Syömishäiriöstä masennukseen
Sairastuin orto/anoreksiaan kaksi vuotta sitten koulukiusausmuistojen ja vanhempien avioerosta aiheutuneiden kipujen tulvahtaessa pintaan. Laihduin rajusti, osastokuntoiseksi (jonne vältin menemästä huijaamalla painoni), enkä edes ymmärtänyt miten laiha olin – söin aivan liian vähän suhteessa hurjiin liikkumismääriini. Yhä edelleen olin mielestäni läski. Aloin kuitenkin nostamaan painoani ja tähän päivään mennessä olen vain muutaman kilon päässä siitä, mitä olin ennen sairastumistani; muiden mukaan hoikka, itseni mielestä rannalle ajautunut valas. Kun keho alkoi taas saada energiaa, olen ajoittain saanut järjettömiä ylensyömiskohtauksia, vielä nyt lähes normaalipainoisenakin ja kuljen vatsa turvonneena jatkuvasti. Voitte vain kuvitella, miten epämiellyttävä olo koko ajan on ja kuinka itseään syyttää lihavaksi epäonnistujaksi jatkuvasti.
Kun olen höllentänyt kontrollia, on syömishäiriöllä peittämäni ahdistus päässyt lähemmäksi pintaa ja tilalle on tullut masennus. On, kuin olisin ilman mitään turvaverkkoa ja seilaan yksin, vastikään alkaneesta terapiasta huolimatta. Elän avoliitossa ja koko ajan pelkään, milloin jompi kumpi romahtaa – mies on jaksanut todella hienosti koko sairauteni ajan (suhteemme alkoi vain hieman ennen sairastumista..), mutta minä liu’un koko ajan kauemmas. En pysty enää vähentämään syömisiäni tai lisäämään liikkumisiani fyysisten kipupisteiden rajoille mitä se joskus oli – vaikka tuntuu, että se helpottaisi tätä sisäistä kipua. Olen epätäydellinen, ruoan armoilla.
Viimeksi eilen kamppailin, etten olisi tehnyt jotakin peruuttamatonta. Olin kaasuttaa terveyskeskukseen hakemaan edes rauhoittavia; jotakin, mikä olisi poistanut itseinhon, vihan, jatkuvan tuskan sisältä.
En saa oikein nautintoa mistään. En halua tavata ystäviäni, sillä näen heidät itseäni paljon laihempina, normaaleina, jotka voivat syödä ja unohtaa ruoan eivätkä ota liikkumisesta stressiä. Kaiken lisäksi kuvittelen, että he yrittävät houkutella minut syömään ja lihomaan, jotta voisivat nauraa minulle huonosta itsekuristani. He eivät ymmärrä sairauttani – enkä jaksa puhua puutaheinää, kun sisällä kuohuu ja velloo. Pahinta on, että seksielämäkin menee alamäkeä; vaikka tiedän, että mies rakastaa minua, kaikki koskettaminen ahdistaa, minua hävettää ja tunnen itseni alistetuksi.
Miten saisin päiviini jotakin uutta, joka piristäisi? Miten voisin oppia itselleni armollisemmaksi? Hankin koirankin, joka on kieltämättä välillä piristänyt iloisella olemuksellaan, mutta välillä tuntuu, että lenkille lähtö on vain pakkoliikuntaa ja tuntuu pahalta. Ajattelen koko ajan vain kehoani, ruokaa ja liikuntaa. Unelmoin fitness-kisaamisesta ja ajattelin palata salitreenaukseen heti vuoden alusta, mutta ajattelen epäonnistuvani siinäkin; olen vain rannalle ajautunut valas joka kuluttaa kaiken aikansa syömiseen – ettei näin lihava edes ansaitse menestystä urheilussa. Joulun ruokamässäilytkin ahdistavat niin, että olen harkinnut matkustavani johonkin joulun ajaksi.. En ole normaali ihminen.
Todella sekava viesti, mutta sekava on olokin. Haluaisin vain kuolla pois. ☹️ Se olisi niin paljon helpompaa, minulle ja muille..
Älä sano että kuolema olisi muille helpompaa, sun poismeno ei olisi varmasti kenestäkään mitenkään hyvä asia!! Ja hyvä että pystyit tänne avautumaan. On muiden vuoro auttaa sua! Ei sun tarvi yksin kestää, vaan huomaa että sinulla on lähellä ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Ainakin minä täällä jossain joka tunnen samalla tavalla kuin sinä.
Välillä toki ajattelen itsekin että haluan helpottaa muiden elämää ja kuolla, mutta eihän asia niin ole. Olin juuri lauantaina erään kaverini hautajaisissa, ja kaikki itkivät vaikka kaverini ennen poislähtöään sanoi että millään ei oo mitään väliä, kukaan ei välitä mun kuolemasta, se on vain parempi kaikille. Kaverini olisi toimitettu sairaalaan, mutta hänen tilansa tajuttiin liian myöhään. Surullista..😭
Mutta me ketkä täällä syömishäiriön ja masennuksen kanssa kamppailemme, meillä on vielä elämä, ja se koostuu juuri sellaiseksi kun sen teemme. Mäkin olen ollut anorektikko ja nyt lihonut normaalipainoon. Tottakai se ahdistaa, tuntee itsensä lihavampana kuin muut ympärillä. Pitää itseään valaana tai norsuna. Muista kuitenkin että se ei ole välttämättä totuus. Ja mua auttoi kun juttelin mun terapeutin kanssa viimeksi eilen mun tuntemuksista ja se sanoi että lähes jokainen nainen toivoo olevansa laihempi ja pelkää että muut pitävät häntä lihavana. Lohduttava tieto. En olekaan ainut.. 😟
En tiedä auttaako tän viestin lukeminen yhtään, mutta toivon että jotain tarttuisi käteen. Ja jos/kun olet masentunut niin on tärkeää että ympärilläsi on ihmisiä jotka tukevat sinua. Yksin ei ole pakko selvitä. Sulle varsinkin kun olet kokenut paljon huonoa, ikävää. Haluaisin antaa (jälleen kerran) oikein ison halin ja sanoa että on parempia päiviä, elämä jatkuu, joskus helpottaa!!