Tappava yksinäisyys,kuinkahan kauan viellä..
Tuntuu niin pahalta,kun hetkessä,liian nopeasti liian moni asia muuttuu. Ne joita pitänyt lähimpinä ystävinä,eivät olekaan sitä minä pitänyt,sen huomannut niissä tilanteissa kun oisi valtavasti tukena tarvinnut..vaikka itse kuitenki pyrkinyt antamaan ystävyyttä sanan muodossa.
Ja toinen on perhe:niihinkään välit eivät ole kunnossa enään kun masennukseni puhkesi lapsuuteni kuvioiden takia. Kaikki tuntuu yhtäkkiä katoavalta,turhalta ja liiankin karulta yksinäisyydeltä ja se viistää sisintä pahasti kun muutenkin elänyt yksin monta vuotta jo kohta 21vuoteen nähden. vaikka koittanut päästää elämään uusia ihmisiä,silti aina saa jotenkin siipeensä,on niitä ihaniakin muutama,luojan kiitos<3.. mutta jotenkin tää yksinäisyys riipii..Kaikilla on se joku,sanotaan että lähes jokaisella ystävälläni on rakas rinnallaan,olen onnellinen heidän puolestaan. Mutta tappavaa sekin on kun itsellä niin valtava läheisyyden kaipuu ja katsella onnea vieressä,HAIKEAA.. ja viellä sydän surut päälle kun koittaa niistäkin selvitä vaikka tuntuu olevan vaikeaa kun se kuvio ei siltikään tunnu loppuvan.. kun taas törmännyt vastapuoleen.Muitakin oon koittanut tapailla;kumman syystä;juoppoja tai pelimiehiä,ensin ei mitään mutta kun tutustuu.. koen parhaaksi lähteä,itsesuojeluvaistoa!!
Valtavasti tässä on itsestään oppinut..suru ja onni sinänsä..mutta kun vihdoin saisi valoakin elämään..vaikka kuinka koittaa,silti tuntuu,että joku painaa aina maahan,onneksi on terapia..ilman sitä (vaikka siinäkin vaikeuksia tuli ja selvitettiin)ilman sitä en olisi jaksanut yhtään enään.
En halua olla luovuttaja vaan taistella,mutta ikuset vastaiskut eivät tee hyvää..Koitan silti.
Moi!
Mulla on ehkä vähän samanlainen tilanne. Kaikki kaverini seurustelee ja heillä on paljon kavereita poikaystävien kautta. Mutta mulla ei 😞 Jotenki tuntuu että mä vaan jään paikoilleni ja ne menee eteenpäin. Pelkään että jään kokonaan. Alan olla tosi turtunu tähän tilanteeseen haluaisin toisaalta muuttaa pois täältä mutta toisaalta en. Olisin niin onnellinen jos vaan voisin löytää onnen jostain täältä ettei mun tarvis lähtee pois. Kun täällä on kaikki mitä mulla on josta oon tosi ilonen mutta toisaalta tuntuu että täällä ei kuitenkaan oo mitään. ☹️
Ennen ei oo tuntunu näin pahalle se että muilla on omat rakkaat. Mutta nyt tää on lähes tappavaa. Menetin oman rakkaani kuukausia sitten ja antaisin melkeen mitä vaan että se ois taas mun vierellä. Siinä pojassa on vaan jotain jota ei voi selittää. Ja myös meidän välillä oli jotain jota sanoin ei pysty kuvailemaan. ikinä aikaisemmin en ole ollu niin onnellinen ja tyytyväinen kun sen pojan kanssa. Kaipaan häntä todella todella paljon.
Ei oo kovin kivaa kun kaverit puhuu bileistä ja rakkaistaan ja minä vaan istun hiljaa kun ei oo mitään sanottavaa ☹️
Hei! aNNa--
Onko sulla elämä muuten minkälainen,onko sulla harrastuksia tms.missä voisit tutustua ihmisiin? tai saisi vähän laantumaan sitä yksinäisyyden tunnetta siksi aikaa..että sitten tässä löytyy joku täydentämään tai ajan kanssa asiat sen pojan kanssakin menis paremmin..
Hei!
Olen jo 23-vuotias ja pisin ihmissuhteeni on kestänyt kuukauden ja siitä ylipääseminen on vienyt yli puoli vuotta. Pääsin vasta yli, kun muutin pois töiden perässä.
Mulla on ollut sellainen elämä, että mielenterveysongelmista olen kärsinyt teinistä saakka. Jo lapsena olin todella ujo ja estynyt persoona. Mua kiusattiin koulussa jonkin verran ja kärsin aina eriasteisista pelkotiloista koulussa ja myös vapaa-ajalla. En siis liikkunut vapaa-ajallani missään juuri noiden pelkojen takia. Ei mulla teininä ollut minkäänlaisia kontakteja vastakkaiseen sukupuoleen. Ala-asteen bileissä eräs poika suuteli mua, mutta sain sitten tietää, että luokkamme suosituimmat tytöt olivat maksaneet tälle pojalle 5 markkaa, että se suutelis mua, ettei mulla olisi niin tylsää. Olin siis aina se koulun pieni raukkaparka, joka ei puhunut kenellekään mitään. Pelkäsin niin paljon kaikkia.
Lukion aikana oireeni pahenivat ja lopulta monen ikävän tapahtuman summana menin 18-vuotiaana lukion kolmannen alussa psykoosiin ja edessä oli puolitoista vuotta sairaslomaa. Ekan suudelmani sain, kun oli mielisairaalasta lomalla ja sokkotreffeillä jonkun äijän kanssa.
Muutenkin mulla on käynyt niin, että olen hypännyt kaikkien viattomien suhteiden yli ja mennyt suoraan seksiin. Mulla ei ole mitään muistoja, että olisin salaa pusutellut jonkun pojan kanssa tai olisin kävellyt käsi kädessä. Teini-iässä mulla ei ollut mitään kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen.
Nyt olen siis 23 ja elämästäni viimeiset kolme vuotta ovat olleet suhtkoht normaalia elämää, eli olen käynyt ammattikoulun ja ylioppilaaksi pääsin tänä keväänä, nyt olen kokopäivätöissä syksyyn asti.
Mutta minun ihmissuhteeni, ne ovat olleet jotain parin viikon juttuja. En hyväksy jätetyksi tulemista. Kun olin kaksi viikkoa yhdessä yhen äijän kanssa ja kun se mut jätti, menin sitten kännissä baariin ja löin tätä äijää ja roikuin hihassa ja pistin hirveän shown päälle. Uskotte varmaan, ei halunnut olla mun kanssa tekemisissä. 🤔😟
Viime syksyn olin kuukauden yhdessä erään äijän kanssa ja jättäminen oli mulle todella kova paikka. Menin siitä melkein psykoosiin ja oireilin koko talven. Koetettiin olla kavereita, mutta exä ei oikein ymmärtänyt pahaa oloani ja kyllästyi ahdistuskohtauksiini hyvin pian. Muutin pois kotipaikkakunnaltani töiden perässä. Ellen olisi lähtenyt, olisin varmaan päätynyt osastolle, kun en vain osannut päästää irti. ☹️😭
Mutta siis pahin kysymykseni on, että ansaitsenko koskaan ihmissuhdetta, kun joka kerta, kun suhde menee poikki, joudun melkein sairaalaan. Sairastan skitsotyyppistä häiriötä, johon kuuluu vahvat reagoinnit ja ylilyönnit. En hallitse tunteitani, enkä kestä hylätyksi tulemista. Pelkään sitä niin paljon, että käyttäydyn niin, että varmasti mut hylätään.😯🗯️
Ja mitään muuta en tahtoisi, kun ihmisen, joka pystyisi elämään kanssani. Luonteeltani olen nykyään aivan toinen kuin teininä, eli puhun todella paljon, olen räväkkä jne. Moni on muhun ihastunut, mutta kun menneisyyteni ja sairauteni paljastuu, mielenkiinto loppuu siihen. Musta tuntuu, että olen menneisyyteni ja sairauteni vanki. Mulla on vuodessa jaksoja, jolloin menee todella huonosti, olen ahdistunut ja itkuinen. Harva jaksaa sitä. Harva edes hyväksyy sairauttani, josta ei siis parane. Elän tämän diagnoosin kanssa ja syön lääkkeitä loppuikäni psykoosin estoon. Alkoholia en juo ollenkaan, se vain pahentaa tilaani. Exäni ei ymmärtänyt, mikä on paha olo, ahdistus tai tuskatila. Ei kyllä ymmärrä moni muukaan. Moni ihastuu siihen, kun osaan heittää ronskiakin läppää ja vaikutan tosi pirteältä. Sitten, kun tutustuvat "pimeään puoleeni", kiinnostus usein loppuu siihen.
Mutta vaikka tunnen, etten ansaitse kenenkään rakkautta, olen aivan varma, että vielä tapaan ihmisen, joka tulee toimeen hankalan luonteeni kanssa ja hyväksyy myös sairauden, joka kulkee minussa ja nouse välillä esiinkin.🙂🌻
On ihan pakko kirjoittaa tämän otsikon alle... Minä olen todella yksinäinen mies. Elämänkohtalot on osittain vaikuttanut siihen. Olen sairastanut koko elämäni ajan joko fyysisesti tai psyykkisesti. Mulla tulee mieleen yhden biisin sanat: "yksinäisyys lyö sanomatta nimeään" Usein yksinäisyydellä ei ole nimeä. On vain suunnaton kaipuu ja kateus huomatessaan muilla olevan asiat paremmassa kunnossa. Yksinäisyys on myös "oma valinta", ainakin minun kohdalla... Siis sillä tavoin että en ole jaksanut pitää ystäviini yhteyttä ja näin ystävyys on ikäänkuin jäänyt
"kellumaan". Mutta tämä kaikki on tapahtunut vaikka olen mielestäni sosiaalinen, elämänmyönteinen, huumorintajuinen ja joskus sanoilla leikittelevä, jopa hauska. Tunnen olevani jotekin "kertakäyttöihminen", jonka voin ystäyyssuhteen päätyttyä heittää roskikseen....😭
Hei teille!! Tuntuu niin ikävältä lukea ja huomata,kuinka monella meistä on paha olla ja kamppailua kaiken pahan ja yksinäisyyden sekä pelkotilojen kanssa..*voimia teille* jos joku haluaa kirjoitella ja vaihtaa ajatuksia niin tässä on mun mailiosote:kuiskaus@netti.fi