syömishäiriö

syömishäiriö

Käyttäjä jen83 aloittanut aikaan 10.05.2004 klo 19:17 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä jen83 kirjoittanut 10.05.2004 klo 19:17

Mullaon jo jonkun aikaa ollu semmosta,että nälkiinnytän itteeni uhalla.😞 Tuntuu, että kaikki kadulla kävelijät on paljon laihempii kuin minä. Haluaisin laihtua semmoset kymmenen kiloo, nyt oon 160/50. Oon oksentanukin muutaman kerran tarkoituksella, kun syönnin jälkeen tulee niin huono omatunto.😭 Tää on ihan kauheeta, kuinka voi tuntea olevansa niin lihava.😠 En tiedä, onko tästä mitään apua, kun kirjoitan tänne, en usko, että mikään muuttaa mun mielen, mutta päätinpähän silti kirjoittaa.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 10.05.2004 klo 20:31

Terve Jen. Kiva kun tulit tänne. Mie oon 164/58. Mie oon läski sinnuun verrattuna. Yhteen väliin mie painoin 48 sillon piti mennä sairaalaan. Sitten mun piti piettää monta kuukautta ruokapäiväkirjaa mitä söin. En mie ikinä oksentanut tarkotuksella. Mie oksensin, kun piti puhua vaikka terapiassa miltä tuntuu. Terapian jälkeen mie yrjösin jo odotushuoneeseen. Nyt oon ollu jo monta kuukautta yrjöämättä. Syödä mie en muista, jos joku ei muistuta. Vissiin voisin olla monta päivää syömättä. Ei mulla ikinä oo nälkä.
Asut sie vielä sielä samassa paikassa? Musta paljon ollu apua. Onneton tapaus itsekin.

Käyttäjä Annika N (Työntekijä) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 10.05.2004 klo 20:41

Hyvä jen83, että lähdit kirjoittamaan tänne. Täällä saat purkaa tuntojasi ja löydät mahdollisesti kohtalotovereita, jotka ovat kokeneet saman ja saaneet mahdollisesti apua. Kuva omasta ruumiistasi on selvästi häiriintynyt ja jos tilanne jatkuu samanlaisena kauankin, voi se olla hengenvaarallista. Ilman ulkopuolista apua tilanne voi helposti riistäytyä käsistä ja muuttua todella vakavaksi. Selviytyminen vie kuitenkin aikaa, sillä vähitellen kerätään itseluottamusta ja opetellaan hyväksymään itsensä ja vartalonsa osana omaa ainutkertaista itseään. Ulkokuori on vain ulkokuori, tärkeämpää on se mitä löytyy sisältäpäin. Oletko hakenut tai ajatellut hakea apua? Avun hakeminen olisi nyt ensisijainen tehtävä mitä sinun tulisi tehdä. Millaisia neuvoja te muut voisitte antaa jen83:lle, jotta hän selviytyisi syömishäiriöstään?

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 11.05.2004 klo 10:36

Minulla oli samanlaisia ongelmia kolme vuotta sitten. Söin hirveitä määriä ja oksensin kaikki pois. Ja kohta söin taas uudelleen. Olin sisäoppilaitoksessa ja kävin varastamassa keittiöstä ruokaa. Sitten aamulla henk.kunta ihmetteli, että mihin koko sakin aamiaiset on kadonnut. Onneksi jäin kiinni ja jouduin terveydenhoitajan tarkkailuun. Melkein vuosi meni ennen kuin paranin.

On minulla kyllä vieläkin jonkinlainen syömishäiriö. Mie syön aina hirveästi, kun tulee jotain ongelmia. Mutta en oksenna.
En minä lihavakaan ole mutta haluaisin silti päästä ahmimisesta eroon. On aika kallista.

Olisi kyllä kiva,jos sua jotenkin pystyisi auttamaan. Keinot on aika vähissä. Kirjoitella voi tietenkin, jos se sua auttaa yhtään. Kokeile että kun haluat alkaa oksentamaan, niin kirjoitatkin. Kirjoita miltä susta just silloin tuntuu
Nähdään

Käyttäjä Olento kirjoittanut 11.05.2004 klo 19:44

Kävin nuoruusiässä läpi lyhyen anoreksiavaiheen, josta onneksi toivuin kohtalaisen helposti - ehkä asiaan vaikutti huoli omasta terveydestä. Nyttemmin olen kärsinyt ahmimishäiriöstä ilman oksentelua. Olen paisunut kuin pullataikina viimeisten kolmen vuoden aikana, ja tällä hetkellä yritän laihduttaa, vaikka tiedän ettei se järin viisasta ole, kun suhde omaan kehoon on se mikä on ja ahmimiskohtaukset joka tapauksessa seuraavat toisiaan. Voisin kirjoittaa kirjan niistä tekosyistä, joiden nojalla kauppaan tulee lähdettyä ja sieltä kotiin lahdattua kassikaupalla suolaisia ja makeita herkkuja, jotka eivät rehellisyyden nimissä enää edes maistu hyvältä.

Jen83, mielestäni sinun olisi ihan hyvä hakea apua syömisongelmiisi. En tosin tiedä, oletko sitä jo hakenutkin. Itsehoitona voisit kokeilla myös ruokapäiväkirjan pitämistä. Itseäni se on auttanut ajoittain hahmottamaan omaa syömistilannettani objektiivisemmin. Päiväkirjaan kannattaa merkata jo valmiiksi tietyt ruoka-ajat ja pitää huoli, että niihin aikoihin myös tulee syötyä. Tärkeää olisi myös, jos voisit näyttää päiväkirjaasi jollekulle (ravintoterapeutti, terveydenhoitaja tai vaikkapa ihan perheenjäsen), jotta saisit myös ulkopuolisen, realistisen arvion siitä, missä mennään.

Voimia ja mukavaa alkavaa kesää! 🙂

-Olento-

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 13.05.2004 klo 10:17

Jen. Mihin hävisit? Olisi kiva kuulla mitä sulle kuuluu. Ettei tarvi huolestua.

Käyttäjä jen83 kirjoittanut 13.05.2004 klo 15:56

Mä käyn terapiassa ja ollaan vähän juteltukin tästä. Terapeutti on kertonu lääkärilleni ja seuraava lääkärin aika on kuukauden päästä. Tästä irti pääseminen on todella vaikeeta. En oo oksentanu nyt pariin viikkoon, kun tehtiin sopimus terapeutin kaa, mutta niukalla ruokavaliolla oon.

Käyttäjä jen83 kirjoittanut 13.05.2004 klo 17:49

Onhan tuo mun itsetunto ollu huono jo monta vuotta. Ensin tuli paniikkihäiriö koulukiusaamisen vuoksi, sitten masennus ja nyt tämä. En tiiä, mikä näistä on pahinta, ehkä paniikkihäiriö. En tiiä, mitenkä tästä nousta ylös päin. Ei oo voimia. Muutenkin joka syönnin ja juonnin jälkeen alkaa oksettaa. Mulle on sanottu, että se ois psyykkistä, mutta en sitten tiiä.

Käyttäjä Annika N (Työntekijä) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 13.05.2004 klo 19:26

Jen83, hyvä, että käyt jo terapiassa ja lääkärikin tietää tilanteestasi. Paraneminen vie aikaa ja joskus tuntuu varmasti turhauttavalta, mutta mahdollisuudet selvitä ovat paremmat kun sinulla on ammattilaisia vierelläsi, jotka tietävät tilanteesi. Hetkessä ei ihmeitä saa aikaan vaan prosessi on todella pitkä ja mutkikas. Terapia on aikaa vievä, eikä tulokset näy hetkessä.

Maanvaivalla oli kokemusta ruokapäiväkirjasta. Sinäkin voisit kokeilla sitä. Saatko tukea ja kannustusta läheltäsi? Läheisillä ihmisillä on tavallisesti tärkeä osuus hoidossa, kannustuksessa ja tuessa. Oletko saanut paniikkihäiriöön ja masennukseen apua? Pystytkö käymään näitä kaikkia asioita läpi terapiassa? Toivon sinulle kärsivällisyyttä ja voimia jaksaa taistella.

Käyttäjä jen83 kirjoittanut 14.05.2004 klo 13:48

En oikeen tiedä, saanko tukea läheisiltä, kyllä kait nuo asuntolan hoitajat tukevat minua, mutta äiti suuttui, kun kuuli.☹️ Paniikkihäiriöön en saa apua, masennukseen on lääkitys ja se on hyvässä vaiheessa nyt. En osaa uuden terapeutin kanssa puhua kunnolla, kun on vasta ollut puolisen vuotta terapeuttina, mutta ehkä jonkin ajan päästä. Muutenkin menneisyydessä on tapahtunut semmosia asioita, jotka saattavat painaa mieltä😞, mutta suurimmasta osasta asioita oon puhunu jo terapeutille.

Käyttäjä Annika N (Työntekijä) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 14.05.2004 klo 14:10

Mukava kuulla, että olet saanut jo apua jonkin verran. Oletko puhunut terapeutille paniikkihäiriöstä? Häneltä voisi löytyä apua tai neuvoja siihenkin. Hyvä, että olet saanut masennukseen lääkityksen. Anna terapeutillesi ja itsellesi aikaa, yhteinen sävel ei löydy hetkessä ja vie varmasti aikaa ennen kuin pystyt täysin purkautumaan hänelle ja terapeutiltasi vie varmasti aikaa ennen kuin hän saa kaikista ongelmistasi kiinni ja kokonaiskuvan tilanteestasi. Etene pikku hiljaa ja tunnustele omia tunteitasi. Vaikeat asiat muhivat ja risteilevät pääkopassa ja niitä on vaikea hetkessä saada järjestykseen. Olet päässyt kuitenkin jo hyvään alkuun, jatka vaan sinnikkäästi.

Äitisi ei oikein kyennyt ymmärtämään tilannettasi etkä koe saaneesi häneltä tukea. Oletko yrittänyt uudelleen puhua hänen kanssaan tai voisiko joku muu puhua äitisi kanssa, ja yrittää saada hänet ymmärtämään kuinka tärkeä rooli hänellä voisikaan olla sinun auttamisessasi? Tai yritä löytää itsellesi joku muu sellainen ihminen, joka voisi olla tukipilarisi. Voimia sinulle jen83.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 16.05.2004 klo 14:00

Joskus musta tuntuu, että kaikki mun ongelmat johtuu siitä, että mun äitini ei mua ymmärtäny eikä siltä saanut koskaa mitään tukee. Sillä oli helppoa, kun se pystyi kaikille sanoo, että mulla on murrosikä. Sillä oli paikkoja missä se pystyi käydä musta ja mun ongelmista puhuu. Sillä oli paikkoja mihin se pystyi laittaan mut pois, jos sillä oli vaikeaa.
Nyt mun on jo myöhäistä saaha vastaus mutta mikä se keino on, että saisi vanhemmat ymmärtämään? Ei kai kukaan nuori tahaltaan härnää äitiä. Musta ois ollu aika luonnollista, että mie kotona oisin puhunu asioistani. Mie en vaan osannu puhuu semmosta kieltä, että äiti mua ois jaksanu kuunnella.

Käyttäjä jen83 kirjoittanut 16.05.2004 klo 16:24

eilen taas oksensin. Äiti ymmärtää, mutta en oo voinu kertoo sille oksentelusta. Puhuin äitille tänään ja nyt se vaikuttaa ymmärtävän. Terapeutista en tiedä, kun rikoin sopimusta. Tosin tuli siitä huono olo jälkeen päin.😞 Pitää koittaa jutella paniikkihäiriöstä terapeutille. Häpeän yhtä oiretta, koska mulle on sen takia naurettu pari kertaa. Ekan kerran mulle iski paniikki, kun olin esiintymässä kirkossa ja sillon mulle naurettiin oikeen p-mäisesti. Sit ope pakotti pitämään esitelmän ja koko luokka nauro. Sen takia mä häpeän niitä oireita. Joskus mulle tulee vapinakohtauksia kotonakin. En tiiä, onko se paniikkia vai mitä, mutta ei mua kyllä sillon ahista.jospa ne asiat rupeis järjetymään.😐

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 17.05.2004 klo 03:45

Mulla ei ole yhtä oiretta mitä pitää hävetä. Mulla on yksi oikea kokonaine ruumilline sairaus, mitä pitää hävetä. Vaikka se sairaus näkyy vaan silloi tällöin, niin aina se näkyy just sillo,kun on porukoissa. Ja sitte haukutaan vaikka kaikki tietää, että mie en sille mitään voi. Nyt kun syksyllä pitäs mennä uuteen kouluun , niin varmaan se näkyy heti eka päivänä. Ja sitte on koko koulu pilalla. Kiusataan ja haukutaan kaksi vuotta. Jos mun täytyy elää kaksi vuotta.

Käyttäjä Annika N (Työntekijä) (Sastamalan seudun mielenterveysseura ry) kirjoittanut 17.05.2004 klo 22:24

Maanvaiva heitti tärkeän kysymyksen ilmoille. Mikä on se keino, millä saa vanhemmat ymmärtämään esim. syömishäiriön? Vanhempien on joskus vaikea ymmärtää oman lapsensa ongelmia, niitä ei haluta nähdä eikä myöntää. Omalla lapsella ei mikään voi olla pielessä, joskus alkaa vähättely ja epäily, joskus edessä voi olla riitakin. Todella turhauttavaa. Juuri silloin kun vanhempia tarvitsisi eniten, he eivät ymmärrä tai osaa auttaa. Mikä tällaisessa tilanteessa voisi auttaa?

Jen83 oli saanut äitinsä ymmärtämään, hienoa. Asia on annettava vanhemmille sulateltavaksi, jos tuntuu ettei ymmärrystä heti löydy. Uudelleen ja uudelleen täytyy yrittää puhua ja kertoa kuinka merkittävää vanhempien tuki onkaan. Myös jonkun ulkopuolisen tuki voi joskus tässä olla tärkeää. Joku toinen ihminen voi ulkopuolisena osata avata vanhempien silmät ja saada ymmärtämään mikä tilanne on ja miten siitä selvittäisiin. Millaisia kokemuksia teillä on? Miten vanhemmat saadaan ymmärtämään oman lapsen ongelmat ja vanhempien tärkeys lapsen rinnalla olijana? Millaiset keinot auttavat?

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 18.05.2004 klo 06:45

Mulla on vähä sellaine olo, että vanhemmat luulee, että pitää olla jotenkin ammattitaitone kuulija. Että niitten pitäsi tietää vastaukset kaikkiin nuorten ongelmiin. Vaikka eihän niihin oikeastaan ole vastauksia.Ei niihin voi vastata ees terapeutti. Ei munkaan terapeutti muuta tee kuin kuuntelee. Joskus ,kun sanon, että kerro mitä mie ny teen, niin sitten se alakaa luetella vaihtoehtoja. Itte mie kuitenni asiat sitten päätän.
Luulisi, että jokainen äitiki osaisi kuunnella. Ees joskus.
Mutta yleensä ne pilaa kaiken jo tulemalla kotiin. Ekana huutavat, että musiikki pienemälle tai miksi et oo tehny sitä tai tätä. Heti jo alkaa😝 ja viitti mitään puhuu. Lähen nostelee ja sitte päästään tappelemaan miksi en oo kotona. Kun ei voi olla, kun yksi vaan mäkättää.

Nyt mulla on adoptiovanhemmat. Niille en puhu mistään vaikeuksista. Mie haluun niille vaan olla maailman kiltein lapsi. Vaikka niille vissiin voisi puhua, mutta en haluu tätäkin suhdetta pilata.