.