Rakastamiensa ihmisten menettäminen on aina rankkaa, oli se sitten lähiomainen tai seurustelukumppani tai vaikkapa rakas lemmikki. Minulla on ollut samoja tunteita ja yleensä seurustelusuhteideni päättäjä olen ollut minä itse. Minut on jätetty vain kerran eikä sekään ollut kovin vakava suhde.

Olen ollut rakastunut kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla viimeisen sanan erolle olen sanonut minä. Olen käynyt eron jälkeen koko tunteiden kirjon, ensin ollut helpottunut ja tyytyväinen päätökseeni, sitten pikkuhiljaa alkanut katumaan, sitten olen ollut kieltämisvaiheessa ja syyttänyt eksääni kaikesta pahasta mitä oli tapahtunut ja miten eksäni ei ollut minulle sopiva. Sitten olen taas kaivannut ja miettinyt että mitä jos olisinkin jaksanut jatkaa. Olen myös sanonut ja vakuutellut sekä itselleni että eksilleni että he löytävät jonkun paremman ja niin on molempien kanssa käynyt ja kateellisuus on tietysti iskenyt siinä vaiheessa. On rankkaa katsoa vierestä kun ihminen, jota joskus niin rakasti toteuttaa meidän yhteiset suunnitelmat ja haaveet toisen ihmisen kanssa.

Mutta nämäkin tilanteet opettavat ja menetetystä rakkaudesta on mahdollista päästä yli. Ajan myötä oppii arvostamaan niitä hyviä hetkiä mitä oli ja erittelemään syy-seuraus -suhteen huonoista hetkistä. Kliseistä klisein: Aika kultaa muistot. Ja vastaan tulee vielä joku, joka vie jalat taas alta entistä reippaammin. Oli se sitten hetkeksi tai loppuelämäksi, mutta mulle ainakin elämä on todistanut, että joku muu "parempi" tai vähintään yhtä hyvä tulee aina vastaan, kesti siinä sitten viikkoja tai vuosia. Eli toivoa on, älä päästä toivosta irti. Kannattaa myös miettiä sitä vaihtoehtoa, että jos suhteeseen olisikin jäänyt, miten paljon huonommin asiat voisivat olla? Tiedän mitä tunnet ja haluankin toivottaa sulle voimia jaksamiseen, kyllä se aurinko vielä paistaa risukasaankin! Onneksi tässä elämässä ei omasta mielestäni ainakaan ole sitä yhtä ainoaa ja oikeaa, vaan sielunkumppaneita voi olla useampia!

Kyllä siitä pääsee yli. Aika tekee tehtävänsä, vaikkei se tähän hetkeen yhtään autakaan. Itselläni ero ensimmäisestä poikaystävästä kirpaisi ihan hirveästi (hän löysi toisen), mutta pakko oli jatkaa elämää kun ei muuta voinut.
Pari vuotta myöhemmin tapasin niin ihanan miehen, etten sellaista ollut osannut kuvitellakaan. Entinen suhde ja eron aiheuttama tuska hälveni hiljalleen. Tiedän, ettei pahimman tuskan hetkellä auta yhtään mikään, mutta usko pois, tuska hellittää aikanaan ja vielä joskus löydät jotain entistä parempaa. Mikä ei tapa, vahvistaa, ja aikanaan olet vahvempi ja valmiimpi uuteen rakkauteen.

Kiitos. Kyyneleet vieri pitkin poskia kun luin viestisi. (Onneksi satoi vettä, heh) Miten voikin olla noin paljon samoja fiiliksiä!(: Kiitos kummallekin.

Ehkä siinä kevään joutuu käsittelemään niin paljon muita asioita (porukoitten eroa ja suuria muutoksia elämässä) että ton asian käsitteleminen pitkittyny. Asiat on ollu niin solmussa ja eksä otti asiat niin rankasti, että helpompi on ollu vaan "leikkiä vahvaa", urheilla hulluna ja keskittyy auttaa/kuuntelee muita joita elämä potkii päähän.
Muutenkin se on paljon yksiselitteisempää ymmärtää se että sut jätetään kun ite lopettaa eroa. Etenkin jos päätös pitää tehä täysin yksin ilman mitään yhteistä ymmärrystä.

Se on rankkaa kattoo kun eksä toteuttaa meijän unelmia toisen tytön kanssa. Mutta totta, suhteessamme oli paljo väärää ja ahistavaa. En olis onnellisempi ollenkaan jos olisin seurustelua jatkanu. Haluun suhteen jossa saan olla vapaampi ja varmempi. Kun vaan sen jaksaisi nähdä niin. Aika kultaa muistot, se ei ole pelkästään hyvä asia. En ollut ollenkaan valmis sellaiseen elämään mitä eksäni unelmoi.

Jälkeenpäin olen nähnyt paljo asioita jotka eivät olleet ollenkaan oikein. Aluksi näin vain sen toisen virheet, nyt paljon isoja omia virheitä myös. Semmosia joista olen oppinut valtavasti. On myös ollu semmosia asioita joita on pitäny käsitellä yksin.

Muutenki oon ehkä maailman huonoin puhumaan omista isoista tunteista tai etenkään välittämisestä tai päästää ihmistä tarpeeks lähelle tai uskaltaa rakastua. En tiiä miks. Sitä on niin heikko ettö esittää vahvaa ja jaksavaa. Eksä on niitä ainoita ihmisiä jotka oikeesti tuntee mut.

Nyt kevät-talvella vaikeudet on alkanu ratketa, pikkusisaruksien ja vanhempien elämä rullaamaan ja eksä löytäny uuden kaverin. (Siihen asti tuin, kuuntelin ja kannustin sitä jatkaa elämää ja ryvin itsesyytöksissä) Nyt vasta on ehkä ollu jollain tavalla pakko käsitellä ne omat tunteet.. Pitää olla hurjan vahva että uskaltaa olla heikko.

Mutta hei, kiitos miljoonasti. Ens kuussa muutan uudelle paikkakunnalle, uusiin ympyröihin. Pidän peukalot ja pottuvarpaat pystyssä että nää asiat hälvenee. Että tuttu biisi, samanlainen takki ohikulkialla tai kavereiden lähtö kotiin ei nostattaisi kyyneliä silmiin.

Kiitos teille. Hassua sanoa mitä oikeesti ajattelee. Heti "kevyempi reppu selässä. " 🌻🙂🌻😍

Moikka! Olen itsekin nuori ja kuulostat aivan minulta.
Itse jätin miehen viisivuotta sitten, ja se oli vaikeaa. Se oli kuitenkin oikea ratkaisu. Ero on aivan kamala tunne, josta selviää. Olen oppinut olemaan onnellinen sinkkuna, vaikkakin välillä epätoivo valtaa 😀 Luin, että olet muuttamassa uudelle paikkakunnalle. Itsekin muutin yksin ja löysin koulusta uusia kavereita. Syksyllä jatkan taas matkaani, yksin ja hyvillä mielin.

Olen ehtinyt viiden vuoden aikana luoda elämän jonka halusin. Olin liian epävarma ja huonolla itsetunnolla varustettu tyttö. En tiennyt miten suhteessa ollaan, ja en 19-vuotiaana ollut valmis vakavaan. Päätin jättää miehen, joka oli kamala ratkaisu, sillä hän tuntui ''täydelliseltä'' minulle.

Tarvitsin kuitenkin itsenäistyä ja muutaman vuoden sinkkuudesta ei ole mitään harmia. Olen vihdoin löytänyt itseni ja tiedän mitä haluan. Olen päässyt unelmien harjoittelupaikkaan. Olen joutunut kärsimään työ ja muussa elämässä, mutta ei huonoa ilman hyvää 🙂

Ja mitä tuohon tulee, itse painiskelen samojen ongelmien kanssa. En tiedä, osaanko enää luottaa rakkauteen ja miehiin, sillä en vain löydä sopivia kumppaneita. Välillä mietn, mikä minussa on vikana.

Sellaista. Huh, kylläpä kirjoittaminen auttaa. 🙂

Nyt kevät-talvella vaikeudet on alkanu ratketa, pikkusisaruksien ja vanhempien elämä rullaamaan ja eksä löytäny uuden kaverin. (Siihen asti tuin, kuuntelin ja kannustin sitä jatkaa elämää ja ryvin itsesyytöksissä) Nyt vasta on ehkä ollu jollain tavalla pakko käsitellä ne omat tunteet.. Pitää olla hurjan vahva että uskaltaa olla heikko.

Uskomatonta ja hienoa että jaksoit tukea eksääsi. Se oli todella jalo teko. Mutta nyt tosiaankin on sun vuoro, nyt autat itseäsi. Toivottavasti uusi alku on sulle hyvä.

hopeful23 kirjoitti 28.7.2015 21:20

Olen ehtinyt viiden vuoden aikana luoda elämän jonka halusin. Olin liian epävarma ja huonolla itsetunnolla varustettu tyttö. En tiennyt miten suhteessa ollaan, ja en 19-vuotiaana ollut valmis vakavaan. Päätin jättää miehen, joka oli kamala ratkaisu, sillä hän tuntui ''täydelliseltä'' minulle.

Tarvitsin kuitenkin itsenäistyä ja muutaman vuoden sinkkuudesta ei ole mitään harmia. Olen vihdoin löytänyt itseni ja tiedän mitä haluan. Olen päässyt unelmien harjoittelupaikkaan. Olen joutunut kärsimään työ ja muussa elämässä, mutta ei huonoa ilman hyvää 🙂

Ja mitä tuohon tulee, itse painiskelen samojen ongelmien kanssa. En tiedä, osaanko enää luottaa rakkauteen ja miehiin, sillä en vain löydä sopivia kumppaneita. Välillä mietn, mikä minussa on vikana.

Sellaista. Huh, kylläpä kirjoittaminen auttaa. 🙂

Aika paljon samoja ajatuksia. Silloin olin vielä niin pieni ja ymmärtämän. En tiennyt itsestäni ja omasta tahdosta mitään. En tienny mitä haluan ja kuinka olla. En osannut puhua tunteista koska en tiennyt mitä ajatella. Olin sinisilmäinen pikkutyttö ja ihan tyhmän rehellinen. Joku sanoi että uskon ihmisistä liian hyvää, en tiiä..

Mies taas tenttasi, kyseli ja kaiveli ajatuksiani. (Nyt jälkeenpäin ajateltuna, ehkä hän silloinkin vasta eronneen pelkäsi uutta eroa ja osa hänen edellisestä seurustelua toistui meillä) Mitä enemmän mies kyseli tunteitani ja ajatuksiani, sitä enemmän aloin epäröidä ja epäillä ja sitä huolestuneemnaksipoika tuli. Tätä kehää jatkui. Kumpikin halusi varmasti hyvää. Mies on taitava sanoista ja puheissa (kaverini sanoi että pelottavan manipuloiva) ja lopulta olin niin ahdistunut että huusin unissani. Siihen aikaan mulla oli kuitenkin iso joukko ystäviä jotka soitteli ja piti huolta. Kannoin huolta ja olin aivan loppu. Aika ison jäljentoi aika on jättäny.

Hyvinä hetkinä uskon myös sen, että mahd. Uudessa suhteessa osaan arvostaa asioita tämän edellisten suhteen jälkeen aivan eri tavalla. Olen paljon vahvempi ja varmempi. Varmasti onnellisempi.uskotaan se. (:

Oon miettiny pitäiskö mennä johonkin terapeutille että mahd. uus vakava suhde ei joudu näiden asioiden kanssa enää painimaan. En oo ton eron jälkeen ajatellu kyllä kenestäkään vakavasti mitään, en vaan oo pystyny. Niin vaikealta ne ajat tuntu että jääny niihin jumiin.

Miks en vaan oo voinu jatkaa elämää. Paljon mulla on poikia kaverina, en vaan uskalla päästää ketään tarpeeks lähelle. En tiiä uskallanko enää luottaa itteeni tarpeeks enkä tiiä uskallanko lupttaa kehenkää muuhunkaan

Vasta silloin kun tää poika löysin itelle uuden, silloin vasta kyynelkanavat aukesi ja aloin näkemään unia erosta. Ehkä silloin vasta ahdistus laatu sen verran että pystyin asioita alkaa työstämään. Ehkä oon siis voiton puolella. Ja toivon maailman eniten että kun pääsen uusiin ympyröihin, voin unohtaa nää kokonaan. En olis ikinä uskonu mitenkauan aikaa tää vie.

marmori kirjoitti 30.7.2015 15:30

Nyt kevät-talvella vaikeudet on alkanu ratketa, pikkusisaruksien ja vanhempien elämä rullaamaan ja eksä löytäny uuden kaverin. (Silti tuin, kuuntelin ja kannustin sitä jatkaa elämää ja ryvin itsesyytöksissä) Nyt vasta on ehkä ollu jollain tavalla pakko käsitellä ne omat tunteet.. Pitää olla hurjan vahva että uskaltaa olla heikko.

Uskomatonta ja hienoa että jaksoit tukea eksääsi. Se oli todella jalo teko. Mutta nyt tosiaankin on sun vuoro, nyt autat itseäsi. Toivottavasti uusi alku on sulle hyvä.

Kai sitä luonnollisesti ihminen haluu toiselle hyvää. Ei kai sitä toista tahallaan haluu satuttaa. Mutta silti tosta jäi aika hyväkskäytetty olo. Olis se ollu helpompaa itelle kerralla laittaa välit poikki. Eikä tälleen että noni, kiitos kaikesta, nyt mulla on uus enkö sua enään tarvi.
Kyllä se silloin kirpas ja kovaa. Ehkä mä aika paljon siitä silloin välitin.

Soitin yhelle kaveripojalle. Haukuttiin se pystyyn, söin levyn suklaata ja se laitto viestin että sulla on varaa parempaa. Yöks menin töihin ja unohdin huoleni. Sitten päivä kerrallaan taas eteenpäin..

Noh, se oli sellanen. Ja toisaalta ymmärrän että jos poikakaverilla olis yhtä läheiset välit exiinsä, mitä meillä oli, nii olis se aika outoa.

Tota itekkin toivon. Että uus asuinpaikka ja uudet kuviot jättää viimesetkin muistot mitä jäljellä on tänne. Toivon sitä ehkä eniten.

Mä jatkan tätä yksinpuhelua vielä tän viestin verran. Nyt löysin mobiikiversion, niin ehkä nää kirjotusvirheetkin vähenee. 😋

Onko teijän mielestä normaalia että vielä vuoden jälkeen vierittää kyyneliä ja käyttää aikaa tän asian työstämiseen. Kannattaisiko mun hakea jo jotain ammattiapua? En halua nimittöin jäädä jurraamaan tähän, en halua että nää vaikuttaa tuleviin ihmissuhteisiin enkä halua että jossitelen tai katkeroidun elämälle/itselleni. Nyt oon kaikkea noita.

Vai onko se vaan totta että uuden suhteen myötä vasta ne viimesetkin rippeet unohtuu.😎

abcd4 kirjoitti 31.7.2015 21:57

Mä jatkan tätä yksinpuhelua vielä tän viestin verran. Nyt löysin mobiikiversion, niin ehkä nää kirjotusvirheetkin vähenee. 😋

Onko teijän mielestä normaalia että vielä vuoden jälkeen vierittää kyyneliä ja käyttää aikaa tän asian työstämiseen. Kannattaisiko mun hakea jo jotain ammattiapua? En halua nimittöin jäädä jurraamaan tähän, en halua että nää vaikuttaa tuleviin ihmissuhteisiin enkä halua että jossitelen tai katkeroidun elämälle/itselleni. Nyt oon kaikkea noita.

Vai onko se vaan totta että uuden suhteen myötä vasta ne viimesetkin rippeet unohtuu.😎

Varmaan ihan normaalia. Etenkin jos on oikein suuresti ollut rakastunut. Niin ei ne haavat helposti umpeudu. Itse en ole seurustellut, mutta tuollaisen analyysin kuitenkin kirjoitin.
Voithan sinä yrittää, jos saisit apua. Ainakin jollekin luottamallesi henkilölle kerrottua sydämeltäsi asiat, niin jos sekin helpottaisi eteenpäin pääsyä. Itselläni ei ole ketään kenelle luottaisin kertoa kaiken sydämeltäni niin tarvon samassa suossa päivästä päivään.

Voihan se olla, että uusi suhdekin auttaisi, mutta vaikeahan sitä olisi ennakkoon tietää. Ehkä kuitenkin parempi olisi, jos saisi entisen pois mielestään ainakin silleen, että on helpompi olla ja mahdollisesti aloittaa uusi suhde.

Taas otti aivoon oikeen huolella, kävin koiran kanssa lenkillä ja mietin. Mietin myös että mitä ihmettä mä pyöritä näitä.

Niinkuin Hopeful23 sanoi, myös mulla tuo oli ehottomasti se paras vaihtoehto. Oon oppinut tuntemaan itteäni ihan hirveesti ja kasvanut aikuiseksi. Miljoona kertaa vahvempana joltain osin. Tää oli just paras näin. Vaikka en enään ikinä löytäis ketään itelle sopivaa, silti uskon olevani onnellisempi. Tärkeintä olla ittensä kanssa sinut.

Ja jos mietin tilanteen että mulla olis mahollisuus tehä valinta uudelleen. Jatkaisinko? Todennäköisemmin en. Miksi siis märehdin näissä?

Jos olisin jatkanut suhdetta, märisisin täällä teille siitä miten nykyinen elämäntilanteeni ahdistaa enkä tunne itseäni tai että suhteeni tuntuu painostavalta.

Hävettää ihan tämmönen että täälä teille vuodatan. Hukkaan elämää ja kallista nuoruutta. Nyt päätän nostaa pään pystyyn. Myöntää että siinä menneessä ajassa oli paljon hyvää, se ratkaisu oli oikea ja ero vaikea. Ne asiat on ohi ja käsitelty ja elämää edessäpäin. Exä loukkas paljon ja teki väärin mutta ottenikin takia on paras antaa anteeks, myös ne omat vääryydet. Kummallakin on oikeus jatkaa elämää.

Ja hopeful23 vielä, totta puhuen ei oo mullakin sen jälkeen kolahtanut kertaakaan.

Ja kiitos wutwut. Kirjoittaminen avaa omia mietteitä eri tavalla. Varmaan oon tässä ton ohella eron käsitellyt aika paljon muita läpikäytäviä asioita siitä porukoitten erosta ja lapsuudesta asti. Mietin että ehkä se ikävä/tuska jota tällä hetkellä koen, ei oo enään pelkkää haikailua tätä exää kohtaan vaan ihanvain yksinäisyyden tunnetta ja käsittelyö että oon muuttamassa ja ei oo enään ehjää omaa kotia jne. En tiedä. Ehkä yritänvielä enkä hae ammattiapua. Eikait nekään ihmeitä tee?

Nolottaa ihan tämmönen märinä. Hävettää että tämmösellä täyttänyt tätä palstaa, mutta ehkä se mun reppua kevenis. Ja Noh, pakkokai näitä ei oo ollu lukea. Kiitos jokainen.

Hyvää loppukesää teille. Jaksakaa love2☺️❤️☺️😍

Satuin löytämään tän viestiketjun ja pakko kirjoittaa vaikka en tiedä lukeeko täällä näitä enään kukaan.

mitä abcd sinulle kuuluu.
Kiva olisi siitä kuulla.

Itsellä paljon samoja tunteita. Ero ja siitä suuri moninainen tunnemylläkkä.

Kummatkin teki suhteessa paljon virheitä. Ero oli rankka ja tunnepitoinen. Eron jälkeen aluksi helpompi nähdä vain miehen huonot piirteet ja ikään kuin niiden voimin perustella eron oikeellisuutta.

Sitten jossain vaiheessa sumusta päästiin sen verran eteenpäin, että oli jo vahvempi ottamaan suru vastaan. Siihen kesti jo aika tovi.

Jossain vaiheessa iski kateus ja pettymys. Fiilis lopahtanut ja tyhjä. (Onneksi kaverit auttoivat eteenpäin pitämään itsearvostuksesta edes vähän kiinni )

Olisikohan eron alku ollut sellaista shokkivaihetta ja mieli vielä niin hajalla että ihminen vain ei ollut vielä valmis ottamaan ajatuksia työstettäväksi. Mitä kauemmin aikaa on kulunut, sitä paremmin olen voinut myöntää omat virheet ja oman suruni.

Ajan kuluessa alkoi näkemään niitä hyviä puolia suhteesta ja onnellisia asioita. Samalla pystyi jo erottamaan syy-seuraussuhteita miksi suhde oli sellainen ja huomaamaan omia virheitä ja epäkohtia. Niitä löytyyja ymmärrän että osa pohjautuu jo lapsuuden käsittelemättömiin kokemuksiin.

Meitä ei ollut tarkoitettu yhteen. Jos olisi, olisi tämä mies tullut elämääni silloin kun olisin ollut vahvempi.

Mutta vähän tällaisen tunne-soopan jälkeen on vahva ja uskon että aivan eri tavalla pystyy suhteuttamaan ja käsittelemään asioita. Me ollaan vahvoja mimmejä jokainen.
😍