Hei Allyy!

Minulla heräsi paljon ajatuksia viestistäsi, joten kirjoitan kaiken minkä nyt muistan.
Olet kovin nuori, muistan kun itse aloin seurustella poikaystäväni kanssa 16-vuotiaana (olen nyt 20-vuotias ja seurustelemme edelleen). Kaikissa suhteissa on kriisinsä ja kompastuskivensä.
Ensinnäkin, teidän kannattaisi puhua. Puhut, miltä sinusta tuntuu. Sanot kaipaavasi aikaa hänen kanssaan, mutta myös aikaa kavereillesi. Voisinko kenties viikonlopun jakaa jotenkin, että olet vaikka lauantaina ystäviesi kanssa ja sunnuntaisin pojan kanssa? Voit myös kertoa, että sinulle riittää puhelu päivässä,koska ei sitä asiaakaan joka tunti tule. Onko poika seurustellut aiemmin? Jos sinua alkaa hyvinkin paljon ahdistaa, silloin ei kannata seurustella. Mutta jos haluat yrittää, yritä. Älä turhaan ajattele, että "ehkä tämä on se oikea ja ehkä en saa enää ketään tai ketään näin hyvää". Sinulla on ELÄMÄ EDESSÄ! Olet vielä niin nuori. Tiedän miltä sinusta tuntuu, olen itsekin ajatellut noin joskus. Ja eihän sitä koskaan tiedä onko kukaan itselle se oikea, ja onko sitä oikeaa olemassakaan! Ja jos ihmiset eroaa, aina voi palata yhteen jos molemmat sitä tahtovat. Katso rauhassa ja punnitse asioita, mutta ennen kaikkea, PUHU poikaystävällesi! Eihän tilanne voikaan muuttua jos hän ei tiedä missä mennään.🙂👍 Tsemppiä sinulle!

Kiitos paljon mirable__ ! Hienoa että joku uskaltautui sanomaan sanasen.
Mutta,olen kyllä puhunut,moneen otteeseen.Välillä sieltä tulee hermoiluja takaisinpäin että älä aina jaksa,mutta kyllä se siitä sitten taas.On vähän umpisolmussa oleva fiilis.Tiedän,etten menetä tässä mitään,päinvastoin ! Mutta silti..Äh.Olisi hienoa jos tulisi vielä kommentteja,paljon olisi asiaa mutta nyt ei ajatus oikein luista.

Allyy kirjoitti 04.09.2007 klo 20:48:

Moikka!

Voisiko sun kanssa saada puhua,tästä asiasta s.postilla?Mun s-posti: miss-86@jippii.fi
Toivottavasti vastaat sinne,niin voidaan jutella.🙂

Seurusteltu on tässä kuussa 1½vuotta.Melkoisen pitkä aika,olenhan minä vasta 16v ja poika 18v.Alussa epäilin aloittaa seurustelua koska edellisestä jutusta oli todella paha maku suussa.Meinasin kieltäytyä mutta onneksi järjenhiven oli tallella,sillä olisin kävellyt onneni ohitse.Nyt on alkanut ahdistaa pahasti koko juttu.Poika on ihana,antaa mennä jos on menoja(bileitä,kavereita ym)ja hellii.Olen ihminen joka tarvitsee paljon tilaa ympärilleen ja sekoan jos joudun olemaan 24/7 saman ihmisen kanssa.Ahdistavaa.Joten näin ollen on alkanut tuntumaan siltä että kun olen pojan kanssa,teen ns.jotain väärää jos vain makoilemme ja hengailemme.Eli aika "menee hukkaan".Tämä taasen aiheuttaa haluttomuutta (vähän joka saralla) ja saa pojan ymmälleen.

Tämä siksikin vaikea tilanne koska poika opiskelee viikot eri paikkakunnalla ja näin ollen haluaisi vkoloppuna vain olla ja rauhoittua -mieluiten minun kanssani.Itse taas paahdan lukiossa viikot ja vkonloput haluaisin sitten myös sitä omaa aikaa(koittaa jos pystyisin ihan vain rauhoittumaan,joka sekin on osoittautunut vaikeaksi,sillä siitä tulee huono omatunto.)sekä nähdä niitä kavereita joita viikon mittaan ei niin paljoa kerkeä näkemään.Sillon harvoin kun täällä niitä bileitä ym on,tottakai haluaisin mennä ja se ajoittuu sitten sille vkonlopulle.Poika ei niistä kekkereistä paljoa perusta,joten useasti jää kotiinsa.Tästä taas seuraa itselle huono omatunto,kun itsellä on kivaa ja toinen möllöttää kotona.Useasti jos olen tuulettumassa,en tuijota puhelinta vaan pidän kivaa kavereiden kanssa.Pojalla taas on paha tapa soitella monesti päivässä,joka välillä pistää ärsyttämään.Eihän siinä ole enään mitään sanottavaa jos monta kertaa juttelee,koska ei elämä sentään ihan niin mielenkiintoista ole.huoh,vaikeaa.

Sitten tästä ahdistuksesta.Välillä tuntuu vahvasti että ollapa sinkku jälleen,saisi heittää flirttailevaa läppää muiden kanssa ja olla avoin uusille ihmisille.En tällä tarkoita,että haluaisin paneskella muita,mutta seurustelu rajoittaa kuitenkin tietyllä tapaa muihin ihmisiin tutustumista.Mutta entä jos eroan ja kukaan ei huoli minua enään sen jälkeen?Entä jos tämä on Se Oikea ja en vain tajua sitä?Luulen että jossakin on vielä parempaa.Entä jos teen isoimman virheen ikinä jättäessäni pojan?Enkä tiedä pystyisinkö siihen,menettäisin samalla pojan ja hänen vanhempansa yms.Tämän puolentoistavuoden aikana meistä on tullut kuitenkin hyvin läheisiä.Apua.Vaikuttaa toivottomalta.Tiedän,että poika kuitenkin rakastaa minua enemmän kuin mitään,hellittelee ja jaksaa aina vaan kehua.Mitä muuta nainen voisi toivoa?Ilmeisesti olen sitten ihan toivoton.(ongelmani on myös heikko itsetunto..)

Anteeksi tämä romaani,mutta näin tunnen.Asiaa tulisi vielä paljonkin,jos joku jaksaa kuunnella ja kenties vähän auttaakin?Arvostaisin sitä ! 🙂

mirable__ kirjoitti 06.09.2007 klo 14:43:

Mooi!Voisiko kanssasi saada vaihtaa pari sanasta s-postitse,kun sitä käytän enemmän ja täällä käyn tosi vähän. ??

Hei Allyy!

Minulla heräsi paljon ajatuksia viestistäsi, joten kirjoitan kaiken minkä nyt muistan.
Olet kovin nuori, muistan kun itse aloin seurustella poikaystäväni kanssa 16-vuotiaana (olen nyt 20-vuotias ja seurustelemme edelleen). Kaikissa suhteissa on kriisinsä ja kompastuskivensä.
Ensinnäkin, teidän kannattaisi puhua. Puhut, miltä sinusta tuntuu. Sanot kaipaavasi aikaa hänen kanssaan, mutta myös aikaa kavereillesi. Voisinko kenties viikonlopun jakaa jotenkin, että olet vaikka lauantaina ystäviesi kanssa ja sunnuntaisin pojan kanssa? Voit myös kertoa, että sinulle riittää puhelu päivässä,koska ei sitä asiaakaan joka tunti tule. Onko poika seurustellut aiemmin? Jos sinua alkaa hyvinkin paljon ahdistaa, silloin ei kannata seurustella. Mutta jos haluat yrittää, yritä. Älä turhaan ajattele, että "ehkä tämä on se oikea ja ehkä en saa enää ketään tai ketään näin hyvää". Sinulla on ELÄMÄ EDESSÄ! Olet vielä niin nuori. Tiedän miltä sinusta tuntuu, olen itsekin ajatellut noin joskus. Ja eihän sitä koskaan tiedä onko kukaan itselle se oikea, ja onko sitä oikeaa olemassakaan! Ja jos ihmiset eroaa, aina voi palata yhteen jos molemmat sitä tahtovat. Katso rauhassa ja punnitse asioita, mutta ennen kaikkea, PUHU poikaystävällesi! Eihän tilanne voikaan muuttua jos hän ei tiedä missä mennään.🙂👍 Tsemppiä sinulle!

Hei ! Allyy.
Itse en ole vielä noinkaan vanha, mutta itselläni on melko sama tilanne, poika soittelee monta kertaa päivässä ja ei ole enää puhuttavaa. Minusta tuntuu myös, etten saa tarpeeksi omaa tilaa, sinulla ei tainnut olla samaa ongelmaa? Poikaystäväni hellii minua ja jaksaa myös aina kehua, mutta liika läheisyys ärsyttää vähän. Kirjoita vaan romaaneita, jos jostain niitä löydän niin varmasti luen. 🙂🌻

Minä olin ilmeisesti tuollaisessa tilanteessa se toinen osapuoli, poika, joka halusi liikaa läheisyyttä. Asuimme jo yhdessä, mutta hän ei halunnut edes joka päivä halausta tai kahta. Syytin itseäni kovasti, enkä tiedä kummassa oli vika, ei kai kummassakaan, emme sitten loppujen lopuksi kai sopineet yhteen. Kaikesta huolimatta syytän itseäni kaikista riidoista, jotka meillä oli, kaikista ongelmista ja niin edelleen. Hän on kai onnellinen jonkun toisen kainalossa. Hyvä juttu hänelle. Olin koukusssa häneen kuin pahimpaan huumeeseen, eikä vieroitusoireita voi poistaa lääkkeillä. En tiedä jaksanko enää kauaa. Jos vaikka tällä kertaa onnistuisin itsemurhassa... Tämä nyt ei hyödyttänyt ketään, vuodatinpahan taas jotain ulos... Jos poika soittelee "turhaan", hän vain yrittää näyttää, että välittää. Toivottavasti teidän parinne eivät ole kaltaisiani paksukalloja ja uskovat sanomalla ettei heidän tarvitse sitoa itseään teihin kiinni osoittaakseen kiintymyksensä. Minä en uskonut ja menetin elämäni rakkauden. 😞

Tännehän oli tullut muutama uusi juttu lisää 🙂 Hieno homma !

Kyllä,olen miettinyt sitä niinkin että jos minä olisin pojan asemassa.Tai,niinhän olen ollutkin,eikä se ollut mitään herkkua kun toisella ei koskaan ollut aikaa jne.Se sattui ja sattuu vieläkin..Pelkään,että käytökselläni (joka ei kuitenkaan ole tahallista),suistaisin pojan (ihmisen,josta kuitenkin välitän älyttömästi) itsetunnon alas.Olen asiasta kysynytkin,eikä näin kuulemma voi tapahtua mutta..eihän elämässä mikään ole varmaa.

Vieläkin välillä ahdistaa mutta koitetaan jatkaa.Asioita mutkistaa se,että olen vieläkin liian kiltti tietyissä asioissa.Vaikka tämän seurustelumaratonin myötä olen oppinut sanomaan asioita suoraan,ilman pelkoa että toinen jättäisi mutta kuitenkin ajattelen ensin muita ja sitten vasta itseäni.Pelkään vähän sitäkin,että mitä tapahtuu eron jälkeen itselleni?

Juupa juu.. kirjoitin aikamoisen romaanin mutta tämä pentele veti sen johonkin ja nyt on koko viesti jossain bittiavaruuvessa 😋 Noh mutta mutta, itse olen hyvässä suhteessa, tosin välillä minuakin ahistaa ainainen hellyyden osoitus. Pitäisi koko ajan olla pusuttelemassa aika ajoin, milloin metsäpolulla ja milloin autossa hänen ajaessaan. Se turhauttaa joskus mutta olen huomannut että on se osaksi mukavaakin. Jos alkaa miettimään että jos olisikin sellainen mies kuin esim tuttavalla on, joka antaa jopa 3 pusua päivässä.. se ei kovin hääviä olisi.. Oletko varma ettet sitten katuisi jos jätät hänet kun hän ei enää haluaisikaan sinua takaisin? Tarvitsisitko miehen jossa olisi enemmän haastetta?

mutta nyt on ajatukset vähän niin ja näin kun pisti ärsyttämään tuo viestin katoaminen 😀 kirjoittelen taas kun saan vähemmän ärtyneen mielen ja jaksan sepustaa tarinani uudelleen 😀😀

enpä tiedä sopiiko tämä oikein tähän samaan mutta pakko saada kirjoittaa jutut jonnekkin niin ettei tarttis niitä vain oman pään sisällä kestää ja miettiä. eli tähän ei oikeastaan tarvitse edes huomiota kiinnittää. ja parempi jos ette kiinnitäkkään, en halua varastaa keskustelun aihetta vaikka tämä osaksi siihen kuuluukin.
elisiis, itse olen seurustellut vain puoli vuotta, tytön kanssa, mutta ottaen huomioon ikäni (14v) se on aika kauan. lähes päivittäin on mykkäkoulua ja mökötystä ja kiistoja, ja se on kylmentänyt tunteitani häntä kohtaan. ahdistusta asiaan tuo se kun pitää luvata että tulen aina rakastamaan häntä ja etten ikinä jätä häntä, vaikka tiedän ettei se ole mahdollista kun miettii minkä ikäisiä olemme (hän siis on suunnilleen minun ikäiseni) ja kuitenkin kun tuota välimatkaa 70km. puhelimitse ei voi kauheasti pitää yhteyttä sillä kaikki tulee minun laskuuni nyt kun hänen liittymänsä on suljettu ja koneellakin h'n on vain n. pari tuntia päivässä, hänen äitinsä tietää tästä suhteesta eikä hyväksy että hän tapaisi minua joten tapaaminen on erittäin hankalaa, junia tai busseja ei tällä välillä edes kulje viikonloppuisin. ja siis luvata on pakko sillä muuten ei enään koko suhteesta olisi tietoakaan. tätä tyttöä en tahdo menettää mutta seurustelu nyt vaikuttaa aika mahdottomalta, otan stressiä koulusta ja mielessä pyörii itsemurha jota en kuitenkaan voi tehdä. on ihmisiä jotka tarvitsee minua ja jotka jäisivät kaipaamaan, esim pienet serkkuni joista ainakaan pienimmälle ei edes luultavasti mielikuvaa minusta jäisi. viiltelykin tekisi kovasti taas mieli aloittaa, monena iltana tullut itkettyä ja purtua peittoa sängyssä illalla kun yrittää jankuttaa itselleen kuinka on luvannut ettei enään viiltele, eli sitä ei saa tehdä.tuntuu kuin olisin kadottanut itseni enkä tiedä mitä tehdä joten päädyn siihen etten tee mitään. sekavaa pitkää ja turhaa.. mutta ainakin osa asaioista poissa minun päästäni pyörimästä poissa 🙂

Hei Allyy!

Tämä on aika uskomatonta. Olisin itse kirjoittanut lähes samasta aiheesta, mutta sitten löysin sinun kirjoituksesi ja siinä oli kaikki, mitä olen itsekin ajatellut. Erityisesti viimeinen kappale oli kuin suoraan minun suustani: "Välillä tuntuu vahvasti että ollapa sinkku jälleen,saisi heittää flirttailevaa läppää muiden kanssa ja olla avoin uusille ihmisille.En tällä tarkoita,että haluaisin paneskella muita,mutta seurustelu rajoittaa kuitenkin tietyllä tapaa muihin ihmisiin tutustumista.Mutta entä jos eroan ja kukaan ei huoli minua enään sen jälkeen?Entä jos tämä on Se Oikea ja en vain tajua sitä?Luulen että jossakin on vielä parempaa.Entä jos teen isoimman virheen ikinä jättäessäni pojan?Enkä tiedä pystyisinkö siihen,menettäisin samalla pojan ja hänen vanhempansa yms.Tämän puolentoistavuoden aikana meistä on tullut kuitenkin hyvin läheisiä.Apua.Vaikuttaa toivottomalta."

Olen itsekin ollut poikaystäväni kanssa nyt puolitoista vuotta yhdessä, ja vähän päällekin, mutta aloimme seurustelemaan, kun minä olin 16 ja poika 17 vuotta. Nyt olemme 18- ja 19-vuotiaita, ja poikaystäväni on viikot armeijassa. Erona teidän tilanteeseenne on se, ettei minulla juuri ollut aikaisempia kokemuksia, kun aloin seurustelemaan poikaystäväni kanssa. Ja meillä tuo läheisyydentarvekin taitaa mennä toisinpäin. Kaipaisin huomiota koko ajan, varsinkin silloin, jos olemme jossakin ihmisten ilmoilla. Haluan tuntea, että me "olemme yhtä".

Minua kuitenkin vaivaa aivan nuo samat asiat, mitä sinäkin luettelit. En tiedä ajattelenko liikaa, mutta olen yrittänyt kuvitella elämääni kaikilla mahdollisilla tavoilla. Voin nähdä itseni tulevaisuudessa tämän ihmisen kanssa ja haluan hänet lasteni isäksi, mutta silti mietin, jäänkö jostain paitsi. Lähinnä ajattelen sitä, syntyisikö toisen kanssa erilainen tunneside, miten se näkisi minut, miten huomioisi.

Otin tämän asian toissapäivänä puheeksi poikaystäväni kanssa ja selvästin satutin häntä, vaikka hän onkin minulle aina niin mielettömän hyvä. Kerroin noita samoja asioita, senkin, etten todellakaan haeskele mitään seksuaalisia kokemuksia, ei sinne päinkään. Mutta sitä olen miettinyt, että tulenko koskaan edes suutelemaan ketään toista tai olemaan muuten lähellä. Olen kuitenkin sellainen, että jos sitoudun, niin sitoudun kunnolla ja olen uskollinen, mutta pelkään, että nämä ajatukset vaivaavat minua vielä kymmenenkin vuoden päästä! Meillä nimittäin on todella ihana suhde, sellainen, josta monet varmasti vain haaveilevat, ja silti minä "valitan". Ehkä nämä ajatukseni tosiaan kumpuavat siitä, kun en ole koskaan ollut muiden kanssa (ala-astejuttuja ei lasketa)?

Olen itsekin ajatellut jopa poikaystäväni perhettä. Hänen mukanaan luopuisin niin paljosta ja jäisin "tyhjän päälle". Tiedän, että tulisin kuitenkin kaipaamaan sitä läheisyyttä ja turvallisuutta, mitä minulla hänen kanssaan on. Hän on aivan mielettömän ihana ihminen eikä koskaan, koskaan satuttaisi minua. En voi aina edes ymmärtää, miten hän pystyy rakastamaan minua niin paljon. Siksi tuntuukin niin pahalta, kun itseäni vaivaa tällaiset ajatukset. Kaikki järkisyyt on meidän puolellamme.

Asiaan saattaa vaikuttaa sekin, että arkipäivinä keskityn kouluun, kavereihin ja itseeni 100-prosenttisesti ja viikonloppuisin olen täysin poikaystäväni kanssa. Siinä sydän joutuu sopeutumaan ääripäästä ääripäähän, ja periaatteessa luovun "itsellisestä" elämästäni, tulen taas enemmän "riippuvaiseksi" poikaystävästäni. Tämä on todella raastavaa ja hankalaa, ja nyt poikaystävänikin miettii päänsä puhki näitä asioita siellä intissä. Hän ei halua mitään muuta kuin olla kanssani, mutta tottakai häntäkin ahdistaa ja pelottaa. Hän kysyi, miten vakavasti olen näitä asioita miettinyt ja aionko tehdä asialle jotain. Sanoin, että en aio, koska haluan kuitenkin olla hänen kanssaan ja olen uskollinen hänelle.

Nämä ajatukset ovat silti vaivanneet mieltäni aika ajoin (aina kesästä saakka) ja toisinaan taas tunnen aivan päinvastaisesti. Puhun ja kirjoitan ja kyselen ja yritän etsiä vastauksia ulkopuolelta, vaikken todellakaan tiedä, mistä niitä löytyisi. Sen kuitenkin sanon sinulle, Allyy, että minä ainakin ymmärrän sinua täydellisesti! 🙂

Kiitos taas tuhannesti kaikille vastanneille ! Viime kirjautumisesta on taas aikaa,on rankkaa lukea omia vanhoja tekstejään..Päätin kuitenkin tarttua härkää sarvista ja kertoa,että olen vielä hengissä ja seuraan kyllä tätä ketjuani,sen minkä uskallan ja jaksan 🙂
Älkää luopuko toivosta päästä pois siitä mustasta aukosta sillä jonain päivänä teillä on voimia selättää se hirviö ! Allekirjoittanut puhuu tässä nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä.Kuulette minusta pian lisää,sillä nyt täytyy taas mennä ->
Ennenkaikkea,voimia kaikille sitä tarvitseville ja muistakaa,että nyt mennään kohti kesää!

Tosiaan.Joulukuussa tein ehkä yhden elämäni vaikeimmista päätöksistä.Eron.Näin jälkikäteen ajatellen,kaikki meni niin hyvin kuin vain siinä tilanteessa voi mennä.Asioista puhuttiin,muisteltiin menneitä ja itkettiin yhdessä.Ei riidelty tai syyllistetty toista.Ei varmasti ole väärin,jos sanon että se oli myös todella helpottava tilanne,kaikesta surullisuudestaan huolimatta.Tiesin,että vain se oli ainoa oikea ratkaisu tähän suureksi paisuneeseen ongelmaan.Voi että se helpotti ja näin jälkikäteen ei ole tullut tunnetta että pohja olisi tipahtanut elämästäni tai mitään synkkiä kausia.Kai kasvoin erään toisen surullisen asian myötä,joka tapahtui kylläkin jo hyvin kauan sitten.Päätin,etten enään vaivu siihen samaan tilaan kuin missä silloin olin.Lupaukseni on pitänyt ja elämä tuntuu valoisammalta.Kaikki ahdistukset ja huono omatunto poistuivat kuin napista painamalla.(okei,ei nyt ihan kaikki ahdistukset,paitsi liittyen seurusteluun)
Välit poikaan ovat ihan hyvät,ottaen huomioon tilanteen.Uskon,että ajan kuluessa meistää tulee vielä hyvät ystävät,kun tästä kaikesta on toivuttu ja kun pystytään muistelemaan niitä kaikkein parhaimpia aikoja,haudaten ne synkät ajat piiloon.

Voisin tähän todeta,että kyllä kannatti uskaltaa ottaa sitä härkää sarvista ja tehdä stopin on-off meiningille.Se oli helpotus kaikille.Toivottavasti ette silti luule,etteivät nämä melkein kaksi vuotta merkinneet minulle mitään.Ei sentään,ne ajat opettivat minulle paljon ja päivääkään en silti vaihtaisi pois,sillä vastoinkäymiset vahvistavat.Jotenkin tuli tunne ettei minun enää (koskaan)tarvitse palata "hämärän rajamaille".En tiedä mistä se varmuus tuli,mutta siltä tuntuu ja olen ylpeä itsestäni ja pojasta,meistä.

Toivottavasti jaksatte silti ottaa kantaa ja kertoa kuulumisianne 🙂

En tiedä lukeeko tätä viestiketjua enää kukaan, mutta jos seuraa niin kommentoikaa. En viitsinyt aloittaa uutta ketjua, kun löysin tämän täältä🙂 Mulla on nyt pakottava tarve kirjottaa, että saisin edes joitain asioita purettua. Näin kesälomalla kun ei oikein ole ketään kenelle puhua☹️

Seurustelen (en oo ihan varma missä mennään, mut vois kait tätä suhdetta seurusteluksikin kutsua😐) saman ikäisen pojan kanssa. Yli puoli vuotta on menny niin, että ollaan lähes poikkeuksetta joka päivä nähty. Keväällä, kun oltiin koulussa niin meillä oli kaikki kurssit samoja ja sen jälkeen mentiin yleensä viel meille tai niille. Mun kouluarvosanatki on alkanu kääntyy laskuun, kun en voi keskittyä tunnilla sen takia. Joskus oltiin muuten vaan kaupungil, ihan kivaakin meillä aina oli🙂

Nyt kesälomalla sama meno jatkuu kun ollaan totuttu siihen. Ollaan joka päivä yhdessä. Mua on pitemmän päälle alkanu ahdistaa se. Se on kans sellanen että se soittaa monta kertaa päivässä, yleensä puhutaan päivässä vähintään tunti puhelimes vaikka ei mitään asiaa oliskaan.

Se poika haluaa joka päivä olla mun kans yhdessä. Tänäänki se soitti kolme kertaa kahden tunnin sisällä ja kyseli tuunks mä niille vai tuleeko se mun luo. Sit ku sanoin etten millään jaksa, haluaisin vaan nukkua ja olla omissa oloissani se sano ettei sellasta vaihtoehtoa ole😑❓ Aika ahdistavaa... Minäki oon sellanen että tarviin omaa tilaa ympärilleni ja omaa aikaa.

Tavallaan kait siitä pitäis olla tosi imarreltu tuosta huomiosta. Oon kertonu sille masennuksestani nii se aina haluu piristää mua eikä anna mun rauhas masentua kotona, vaik sitä joskus toivon. Välil mietin et mitä se oikein näkee mussa, tällanen mitään aikaansaamaton lörvelö, joka vaan valittaa vaik kaikki on suht hyvin..

Heikkouteni on se etten osaa sanoa lähes millekkään asialle EI. Ja jos eka sanon ei, niin vähän ajan päästä annan kuitenki periksi ja myönnyn😟 Vaikka tiedostaisinki et voimavarat alkaa olla loppu enkä millään haluis tai jaksais.. Mä en vaan osaa☹️

Sitten siinä suhteessa vaan ahdistuu ja ahdistuu enemmän ku en osaa oikein puhuakkaan miltä minusta tuntuu tai jos sanon niin toinen ei osaa antaa tilaa mun tarpeille😞 Mut välitän siitä jätkästä niin paljon, että jätän sit vaikka ne omat tarpeet välillä vähän vähemmälle.

Ja kun oon silleen omituinen että haluan välillä rääkätä itteeni, tehdä mahdollisimman epämiellyttäviä asioita, kuten olla syömättä tai ajaa itteni niin loppuun etten kertakaikkiaan enää jaksa..

Ja vaikka tuntuu etten jaksa niin silti ne voimat saa aina jostaki lopulta. Vähän pelkään, että jos ryssin tuon koulun nyt tuon pojan takia ja sit joskus erotaan ja mulle jää siitä käteen vaan huono koulutodistus jolla ei pääse minnekkään opiskelemaan🙄

Sitte ahdistaa sekin kun pelkää,että tulee jätetyksi. Mä en yleensä edes halua alottaa mitään suhdetta, kun heti ekana tulee mieleen ajatus ettei se kuitenkaan kestä. Ja se sattuu tosi paljon. En ikinä haluais luopua kenestäkään. Ja vastareaktiona sille takertuu siihen toiseen, minkä oon tässä suhteessa toistaseksi saanu vältettyä.

Mut sit mietin että mitä tässä nyt on millään mitään väliä, kun en välttämättä haluis edes elää.. Mut ihanaa kuitenki kun tietää, että on joku joka välittää.. Myönnettäköön, että se antaa kummasti voimaa aina jaksaa eteenpäin😉

Tuli taas kirjotettuu tällanen romaani, mutta toivottavasti joku jaksaa lukea ja kommentoida ja jakaa omia kokemuksiaan. Nuo entiset on jo aika vanhoja niin haluaisin vähän tuoreempaa vertaistukea..