Aloitan nyt ihan alusta.

Lapsuudestani en muista juuri mitään. Lähinnä pieniä onnellisia pätkiä. Isälleni olin hänen elämänsä prinsessa ja elin vaaleanpunaisessa maailmassa, mutta muille perheenjäsenille hän oli narsistinen sika. Lopulta äti pakkasikin meidät lapset mukaansa ja jätti isän. Siihen myös loppuivat vaaleanpunaiset kuvitelmat lapsuudesta.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän hirveitä asioita olen saanut tietää ja todistaa. Äitini kertoi vähitellen, kuinka brutaalia meidän perhe-elämämme oli. Isä pahoinpiteli fyysisesti että henkisesti äitiäni ja siskoani. Nautti heidän alentamisestaan, telkesi sisään päiviksi, otti kaikki mukavuudet heiltä pois ja heitti rääsyjä tilalle. Äitini kertoi, että muutettuamme pois uuteen asuntoon, tuli hän monesti kiristämään äitiä seksillä, joka johti lopulta raiskauksiin.

Olen aina ollut ”kiltti” tyttö. Koulussa en kuulunut kiusaajiin enkä kiusattuihin ja minulla oli paljon ystäviä. Kouluarvosanat olivat kohtuullisia. Tulin kaikkien kanssa toimeen. Aloitin juomisen ja polttamisen 11 vuotiaana, mutta kuitenkaan en ikinä tehnyt mitään pahaa enkä ikinä joutunut poliisien kanssa tekemisiin. Kotiintuloaikoja ei juuri ollut, mutta en kuitenkaan riekkunut kaupungilla yömyöhään asti ja aina äitikin tiesi missä olen. Olin aina kaveriporukan hyväkäytöksinen kaunokainen. Alaikäisinä käytiin baareissakin vanhempien kavereiden kautta. 14-vuotiaana eräänä baari-iltana kuitenkin tapahtui se pahin. Kävin miesten vessassa nopeasti pitkien jonojen takia ja siellä kimppuuni hyökättiin.

Olen ajatellut, että ei minulle edes käynyt niin pahasti. Järkeilin itselleni, ettei mitään pahaa tapahtunut, sehän kesti vain hetken. Kiitos heille, jotka miestenvessaan tulivat väliin. Humalassa ja shokissa siistin itseni ja lähdin baarista ulos ja kävelin koko yön kotiin yrittäen kasata itseni. Sen jälkeiset ajat ovatkin hyvin hatarassa muistissa, jatkoin jotenkin normaalia elämääni ja yritin työntää tapahtuneen pois mielestäni. Onnistuin pitämään sen poissa parisen vuotta.

Tapasin nykyisen avomieheni 16-vuotiaana kotibileissä. Hän on minua muutaman vuoden vanhempi, joten ei meitä hirveän hyvällä katsottu. Hän oli sulkeutunut, vaikea, hyvin alkoholiin menevä mies. Olin kuitenkin onnellinen ja ihastunut. Hän ei kohdellut minua kuin muut ja hänessä oli haastetta. Siihen asti kaikki miehet lankesivat pauloihini, kun edes katsoin heidän suuntaansa.Puolen vuoden jälkeen parin vuoden takaiset tapahtumat iskivät ja kovaa, mutta mies oli ja pysyi jotenkuten vieressä tukemassa. Alkoi hyvin sekavat ajat ja paljon alkoholia kului. Ystävät jätti, mutta mies pysyi.

Vuoden seurustelun jälkeen paljastui, että isäni on pedofiili ja käytti siskoani hyväksi vuosia, kun hän oli pieni. Ajat muuttuivat vieläkin sekavimmiksi. Kilttinä tyttönä yritin olla kaikkien perheenjäsenten tukena. Kuuntelin kaikkien vuodatukset, kärsimykset, vihanpuuskat ja katkeruudet. Muutin siskoni kanssa yhteen hänen tueksi ja hän aloitti psykoterapian. Minä olin kuitenkin aina olkapäänä ja läsnä, aina valmiina auttamaan. Siskoni syytti kaikesta äitiä. Olin välienselvittäjänä siskoni ja äitini riidoissa, kutsuvalmiina kuuntelemaan siskoni haukut äidistä. Lohdutin äitiä. Pian siskoni sai päähänsä, että isä on tehnyt varmasti minullekin pahasti. Puoli vuotta jouduin kuuntelemaan aivopesua ja terapian tuputtamista. Kerran kävinkin terapiassa, mutta ei se ollut minua varten. Siskoni heitti lopulta minut ulos, koska en osannut olla tukena. Silloin olin hyvin yksin ja asunnoton.

Mies pysyi rinnalla kaikesta huolimatta. Reppureissailin äidin, anopin ja miehen välillä. Tein kahta työtä ja opiskelin. Yritin selvitä henkisesti niin hyvin kun pystyin, mitään muuta en omistanut kun selväjärkisyyteni. Lopulta sainkin pienen vuokrayksiön, muutin sinne enkä omistanut mitään muuta kuin vaatteeni. Seuraava päämäärä oli kodin rakentaminen ja oman rauhan saaminen. Paljastui kuitenkin mieheni ja parhaan ystäväni salasuhde, joka oli romahduttaa mielenterveyteni täysin. Pienin askelin päätin antaa anteeksi miehelleni ja yrittää uudestaan. Osasyy ehkä oli sekin, että hän oli ainut henkilö elämässäni, joka on ollut edes vähän tukenani kaikessa ja olin ehkä jopa vähän riippuvainen hänestä.

Pikkuhiljaa suhteemme syveni ja kaikki alkoi vihdoin edetä normaalisti. Meni yli vuosi, kun miehen sisko yritti itsemurhaa. Taas olin perheiden ja sukulaisten henkireikä, tuki ja turva. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että sekoaminen ei ollut kaukana. Turruin ihan kaikkeen, en tuntenut enää mitään, mutten osannut tulkita sitä masennukseksikaan. Onneksi minulla on aina ollut työni. Työpaikkani on ollut minulle iso henkireikä, mihin olen purkanut kaikki tunteeni ja ahdistukseni. Terapiaan en ikinä mennyt enkä tunne vieläkään tarvetta mennä. Ehkä jossain vaiheessa romahdan ja masennun, mutta ainakaan vielä ei tunnu siltä.

Nyt olemme ”rakentaneet” yhteistä kotia uuteen yhteiseen asuntoon. Minut ylennettiin esimiestehtäviin. Olen onnellisempi kuin ikinä ja tällä hetkellä meillä on 6 vuotta historiaa takana. Kaiken olemme suhteessa kokeneet ”väärinpäin” ja onneksi näin. Luottamuspulat ja muut elämän arvet on koettu yhdessä jo alussa ja nyt voi vihdoin keskittyä olennaiseen. Äidin kanssa välit ovat hyvät, mutta siskon kanssa vielä rakoilevat. Ehkä mekin saadaan joskus selvitettyä asiamme. Isääni vastaan syyttäjä ei ikinä nostanut syytettä, enkä tiedä missä hän nykyään menee.

En ole oikeastaan ikinä avautunut tästä, mutta tämän sivun löydettyäni tämä tuntui hyvältä jutulta. Näin te kaikki voitte lukea, että mistä tahansa voi selviytyä ja kaikesta pystyy päästä eteenpäin
🌻🙂🌻