En tiedä onko täällä vastaavaa keskustelua kuin tämä, mutta jos on, niin unohtakaa aloittamani keskustelu!
Mahdan olla täällä maailmassa ainoa, jota ahdistaa sana seurustelu. Ahdistaa myös se, että joillakin kavereilla on tapana yrittää etsiä seuraa, ns. parittaa minuu. En itse tykkää ajatuksesta yhtään, vaikka joskus ne tyypit tuntuvatkin ihan hyviltä. Ahdistaa myös se, että monet kaverit seurustelevat ja aina kun alkavat seurustella, mie jään vähemmälle. Sitten ne kyselee aina jossain vaiheessa, että jokos miulla on joku tai sanovat, että siullekin kuuluis joku. Ei vaan jaksa innostaa tällä hetkellä. Tai ehkä voisi erään kanssa kiinnostaakin, mutta en tiedä. En tiedä haluanko ketään nyt vierelleni, kun on omat ajatukset niin sekaisin vaikka toisaalta se vois auttaa asiaan. Olis joku jota halata, muukin kuin tyyny ja joku joka välittäisi oikeasti (ainakin toivon mukaan).Ahdistaa nähdä kaduilla onnellisia halaavia pareja. Enkä mie uskaltaisikaan varmaan tunnustaa tunteitani kellekään vaikka nyt on alkanut ehkä tehdä mielikin.. Minkä takia kaikkien pitäisi seurustella vaikka ollaankin jo täsäs iässä? Ehken vaan oo löytänyt ketään sopivaa ja yleensä/aika usein ihastun varattuihin henkilöihin enkä halua koskea semmoisiin.
Tiedän, että ystäväni yrittävät vain auttaa, kun yrittävät etsiä (tai jotain) miulle seuraa puolestani, mutta mutta.. Olisihan semmoinen ehkä mukava. Ahdistuisin kuitenkin tai jotain.
Onko kellään vastaavanlaisia kokemuksia? Vai oonko todellakin ainoa, jota ei seurustelu jaksa kiinnostaa tällä hetkellä tai jota se enemmänkin ahdistaa?
En vain tunnu pystyvän tekemään tällä hetkellä mitään kovin rakentavaa. En haluaisi alkaa seurustella sen takia, kun muutkin seurustelevat ja blaah. Miut on muutenkin monet jättäneet (ei kyllä poikaystäviä ole montaa ollut, mutta tarkoitinkin muita ihmisiä ja ”ystäviä”), niin mitäs sitten jos hänkin jättää ei jaksa seuraani?
Olen sua kyllä hieman nuorempi mutta voin kai silti vastata. Mua tavallaan kiinnostaisi seurustella, on mulla jopa joskus ollut poikakaveri vähän aikaa. Mua ahistaa siinä seurustelussa se, että se toinen kuvittelee, että sen kanssa on sitten lupautunut oleen aina. Välitunnit, illat, viikonloput jopa lomatkin. Aina vaan pitäsi kaikkee yhdessä tehdä ja yhdessä suunnitella, kävellä käsikkäin ja pussailla nurkan takana.
Mie haluaisin semmoisen poikakaverin kenen kanssa voisi sopia, että ollaan nyt yhdessä vaikka ti, to, pe. Muuten voitaisiin vaan sanoa hei, kun nähhään.
voitaisiin sopia, että seksihommat aloitetaan vaikka pe-ilta maaliskuussa vuona paavo.
joo ei ole sellaista poikaa olemassakaan, siispä olen erakko.
Sänkyjutut kyllä jossakin vaiheessa kiinnostaisi kokeilla ennen kuolemaa.vaikka kuolinvuoteella, että olisi kaiken kokenut.
En ole kertaakaan elämässäni seurustellut. Siis oikeasti seurustellut. Onhan noita miesjuttuja ollut jonkun verran, mutta ne on kaikki menneet niin huonosti kuin oikeastaan voi. Mun ongelmani on näissä asioissa, että mä olen liian naivi. Jaksan kerta toisensa jälkeen luottaa ihmisiin ja uskoa ihmisten hyvyyteen. Tästä johtuen olen joutunut useamman kerran hyväksikäytetyksi. Muutaman kerran se on ollut henkistä ja muutaman kerran seksuaalista hyväksikäyttöä. Nämä asiat ovat vuosien varrella jättäneet minuun sellaiset arvet, että olen päättänyt mieluummin eläväni sinkkuna kuin ottavani riskiä miesten kanssa. Olen ihan ok näköinen nuori nainen, joten baarissa miehet kyllä tulevat juttelemaan ja flirttailemaan, mutta minä en anna edes mahdollisuutta, että näistä voisi tulla mitään enempää. Muutenkin minulle merkitsee oma vapaus niin paljon. Se että saan tehdä mitä itse haluan enkä ole tilivelvollinen kenellekään.
Nyt eräs miespuolinen henkilö on jotenkin vaivihkaa onnistunut pääsemään lähelle minua ja haluaisi mahdollisesti aloittaa seurustelun kanssani. Tämä henkilö on todella mukava ja ihana ja luultavasti jopa kunnioittaa minua, mutta nyt minua on alkanut ahdistamaan. On vaan sellainen olo, ettei minusta ole tähän. Pelottaa ja ahdistaa. En mä osaa elää parisuhteessa, vaikka toisaalta olisi ihana jakaa elämäänsä toisen ihmisen kanssa. Muutenkin elämä on niin sekaisin, vaikka nyt onkin pari viikkoa mennyt ihan hyvin, mutta se ei taida riittää...
Toisaalta ahdistaa sinkkuna eläminenkin. Nyt mun vanhemmat on vakuuttuneita, että mä olen lesbo, kun en koskaan tuo ketään miehiä näytille. Jokaisissa sukujuhlissa, jotka on muutenkin aivan riittävän kamalia ja ahdistavia kaikki tulevat aina kyselemään, että joko oon löytänyt miehen. Argh!
Musta ei taida olla tekemään ratkaisua suuntaan eikä toiseen. Taidan antaa asioiden mennä omalla painollaan ja katsoa kuinka käy...
Tässä nyt oli jotain mun ajatuksia ja näkemyksiä seurustelusta. En tiedä oliko tässä mitään sen suurempaa järkeä, mutta tulipahan kirjoitettua jotain.
Noh. On täällä niitäkin jotka haluaisivat seurustella, mutta kaikki yritykset lähestyä sitä kauniimpaa sukupuolta aina epäonnistuu. En edes muista milloin olisin sanonut jollekkin naispuoliselle kasvokkain jotain (siis muillekkin kuin kassaneideille "kiitos"..). Olkaa onnellisia, kun kerta kysyntää riittää älkääkä napisko. Eipä voi kuin kadehtia. Itselläni on ikää kertynyt jo 22 vuotta, eikä ensimmäistäkään kokemusta naisista ole ja näyttää vähän siltä ettei koskaan edes tule olemaankaan.
Moi!
Mulla oli ennen sama ongelma, et kaverit paritti. Kun en yläasteella tuntenut oikein vetoa poikiin, ni mua haukuttiin mm. pakastekalaksi. Ja pakastekala olikin. En tuntenut mitään vetoa poikiin. En edes halunnut...
kohta oon 22 ja mulla on vasta viimisen puolen vuoden aikana ollut muutama vähän pidempi juttu, mutta varsinaista seurustelusuhdetta ei ole ollut. Välillä olen ottanut paineita, et pitäsköhän mullakin jo olla joku. Yhden illan juttuja on ollut, mutta ne eivät olleet mua varten ja pelkkä seksisuhdekaan ei antanut sitä, mitä hain.
Olen edelleen ulkona seurustelemisesta. et milloin on suhde ja milloin ei. Milloin tapaileminen muuttuu seurusteluksi ja sitä rataa. En tajua noista mitään. Muutama viikko sitten tapasin ikäiseni pojan, jolla ei myöskään ole ollut tyttöystävää koskaa. Ollaan kummatkin seurustelusta aivan pihalla. Tullaan kuitenkin hyvin toimeen ja ihmetellään tätä juttua yhdessä. 😀 Olin aina toivonut viatonta suhdetta ja luulin, et se olisi tässä iässä mahdotonta, mutta eipäs ole. Ollaa nyt muutama viikko tapailtu ja todellakin hommat on jääny suutelemisen tasolle. Voidaan kummakin leikkiä nyt jotain viattomia teinejä, kun meiltä kummaltakin on toi vaihe jäänyt väliin. Tapaillaan ja katellaan. Punastellaa ja opetellaa sanomaa, et oot ihan kiva, söpö ja näin. Mulle on aina ollu vaikeeta sanoa ,et tykkään susta tai et oot ihana. Mun on paljo helpompi sanoa ,et hei mua panettaa. 😳😳 Aluksi tää äijä miettikin, et miksi ihmeessä en sano mitään kivaa siitä ja nyt kun se tietää, miten vaikeeta se mulle on, niin se myös ymmärtää sen. 🙂 Jotenki toivon, että tämä homma toimis ja ollaan jo juteltu kaiken maailman taustat ja ongelmat ja katotaa siitä eteenpäin.
Mutta jos ei seurustelu kiinnosta, niin ei sitä kannata ees ajatella. Kyllä se aikanaan tulee. Ja kavereille paras tehdä asia selväksi, etteivät ne koko ajan ole painamassa päälle. 🙂🌻🙂👍
Muakin on joskus mietityttäny ja ahistanu paljonkin seurusteluasiat. Olin 19 vuotiaana lähes varma, että "Mää en koskaan saa ketään". Asiat rupes selkenemään, ku sain käsiteltyä hieman naiseuttani ja itsetuntojuttuja. Nuo jutut on vieläkin työn alla,
😳 mut luotan, et selkenee ,
😎 ja onneks poikakaveri on ymmärtäväinen.😀