hyvä et oot hakenu apua. kuulostat todellakin siltä, et sitä tarviit ja pian. ymmärrän hyvin, olen itse samanlainen. masentelen ja sitten miusta alkaa jossain vaiheessa tuntua, et kaikki on hyvin. sitten masennus taas palaa entistä pahempana. en tiedä kuinka voisin sua auttaa. toivon voimia.

Mulla on vähän sama juttu ton itsemurhan kanssa. "Selvinä" päivinä olen järkevä ja ajattelen jaksavani, koska ymmärrän itsetuhoisuuteni johtuvan ensisijaisesti masennuksesta. Huonoina päivinä sitten taannun huimasti ja olen täysin valmis päättämään päiväni vaikka heti, koska en vaan nää mitään valoa edessä päin. On se pelottava tunne, kun ei osaa suojella itseään itseltään.

Olen nyt 18-vuotias. Aloin viillellä itseäni joskus 13-vuotiaana, koska halusin "rankaista" itseäni ihan kuin todistaakseni, etten ole tahallani niin kamala kuin luulin kaikkien ajattelevan, ja koska fyysinen kipu antoi minulle jotain muuta ajateltavaa. Eräänä päivänä vain päätin, että nyt saa ihan oikeasti riittää. Siitä on nyt kolmisen vuotta, enkä sen jälkeen ole muutamaa hairahdusta lukuunottamatta vahingoittanut itseäni. Kesti tosin jonkun aikaa, ennen kuin häpeän tunne ei antanut minulle pakottavaa tarvetta satuttaa itseäni, mutta pidin pintani ja pääsin siitä eroon. Eihän se loppujen lopuksi mitään auttanut. Sitä paitsi viiltelyn lopettaminen teki minusta aavistuksen verran vahvemman; tuli sellainen tunne, että on minussa sentään sen verran arvokkuutta jäljellä, että uskalsin ottaa iskut vasten kasvojani ja kohdata ongelmani sen sijaan että olisin häivyttänyt kaiken pois mielestäni kivun avulla. Joka tapauksessa viiltelystä pidättäytyminen aloitti yli vuoden pituisen "kuivan" kauden, jonka aikana luulin päässeni möröistäni eroon.

Ajattelin joskus viillellessäni, että kipu tekee minusta jotenkin vahvemman ja paremman. Se, että itsekin osoitin niin näkyvää inhoa ruumistani kohtaan muka kompensoi puutteeni ja nostaisi minut henkisesti korkeammalle tasolle. Tunsin, että sillä tavalla pesin käteni ja kielsin vastuuni koko silloisesta olotilastani. Joskus taas toivoin marttyrimaisesti, että joku pelastava enkeli huomaisi haavani ja syöksyisi auttamaan ilman, että olisin itse joutunut tekemään mitään asian eteen. Mutta nykyään tiedän olleeni väärässä. Ei itsensä rankaiseminen muuta minua, tai korjaa tekemiäni virheitä. Ei ruumiillinen itsekuritus tee minusta mitenkään henkisempää tai hyveellisempää - sehän vain osoitti, että olin säälittävä pelkuri, kun mielummin siirsin ajtukseni fyysiseen kipuun kuin käsittelin itsetuntoani satuttavia asioita. Kärsimys ei ole niin jaloa, kuin romanttisesti halusin uskoa - ei varsinkaan, kun oikein itse aiheutin sitä itselleni kuvitellen omahyväisesti ansaitsevani sen tähden jotain parempaa. Eikä maailma ole myöskään täynnä pyyteettömiä sankareita, joilla ei ole mitään parempaa tekemistä kuin itsekeskeisten teinien vinksahtaneiden minäkuvien oikoilu. Ihmiset eivät välitä. Jos he välittävät, he eivät näe. Jos he näkevät, he eivät ymmärrä. Ja vaikka ymmärtäisivät, minun ongelmani eivät silti olisi mitenkään heidän vastuullaan. Minkälainen ihminen olisin ollut, jos olisin pakottanut muut ihmiset korjaavan itse aiheuttamani vahingot? Kun tajusin tämän, ymmärsin myös etten koskaan voisi paremmin, jos jään laiskasti odottelemaan, että joku toinen raahaa minut ylös kuopasta, jonka itse kaivoin. Silloin tajusin, että minun oli aivan itse tehtävä yksi harvinaisen selkeä valinta - joko itkeä ja kärsiä ja ulvoa ja hävetä ja viillellä ja oksentaa ja pelätä - tai vaan antaa jo jumalauta olla. Valitsin jälkinmäisen.

Viiltelyn ohella panin vihdoin pisteen syömishäiriölleni, ja yhtäkkiä aloin pitkästä aikaa tuntea jonkinasteista tyytyväisyyttä silloiseen olotilaani. Aloitin lukion ja sain ystäviä, varovaista itseluottamusta ja otteen elämästäni. Olen kuitenkin vieläkin enemmän tai vähemmän juuttunut mutaan, koska sekä masennukseni ja syömishäiriöni uusiutuvat aika ajoin yleensä ollessani stressaantunut. Silloin on hyvä muistella menneitä ja katsoa omaa elämää vähän sivusta. Voitin itseni jo kerran, joten voin ihan yhtä hyvin tehdä sen uudestaan. Täytyy vaan nostaa pää pystyyn - ei siksi, että olisi ylpeämpi olo, vaan että näkisi metsän puilta ja todellisuuden painajaisilta. Minä olen sairas, mutta en tyhmä, vaikka oireillessani ryvenkin samoissa asioissa kuin viisitoistavuotiaana. En halua kompastua enää samaan kiveen. Loppujen lopuksi kyse on hyvin yksinkertaisita asioista: elä, tai älä elä. Pelkää, tai älä pelkää. Ole, tai älä ole. Se päätös on tehtävä itse.

Hem... No jaa, pointtini oli, että viiltely on tyhmää, eikä se auta mitään. Se nyt vain on totuus. Viiltely kannattaa lopettaa, koska kukaan muu ei tule lopettamaan sitä puolestasi. Minulle ei tarvitse kertoa, miltä tuntuu kun pienetkin päätökset tuntuvat mahdottomilta, mutta kun muuta keinoa ei nyt vain ole. Ei kivun hukuttaminen kipuun mitään peitä, vaan pelkästään kaksinkertaistaa sen.

Mulla viiltely ei oikeastaan oo sellasta, että haluaisin sillä näyttää muille että mulla on ongelmia. Se on lähinnä sitä, että kun saan itkuhepulin enkä pysty hengittämään niin ainoa asia mikä saa mut rauhottumaan on viilteleminen. Huomaan vasta rauhottumisen jälkeen mitä tuli tehtyä. Häpeän sitä että viiltelen, tyhmää se onkin. Se on vaan niin juuttunut tapa, oon oppinut sen helpoimmaksi tavaksi rauhottua.

Koitan koko ajan pitää omaa pahaa oloa piilossa muilta. Oon kyllä vuosikausia ajatellut että kyllä joku mut hoitoon raahaa jossain vaiheessa, mutta huomasin tosiaan ettei se niin toimi. Ei kukaan oo mitään tehnyt missään vaiheessa. Enkä loppujen lopuksi ees haluaiskaan muiden ottavan mun ongelmia hartioilleen. Toisaalta musta välillä tuntuu etten saa itteäni skarpattua niin paljon että jaksaisin hoitaa kaiken.

Nyt ainoa asia mihin tähtään jaksamista on se aika neuvolaan ens viikolla. Sen jälkeen helpottaa, ainakin jaksan toivoa. En tiiä jaksaisinko tätä kevättä loppuun jos en nyt sais apua.

Olin itsekin viiltelyyn pahasti "koukussa", kun en pahimpina päivinä nimenomaan päässyt hysteerisistä pelkotiloista eroon millään muulla tavalla. Se oli se fyysisyyden tunne, joka rauhoitti ja jota automaattisesti kaipasin aina kun hävetti tai pelotti. Aloitin erään rakkaan liikuntaharrastuksen samaan aikaan kun päätin lopettaa viiltelyn, mikä tavallaan tuki päätöstä. Sain purettua ahdistustani ja aggressioitani fyysisesti terveellisemmällä tavalla, ja pidin siitä ettei fyysiseen tekemiseen uppoutuneena tarvinnut ajatella murheita ja pelkoja. Kuntoilusta on sittemmin tullut minulle vakiintunut tapa rauhoittua ja ryhdistäytyä. Minulla on sellainen sääntö, että liikkuessa on pakko unohtaa kaikki ylimääräinen ja keskityn vaan nyrkkeilyyn ja juoksemiseen, ja jälkeenpäin on sitten liian väsynyt ahdistumaan turhasta. Se on yllättävän tehokasta, ja se piristää. Kannattaa siis etsiä joku muu fyysinen tapa purkaa ahdistusta, jos viiltelystä ei tahdo päästä eroon.

itselläni on ollut ongelmana vasta vuoden. retkahdan vähän väliä ja kaikki on aivan surkeasti😟
tiinatu-toivottavasti saat apua ja tukea muilta. itse etsin tietäni ja koiran apua parhaani mukaan hakea, kun ystävät eivät siihen ole pystynyt..
mutta voimia sinulle..🙂🌻

Ajattelin kirjoittaa taas vähöän kuulumisia, sillä koen tämän koko tukinet-systeemin hyvin helpottavaksi asiaksi. Lähdin siis hakemaan apua masennukseen, ensin lääkärin kautta ja sitten kävin muutamia kertoja psykologilla. Vaikeaa masennusta epäillään. Nyt ainoa masennuksen hoitoon liittyvä tapaaminen on elokuun alussa, aika sosiaalityöntekijälle, vaikka sain lähetteen psykiatrille.

Itse en jaksa oikein hoitaa masennuksen hoitoa edistäviä asioita, oon aivan loppu vieläkin vaikka oon kesälomalla ollut nyt melkein kuukauden. Ajattelen itsemurhaa noin joka toinen päivä, pahempia paniikkeja tulee noin kahesti viikossa. Paniikin iskiessä yleensä itken silmät turvoksiin, viiltelen enkä pysty asettumaan. Hengitys ei kulje kunnolla, pelottaa että kuolen ja toisaalta haen jatkuvasti mielessäni tapoja kuolla että pääsisi pois paniikista.

Parantuminen on osaltaan pelottava ajatus, en oikein tiedä miten olisin ilman masennusta. Ja toisaalta pelottaa että masennuksen lähtiessä lähtee myös suojakuori, ja että ilman masennusta musta tulee helpommin haavoittuvainen. Vaikka luulisi sen menevän toisinpäin. En tiedä mitä itseni kanssa tekisin.

Mulla on aika lailla sama homma.. Yleensä toivon et en enää aamulla heräis.. Ja yöllä mä monesti saan paniikkikohtauksia ja hengitys on vaikeeta.. :/ yritin ouluun nuortenpsykiatriselle klinikalle mutta se on suljettu viel kolme viikkoo ☹️
😮

Eilen retkahin ja nyt on tosi paska olo.. Ei jaksais mitään tehä, muutaku itkee. :/

voimia..

Moi!Onko teillä kokemusta lääkkeen vaihdoksesta? Minulla on parhaillaan meneillään sellainen. Nyt tuntuu siltä että oliko se hyvä ajatus. Yritän silti kestää nää lievät itsetuhoajatukset. Lisäksi minulla on myös muita huolia joista en halua kertoa. Ja juuri nyt omahoitaja on lomalla ja samoin lääkäri. Itse olen ajatellut aikaisemmin että itsemurha ei ole ratkaisu vaan pelkuruutta. Nyt se on "pelkuruus" lähempänä kuin koskaan. Mutta kun entinen lääke on niin v-mäinen että se lihottaa koko ajan. Niin sanokaa, hyvät ystävät, Mitä mä teen tämän olotilani kanssa? Toivoisin vastauksia mahdollisimman pian!😭