Minulla oli ongelmana se kun takerruin psykiatriin. Minulla oli tapana soitella hänelle puhelintunnilla ja höpistä omia asioitani ja kertoa murheitani jne. Aluksi hän jutteli ja jopa nauroi jos sanoin jotakin hassua. Meillä oli hauskaa höpsiä vaikka mitä. Ja välillä myös pelleilin hänelle. Ja jos oli huolia, niin kerroin hänelle niistä. Kun olin sairaalahoidossa(fyysisen puolen sairaalahoito), niin sieltä sairaalasta käsin soittelin ja kerroin että millaista on ollut. ja hän oli myötätuntoinen ja osaa ottava ja minä aloin pitää häntä isosiskohahmona ja kirjoittelin hänelle viestejä joissa kerron hänen olevan mulle todella rakas. Korttejakin lähetin joskus ja joskus myös karkkia. Se psykiatri on nuori psykiatri, minua 13 vuotta vanhempi ja samaa sukupuolta kuin minä.
Kaikki oli niin kivaa ja mukavaa….Mutta sitten jotain tapahtui. kun soitin ja tuttuun tapaan höpisin hänelle pulju.netistä tilattavista triopsi-liskokaloista ja myös murheitani aloittelin kertoilemaan, niin hän kysyi, että oliko minulla jotakin asiaa vai muutenko vaan juttelen. Ja minä sanoin että juttelen muuten vaan koska hän on niin kiva. Hän siihen sanoi, että minun pitää lopettaa tämmöiset soitot, koska hän ei voi olla minulle mikään ystävä. hän on vain lääkäri. Ja hän siirtyy äitiyslomalle 3 kk kuluttua ja minut on siirretty potilaaksi toiselle lääkärille. ja hoitosuhde on nyt päättynyt. Minä itkin ja ulisin puhelimeen, että ei, ei et voi jättää mua, sä et voi mua jättäääää!!!! ja sanoin että mulla on vaikeaa ja ahdistaa jne. mutta hän sanoi, että hän on vain lääkäri ja minun pitää ihan siviilielämässä löytää ne kaverit joille kerron asioistani. Että hän ei voi mulle olla mikään kaveri.
Minulla oli tämä asia iso ongelma ja vaikka tuntui että aluksi pääsin asian yli, niin tänään tuli hirvee ahdistus mulle ja paiskoin tavaroita ja olin ihan sekaisin. mutta tuntuu, että nyt alan jo toipua tästä asiasta ja katsoa asioita eteenpäin. minulla oli hyvin vaikea lapsuus ja minulle lapsena tehtiin kammottavia asioita ja minä muistan sen hyvin ja mulle jäi traumoja lapsuudesta ja sen takia minulla on tuo takertuminen ongelmana. ja takertuminen kuuluu osittain minun sairauksissani taudinkuvaan.
Heippa Simblemyne!
Tuntuu kuin olisit ollut todella yksinäinen ja tämänkin vuoksi kohdistanut kaiken kiintymyksesi lääkäriisi.
Hän on luultavasti välittänyt sinusta mutta pelännyt joutuvansa liian lähelle pulmiasi. Hänen työnsä on ollut rankkaa vaikkakin arvokasta. Oman jaksamisensa vuoksi hän on halunnut pitää työelämänsä ja yksityiselämänsä erillään toisistaan. Koska välität vanhasta lääkäristäsi, toivot varmasti itsekin hänen jaksavan.
Ajan kuluessa mielessäsi eivät ehkä ole menetyksen tuskat vaan hyvät muistot lääkäristäsi. Pystyt iloitsemaan siitä, että sinusta on pidetty huolta. Nuo ajat ovat olleet tärkeitä, sillä missä muulloin olisit.
Muista, ettei sinua ole jätetty heitteille vaan että sinua hoidetaan yhä. Eikö tämä olekin hyvä juttu?
Hieman samaa kuin on minulle käynyt. Sinulla on vaan se onni, että sinut on hyvästelty, minua ei. Enkä tajua, että hoitosuhteemme tai mikä lie on päättänyt ja aina välillä meilailen tai lähetän kortin. En kovin usein enää, onnekseni.
Minusta sinun ja myös mun kohdalleni on kyseessä ammattitaidon puute toiselta osapuolelta, siis siltä joka on ammattilainen. ammattilaisen pitäisi alusta lähtien korostaa, että tämä on vaan hoitosuhde, ei mitään muuta. ja että suhde päättyyy, kun hän päättää. ja suhde päättyy silloin kun ammattiauttaja niin haluaa. Ja mun potilaana pitää tajuta, että se on loppu.
Minullakin ainakin oli jo ennestään surua niin paljon etten enää haluaisi jotain elävää ammatti-ihmistä ikävöidä.
Hei,
sanoisin vähän myönteisemmin että kyse oli kiintymisestä hoitosuhteessa.
Käytit sanaa takertuminen. Kiintyminenkin on käsitteenä vaikea työstää itsestä avarammille vesille. Takertuminen sisältää kuin syytteen, kiintyminen ymmärrystä itseä kohtaan. Sitä tarvitaan lisää, että päästään vapaammaksi niistä kaikista, joista haemme kyltymättömään läheisyydennälkäämme turvaa.
Kiintyä saa vain tiettyyn rajaan asti. Sen rajan yli mennessä, se alkaa syödä voimia molemmilta osapuolilta; rankemmin siltä johon on kiinnytty liikaa?
Työtä tekevät eivät välttämättä itsekään huomaa, tilanteeseen ehkä ajaudutaan? Aluksi on hyvää yhteyttä, hauskojakin hetkiä, mutta salakavalasti tilanne vääntyy vialliseksi. Työtä tekevä hoitohenkilökunta haluaa auttaa, siksi hakeutunut alalle. Ihmisiä hekin kuitenkin ovat. Se on hienoa, jos he ovat juuri sellaisia kuin he ovat ihmisinä; eivät rooli, joka esittää avunantajaa. Kumpikin osapuoli kuitenkin tarvitsee selvät rajat jaksaakseen. Pitääkseen omista voimavaroista kiinni.
Kuinka päästä eteenpäin - ? Luopuminen on aina vaikeaa. Tosiasioiden katsominen kuitenkin silmästä silmään auttaa. Voiko luopua jos ei tiedosta olevansa ongelmissa syvällä jo? Asioiden havaitseminen, todeksi myöntäminen, johtopäätösten/-päätöksen tekeminen ovat tie päästä asiassa eteenpäin. Taustalla olevat syyt - miksi on avun tarve - vaatii perusteellisempaa käsittelyä; on koko elämä aikaa ratkaista niitä pulmia; yksi kerrallaan, hyvä tulee.
Mikään ongelma ei ole liian syvä, etteikö sieltä pohjalta voisi nousta. Voi olla että olet jo 'välitasanteella' matkalla omimpaan tapaasi elää, kun tuota asiaa täällä kysyit?
Minäki olen takertunu tukihenkilööni. Tiemme eroavat vuoden päästä keväällä, ja hän on jo sanonut että voin joskus sen jälkeen lähetellä hänelle kortteja missä menen ja mitä teen. Kun edes mietin asiaa tulee itku kurkkuun😭 Olemme todella hyviä kavereita tukihenkilöni kanssa.
Kertokaa minulle miten pääsen irrottautumaan hänestä niin etten ala itkemään ja huutamaan kuten aloittaja kuvasi???😑❓
Tiedän etten voi roikkua hänessä ikuisesti, koska muutkin nuoret tarvitsevat häntä..
Minulla auttoi tukihenkilöstäni "eroon" pääsemisessä se, että kun löysin uuden
tukihenkilön, vanha tuli kahdella tai kolmella ensimmäisellä kerralla mukaan juttelemaan.
Ehkä se voisi auttaa sinuakin, Zena?
Voisihan se, en vain yhtään tiedä mistä uuden tukihenkilön löytäisin😑❓ Ja kun haluan sellaisen että kemiat käyvät yhteen. Sellaisen että sille olisi mukava jutella kaikesta.
Niitä ei ole paljon.
Sitten jos löytäisin tukihenkilön enkä haluaisikaan häntä tukihenkilökseni vaan haluaisin jonkun muun mutten yhtään tietäisi kenet, olisi kiusallista sanoa, etten haluaisikaan sitä joka olisi tarjoutunut. Vähän vaikea selittää, mutta toivottavasti saat ydinajatuksestani kiinni.. On vain niin, että toisille ihmisille on helpompi jutella kuin toisille, en voi sille mitään😯🗯️
Mutta siis, mistä niitä uusia tukihenkilöitä voisi löytää?🙂🌻
Joo, ymmärrän täysin Zena ajatuksesi.
Itselläni kävi niin, että minun uusi tukihenkilöni oli ihan psykologi, jolle varattiin aika
vähän niin kuin minulta kysymättä. Lopulta se meni siihen, että en puhunut tälle
psykologille mistää muusta kuin hyvistä asioista ja sain luvan jättää käynnit pois. Mutta
se auttoi kuitenkin irrottautumaan tukihenkilöstä, vaikka kemiat eivät pelanneetkaan.
Ja toki on vaikea sanoa, jos uusi tukihenkilö ei miellytä, mutta kyllä sekin
loppupeleissä kannattaa sanoa, niin hänenkin kanssaan voi etsiä uutta henkilöä, jonka
kanssa kemiat natsaisivat.
Jos laitat esim. googleen hakusanoiksi tukihenkilö + paikkakuntasi, sitä kautta voinee
löytyä jotain (itse löysin pelkällä tukihenkilöllä punaisen ristin sivut, mutta se tarkoitti
käsittääkseni vain itse tukihenkilöksi ryhtymistä). Ja jos sinulla on vielä yhteyksiä
entiseen tukihenkilöösi, niin kannattaa kysyä häneltäkin asiasta.
Voimia ja toivottavasti löytäisit uuden, sopivan tukihenkilön itsellesi! 🙂👍
minulla ei ole ollut tätä ongelmaa tuki-henkilöni kanssa vaan tyttö kavereideni. Minulla oli viime vuonna tuo ihana henkilö jolle pystyin kertomaan kaiken. Hän oli minulle kaikki kaikessa. Joskus kun tuntui siltä että kaikki sortuu ja mikään ei onnistu. Pysyin vain hengissä muistamalla sitä ainoaa hyvää mitä näin. Ongelma siitä tuli kun kerroin hänelle kaikki suruni... Kerroin mitä hän merkitsi minulle ja kerroin myös sen mitä minulle tapahtuu. Lopulta suhde loppui kun tyttö ei enään jaksanut kuunnella minua vaan lähti eri polulle. Vaikka 4kk eron jälkeen voisi luulla että unohtaisin ja pääsisin yli, oli oloni silloin kun mailmassa ei olisi minulle mitään tarjottavaa. Nyt aloin seurustelemaan uudelleen, mutta huomaan että alan toistaa itseäni. Mitä minun pitäisi tehdä ettei meille kävisi niinkuin kävi edelliselle suhteelle, koska jälkeen kerran olen antamassa koko sydäntäni. En kestäisi enään toista samanlaista eroa
Kuulostaa tutulta Goblin. Minustakin tuntuu että pilaan kaikki suhteeni takertumalla
ihmisiin liikaa. Minun on vaikea luottaa ihmisiin ja silloin kun löydän ihmisen, jolle
uskallan avautua ja jonka kanssa on hyvä olla, asetan helposti suhteelle liikaa odotuksia.
Yritän muistaa että ei pitäisi takertua liikaa yhteen ihmiseen. On hyvä jos on useampi
ihminen, jolle voi puhua, vaikka ystävä tai tukihenkilö. Ihmissuhteet, etenkin parisuhteet.
ovat harvoin ikuisia. Pitää vaan jatkaa eteenpäin eikä menettää luottamusta ihmisiin 🙂🌻
Mutta varokaa, jos alatte liikaa miettimään miten paljon itsestään "voi" antaa toiselle. Minulle kävi niin huomaamattani(poikakaveri kertoi millainen olen kun en itse sitä huomaa) että minuun on nykyään tosi vaikea tutustua ja olen aika sisäänpäin kääntynyt eikä minusta oikein ota selvää mitä tunnen toista kohtaan ja millä päällä edes olen.
Tosin sitten kun tutustuu niin joillekkin annan kyllä tosiaan kaikkeni ja sitten takerrun. Mutta joidenkin kavereiden kanssa on käynyt niin ettei uskalla paljastaa itsestään enempää ja sitten tulee vain puhutuksi koulusta ja harrastuksista joka ikinen kerta kun nähdään. ja sitten kuitenkin pelkää että ne hylkää, kun ne ajattelee varmaan että minä olen tylsä.. Ei oo helppoo..😯🗯️
Tsemppiä teille, itsekin huomasin aina valittavan vain omista asioistani, mutta onneksi poikakaverini vain huomauttaa asiasta ja kuuntelee ja sitten jaksaa puhua muistakin jutuista. Toivottavasti löydätte sellaisien ihmisen, joka ei säikähdä murheitanne vaan osaa tarvittaessa tukeakin. Toinen vaihtoehto on puhua murheistaan aina tukihenkilölle tms. ja yrittää pitää ns."kulissit pystyssä" muuten.
Hei kaikki te, jotka olette täällä vaikuttamassa!
Nykyään puhutaan paljon läheisriippuvuudesta. Ihmisen pitäisi olla itsenäinen, ei saisi tarvita ketään, pitäisi pärjätä. Mutta kun me kuitenkin tarvitsemme, aikuisenakiMinä ainakin olen vieläkin kiitollinen, että saan ihan missä tahansa elämäntilanteessa mennä äitini luokse käymään, ja olla heikko ja tarvitseva. Silti lahjakas, ja olemassa. Saan itkeä, ja olla siellä turvassa kun tuntuu että ei ole ketään vieläkään johon luotan yhtä paljon. saan myös nauraa. Äiti ei koskaan lakkaa rakastamasta, siinäkään vaiheessa vaikka mies hylkäisi, ja ystävät lähtisivät. Tiedän, että etsin vieläkin sosiaalista turvaverkkoa, mutta saan tarvita äitiäni niinkauan kun tämä löytyy, ja sen jälkeenkin. Niin itsenäinen ei tarvitse olla, etteikö tarvitsisi edes yhtä ihmistä johon luottaa.