Aloitanpa siis oireista joita koen:
-Tunteet hävinneet lähes kokonaan. Ei iloja, ei suruja. Pelkkää tasaista.
-En jaksa keskittyä juuri mihinkään, mitä ympärilläni tapahtuu. Olen siis poissaoleva.
-Pakkoajatuksia puskee ja koen omat ajatukseni tärkeämmäksi kuin ympärilläni vellovan keskustelun.
-Yleisin ajattelunaiheeni on ”mikä minua vaivaa?”
-Otan keskusteluun kuitenkin osaa heittämällä väliin kommentteja, joita en kuitenkaan edes juuri ajattele.
-Minulle on tullut tavaksi, että koitan välttää hiljaisia hetkiä ja siksipä puhun kaikkea mahdollista sosiaalisissa tilanteissa, olin sitten kahden jonkun kanssa tai isommassa porukassa. Koen ihmisten viihtyvyyden olevan harteillani.
-Puhun aina keskustelutilanteissa jonkun muun keskusteluun osallistuvan tavalla puhua ja ajattelen puhuvani hänen äänellää. Tämän olen havainnut vasta muutama kuukausi sitten.
-En jaksa välittää miltä näytän milläkin hetkellä, en vaikka kuinka yrittäisin. Minäkuva kadoksissa.
-Tunnen etten hallitse ilmeitäni ja välillä on vaikea saada päähän että miltä näytän. Ihmisten silmiin katsominen on menettänyt merkityksensä.
-En ole tilanteissa omana itsenäni, vaan lähinnä haahuilen paikasta toiseen ja teen mitä tarve vaatii.
-Muisti erittäin huono, koska en aseta sosiaalisille tilanteille juuri painoarvoa, en myöskään muista mitä olen kenellekin sanonut.

Ja sitten se pitkä tarina:
Olen melkein parikymppinen poika, perheen ainoa lapsi ja muutin lähes heti 18 vuotta täytettyäni omaan asuntoon ja siitä vähän myöhemmin kauas uudelle paikkakunnalle. Muutollani ei ollut muuta tarkoitusta kuin löytää elämälle sisältöä, mitä entinen pieni kotikuntani ei pystynyt tarjoamaan. Nyt olen asunut uudella paikkakunnalla pari kuukautta yli vuoden ja sekava olotilani alkoi muutama kuukausi muuton jälkeen. (muistaakseni aika tasan vuosi sitten)

Lapsuudessani muistan pelänneeni viikonloppuja, koskan tiesin vanhempieni muuttuvan silloin omituisiksi ja riitelevän. Vähän myöhemmin havaitsin tämän johtuvan niistä pienistä ruskeista pulloista joita he kittaavat. Minulle oli tärkeää vahtia vanhempiani koko illan ajan ja estää heitä riitelemästä… koin sen velvollisuudekseni. Sitten alkoi yläaste ja minua alettiin koulukiusaamaan (olin koko ala-asteen ollut muiden lasten keskuudessa suosittu). Viikonloppujen sijasta minulla oli uusi pelkäämisen aihe, eli seuraava koulupäivä. Tässä vaiheessa minulle selvisi mitä itsetunto tarkoittaa, sillä menetin sen täysin. Aloin pelkäämään uusia ihmisiä. Sitten alkoi lukio ja pääsin taas pikkuhiljaa porukkaan mukaan ja uskalsin taas solmia sosiaalisia suhteita. Lukion toisella aloin juomaan säännöllisesti ja siitäkös itsetuntoni reipastui kunnolla. Huomasin tulevani ihmisten kanssa toimeen hyvin, kunhan vain oli kaljapullo kädessä ja pystyin tutustumaan uusiin ihmisiin ”kännin” verukkeella, niin ettei tarvinnut olla oma itsensä. Sitten selvinpäin kyseisiä ihmisiä tavatessani häpeilin kovastikin. Samana vuonna sain ensimmäisen tyttöystäväni, jonka kanssa ”seurustelin” neljä kuukautta. Tuli kesä ja kävin ensimmäisillä festareillani (2kpl). Tässä vaiheessa elämä oli täydellistä… juuri sitä mitä olin aina halunnutkin. Uusia ja vanhoja kavereita, tyttöystävä ja mielekästä tekemistä aina. Ero koitti loppukesästä ja kyllähän se hamittikin. Syksy meni rattoisissa merkeissä abivuotta vietellen ja loppuvuodesta muutin omaan asuntooni. Peitin koti-ikäväni tietokoneen avulla, eli keskustelinkin aina kämpillä ollessani kavereiden kanssa netin kautta. Tästä eteenpäin odotin vain kirjoituksia joiden jälkeen pääsisin muuttamaan uudelle paikkakunnalle ja aloittamaan täysin uuden elämän. Kirjoitukset menivät hyvin ja pääsin muuttamaan. Tunsin uudelta paikkakunnalta ennestään muutaman ihmisen, joiden kautta tutustuin nopeasti yhä uusiin ja uusiin. Vedin kuitenkin koko ajan jonkinlaista roolia, hylkäsin murteeni ja koitin aina sopeutua porukkaan… tärkeintä oli saada yhä uusia ja uusia kavereita ja kokemuksia. Harrastin myös useita irtosuhteita, joita ennen kovasti tunteellisena ihmisenä halveksuin. Huomasin miten helppoa on heittää oma persoonansa naulakkoon ja heittää vaan läppää, ihan erilaista mihin on itse tottunut. Tuli kesä ja monet festarit… pyörin niissäkin lähinnä aivan tuntemattomien ihmisten kanssa tilanteisiin sopeutuen ilman omaa persoonaani (poltin myös pilveä, mikä saattoi laukaista olotilan. Olin polttanut pari kertaa aiemminkin, mutta en sen jälkeen.). Myös alkoholi oli vahvasti läsnä. Näillä main omituiset tuntemukseni siis alkoivat. Syksyllä aloitin työt henkisesti erittäin raskaassa hommassa ja painoin pitkää päivää. Töiden jälkeen pyrin vielä kovasti näkemään kavereitani, ettei elämäni tuntuisi pelkältä työnteolta. Olen aina ajatellut paljon mm. elämän tarkoitusta ja tämä työ vain antoi lisäaihetta ajattelulle. Työnantajani huomasi omituisen poissaoloisuuteni ja sen vaikutukset työntekoon. Hänen patistuksestaan menin viimein n. kuukauden jälkeen ensimmäistä kertaa lääkärin vastaanotolle kertomaan tästä… sain viikon sairaslomaa ja minulle luvattiin psykologiaika, mutta sitä ei vielä tähän päivään mennessä ole kuulunut. Syksy meni viikonloput juhliessa perinteiseen malliin ja viikot koittaessa keksiä motivaatiota nousta töihin. Loppuvuodesta minulla oli seurusteluntynkää ja kun viimein sain jotain oikeata aihetta keskittyä juuri tähän elämäntilanteeseen ja hetkeen, huomasin että se paransi tilannetta. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kuin noin kuukauden, jolloin olin taas yksin. En oikeastaan ihastunut, kuten en ollut aikoihin kokenut muitakaan yhtään isompia tunteita. Lopetin työt helmikuussa, koska en vain enää jaksanut. Kiitos Suomen sosiaaliturvan, sain elää nelisen kuukautta työttömänä lähinnä lomaillen. Tästä ajasta en juuri muista, johtuen siitä etten tehnyt juuri mitään… hengailin lähinnä vain kavereiden kanssa. Noin kuukausi sitten aloin tapailemaan tyttöä johon olin tutustunut jo aikaisemmin ja aloitin uuden työn. Koko tämän jakson olotila on ollut paljon parempi, eli olen taas jaksanut keskittyä ympäröivään maailmaan, elämiseen ja itsestäni huolehtimiseen. Kuitenkin yhä silloin tällöin menetän taas täysin keskittymiskykyni, mikä häiritsee minua erittäin pahasti. Myös se, että tyttöystäväni sanoi minun käyttäytyvän eri tavalla lähes joka kerta kun nähdään oli merkki siitä, että nyt on viimein haettava apua. Hänelle en ole tästä kertonut. Elämä on tuntunut pitkin vuotta niin turhalta, että itsemurha on monestikin käynyt mielessä… ei siksi, että masentaisi, vaan siksi koska tunnen olevani kuollut jo nyt. Tämä tyttö on ainut asia, millä on minulle mitään merkitystä ja ajatus hänen menettämisestään ja takaisin samaan tyhjyydentunteeseen palaamiseen ei vain käy päinsä. Pelkään että sairauteni, mikä ikinä se onkaan, ajaa hänetkin pois.

Välit vanhempiini ovat hyvät mutta aika pinnalliset. He eivät tiedä elämästäni oikeasti juuri mitään, lähinnä työasiat ja kouluunhakemiset. Välit kuitenkin ovat parantuneet paljon niistä ajoista kun vielä asuin kotona. Silloin emme juuri kommunikoineet.

Tulipas pitkä teksti. Hienoa jos joku jaksoi lukea. Taidan tulostaa tämän ja viedä sellaisenaan lääkärille.