Hei!

Minulla on täsmälleen samanlainen tilanne kuin sinulla. Ennen olin sosiaaline, mutten enää. Ystävä piirini on kutistunut huomaamatta ja nyt löydän itseni yksin tästä suuresta ja kylmästä maailmasta. Olen niin avuton. Joten kyllä, tunnen kipusi ja ymmärrän sen.

Juu tämä ei oo kivaa..jännitän ihmisiä niin kauheesti.

Sama homma täälläpäin. Häpeän vaan todella paljon, jotenkin miehenä sitä on vaikea olla häpeämättä... En tiedä. Ei ole kuin muutama hyvää päivää tuttu. Kaupassa en käy, sen hoitaa tyttöystävä. En pidä mistään sosiaalisista tilanteista ja silti kaipaan ihmisiä tai hyviä ystäviä jossain sisälläni. Kaksi vuotta ole ollut jumittautuneena, masentuneena ja eristäytyneenä... Jotenkin tämä tulee pikkasen jo kuulasta.

miten ootte pystynyt aloittamaan seurustelusuhteen?Mulle se ei tulis kuuloonkaan.

Tiedän että täällä sitä hoetaan ja paljon eikä se pahemmin rohkaise mutta itse kuvittelin samaa,eli että en ikinä pysty hakemaan apua.Kas kummaa yks kaunis päivä tein sen ja soitin lääkäriin.Nyt on asiat lähteny rullaa ja cipralex kuuri pitäis alottaa ens viikon alussa.
Kuullemma aivan mahtava lääke ja auttaa HUOMATTAVASTI.Onnellisuus pillereiksikin kutsutut ja helpottaa sos.tilanteiden pelkoa.

moi pitkästä aikaa nyt kone toimii,vanha meni rikki.

siitä on aikaa kun kirjotin tänne,mutta uupumus on vieläkin ja sosiaalistentilanteiden pelko myös.Mutta yks päivä päätin että nyt mä meen kauppaan tuntu miltä tuntu,niimpä mä vaan menin vaik jalat veti heikoiksi ja kädet tutisi kassalla,katoin hyllyjen välistä vaivihkaa että onko kassalla paljon jonoa ja menin maksamaan kädet tuntisten.pelkäsin että mun taakse tulee joku ja näkee jännitykseni..ajattelin et äkkii nyt senkin hidas kassaneiti.
kunnes pääsin tilanteesta ja oli helpottunut.
en ole käynyt koskaan aiemmin yksin missään ja nyt pakotan itteni menemään tilanteisiin jotka on ihan kauheita eli sosiaaliset tilanteet.ne on kamalia!

syön tällä hetkellä cympalta nimistä mielialalääkettä ja suosittelen sillä se on tosi hyvä lääkitys ainakin monilla se on auttanut.ja mulla myös.☺️❤️

On yhtä aikaa sekä kamalaa että helpottavaa huomata, etten ole yksin. Minäkin olin ennen sosiaalinen ja menevä, mutta sekin sosiaalisuus johtui lähinnä alkoholin aiheuttaman rentoutumisen myötä... Eli en juurikaan nähnyt ihmisiä selvinpäin. Ja tosiaan, mieheeni törmäsin humalassa, meni jonkin aikaa ennen kuin uskalsin hänet edes tavata selvin päin. Mutta pian huomasin, että juttu luisti ilman alkoholiakin, joten olen ollut hänen kanssaan yhdessä nyt neljä vuotta 🙂. Eli seurustelukumppanin hankin "sosiaalisena" kautenani. Nykyisin olen lähes 24/7 neljän seinän sisällä, kun mies käy koulussa, töissä ja harrastuksissa. Itse yritän käydä koulua, mutta ei siitä oikein mitään tule, ainakaan nyt. Ja minäkään en käy kaupassa yksin, mies hoitaa senkin. Häntä se ei kuulemma haittaa, mutta minulla on todella paha olo sen suhteen, että mies joutuu tekemään kaiken. En edes siivoa tätä lävää sillä välin kun mies on jossain muualla ja itse mätänen kotona ☹️. En vaan saa aikaiseksi, olen jotenkin lukossa.

Mutta niin, minullakin oli vielä muutama vuosi sitten kavereita. Tutustuin mieheni kautta moneen ihanaan ihmiseen, mutta suurin osa heistä on muuttanut pois tai yhteys on muuten vain hiipunut. Nykyisin minulla ei ole oikein ketään. Tässä kaupungissa on oikeastaan vain yksi kaveri, joka tietää ongelmistani, mutta en saa aikaiseksi nähdä häntäkään juuri sosiaalisten tilanteiden pelkoni takia, joka on todella ärsyttävää. Joka kerta rintaa puristaa ja sydän tykyttää, enkä osaa sanoa mitään, jos yritän nähdä jota kuta tuttavaa. Mutta nyt olen hankkinut vihdoin lääkäriajan ja toivottavasti saisin taas jälleen kerran lähetteen... En nimittäin kykene elämään näin. Olen sairastanut n. 7 vuotta keskivaikeaa masennusta ja ikää tulee tänä vuonna 21. En ole tehnyt päivääkään töitä, en edes kesätöitä, eikä ole peruskoulun jälkeen edes mitään koulutusta hankittu ☹️. Ihmiset alkavat pikku hiljaa ihmettelemään tätä menoa, enkä työkokemuksen puutteesta saa töitäkään. Ahdistaa elää vanhempien siivellä ja olla tällainen saamaton lurjus, mutta eipä auta nyt muukaan... Haaveena olisi parin vuoden päästä jotkut paperit kourassa, uusi asunto ja miehen kanssa hankittu yhteinen koira. Se on tällä hetkellä tähtäimessä.

Joo on tosi helpottavaa huomata ettei ookkaan maailmassa ainoa joka jännittää niin että jää neljänseinien sisälle kun fobia on niin paha.
Välillä kun uupumus hiukan hellittää niin saan energiaa ja vain päätän lähteä kaupungille kattelemaan vaatteita,siis vain päätän,vaikka se on TOSI TOSI kauheeta mennä,tuntuu että kaikki näkee jännittämiseni,liikennevaloissa on todella tukala olla,tuntuu kuin kaikki tuijottais just mua.Kun lähen kotoa johonkin niin mulla on tosi jäykkä olo ja lihakset nykii ja must tuntuu että kaikki huomaa,ja jos joku huomais se ois noloa...vaikkei sitä tarttis hävetä mut mä häpeän.
Mun pää tärisee jos oikein jännitän esim kassalla tai jos odotan kaupassa jossakin penkillä miestäni kun hän maksaa ostokset niin jos joku katsoo mua niin mä meen tosi vaikeeksi ja mun pää tekee nopeesti sellasen nykäyksen,tosi noloa..ja kauheeta.
Mä en voi mennä ravintolaan syömään koska mulla on kahvikuppineuroosi jos joutuisin syömään hienossa ravintolassa tai vaik ihan hampurilais ravintolassa niin mun käsi tekee sillei etse yhtäkkiä vapisee kauheesti ja sit se on taas ihan vakaa,ja taas vapisee sillai nopeesti.En vaan voi mennä ois niin kauheen tukala ja paniikki olo.Mä haluisin mut en voi.