Selittämätön paha olo, pelko ja väsymys
Minua vain itkettää koko ajan. En jaksa enää, jos elämä on tätä niin minä en tahdo elää.
Haluan nukahtaa ja vaipua ikuiseen uneen ja päästä eroon tästä väsymyksestä, tästä itkemisestä ja surusta joka on läsnä silloinkin kun hymyilen. Ilonkin taustalla piruileva, sietämätön paha olo. Välillä tuntuu että luovutan pian.
Mikä järki elämässä edes on? Ihmiselämä on yhtä työtä, stressiä ja painetta – muut on ehkä luotu kestämään sitä, mutta minua ilmeisesti ei. En jaksaisi mitään, en ole parina koulupäivänä edes pystynyt nousemaan sängystä. Ei, eikä tämä ole teini-iän laiskuutta vaan oikeaa pahaa oloa. En saa nukuttua. Välillä syynä on pelko.
Sain yksi yö selittämättömän pelkokohtauksen, jonka aikana kaikki ahdisti. Katsoin seinää, tuntui että se kaatuu päälle. Katsoin lamppua, tuntui että se hyökkää kimppuun. Piirsin hymyilevän olennon, hymy näytti silmissäni mielipuoliselta.
Inhottaa tajuta kuinka hullulta tämä kuulostaa. Minä vain pelkäsin jokaista esinettä, asiaa, kaikkea olevaa ja olematonta maan ja taivaan väliltä. Se oli kamalaa. Onko muilla ollut tällasia ja voisiko joku selittää mistä tämä johtuu?
Minua huolettaa myös se, kun näen välillä esineiden liikkuvan. Taulut seinillä, kirja matolla, kaikki liukui eteenpäin. Lamppu pyöri katossa. Seinät hengittivät. Eikä minulla ole edelleenkään tietoa mistä on kyse ja miksi niin tapahtui. Niin vain oli.
Ehkä todellisuudentajuni on hämärtymässä entisestään? En erota nykyään välillä edes unta todesta. Olo on sumea ja raskas. Haluan pois tästä.
Ja nytkin itkettää.
Noiden muutamien sanojen perusteella sanoisin, että melko tutulta kuulostaa (valitettavasti). Elämän tarkoituksellisuudesta en ala nyt väittelemään, mutta kehottaisin menemään kouluterkan tmv puheille, koska omat samankaltaiset oireeni pystyttiin parantamaan ja nykyään nautin elämästäni ihan vain sen itsensä eli elämisen takia. Puoli vuotta sitten en jaksanut edes muistella tai paremminkin kuvitella miltä ihmeeltä semmoinenkin voisi tuntua.
Yläasteaikana kärsin kuvaamistasi oireista, mutta tilanteeni paheni, kun siirryin lukioon. Aloin pelätä nukkumaanmenoa, koska pelkäsin tuota kammottavaa pelko/ahdistuskohtausta, joka itselleni iski, kun yritin rauhoittua ja rentoutua nukahtaakseni. No, aloinpä sitten erittäin fiksuna tyttönä välttelemään nukkumista. Muutama kuukausi 0-4 tunnin yöunilla ja sain kehitettyä itselleni kunnon psyykosivaihteen, joka vei sitten lopulta minut mielisairaalaan rauhoittumaan, kun olin aukaissut suuni koulun terkalle ja alkanut vain kertoa kaikesta mahdollisesta kaiken mahdollisen. Siellä sitten sain nukahtamislääkkeitä, sain nukutuksi, sain tuntea huojennusta siitä, että sain kertoa, että minulla on paha olo, ja lopulta sain masennuslääkitystä ja pääsin kotiin. Tuntui aivan ihmeelliseltä monen sekavan, masentuneen ja horkkaisen vuoden jälkeen päästä vähitellen "oman itsensä herraksi" ja saada ote todellisuudesta.
Noin kuukausi sitten tuli taas hieman takapakkia muutamien stressaavien elämänmuutosten vuoksi, psykoosivaihde iski päälle ja jäin jälleen itkuisena sairaslomalle. Nyt on jo jälleen parempi olo, lääkitystä voidaan kohta alkaa laskea ja siirtyä psykoosilääkityksestä takaisin masennuksen hoitoon. Pieni pelko itselläni kyllä nyt on, ettei tästä psykoosikierteestä tule loppua ja diagnoosi joudutaan vaihtamaan vakavasta masennuksesta skitsofreniaan. Hyvin epätodennäköistä, mutta mahdollista. Eli senkin takia kannattaa mennä lääkäriin, koska jos pitkität sinne menoa noin selvillä oireilla, tilasi voi pahentua vakavammaksi sairaudeksi melko samaan tapaan kuin vilustunut voi ylenmäärin rehkimällä hankkia itselleen keuhkokuumeen.
Toivottavasti rohkaistut ja menet lääkärin puheille aikaisemmin kuin minä jääräpäisyydessäni ja kaikessa hulluudessani pystyin 🙂🌻
Lääkärille menin ensimmäisen kerran viime syksynä, ja siitä alkoivat psykologikäynnit. En ole saanut siitä irti mitään mikä auttaisi tähän oloon, ainakaan vielä kuluneen puolentoista vuoden aikana. Tuntuu ettei se auta. Tuntuu ettei mikään helpota tätä.
Kiitos viestistäsi.
Oletko saanut jonkinlaista lääkitystä? Tiedän, ettei pillerien popsiminen aina ole se ratkaisu kaikille, mutta omassa tapauksessani ne ovat paljon merkittävämässä asemassa kuin psykoterapia. Oletko kertonut kallonkutistajallesi noista pelkotiloista?
Haluaisi keksiä jotain piristävää ja auttavaa sanottavaa, mutta kun en oikein itsekään tajua kunnolla, kuinka oikein pääsin sieltä pohjamudista pois 😟
Milianotus kirjoitti 2.11.2009 16:33
Pieni pelko itselläni kyllä nyt on, ettei tästä psykoosikierteestä tule loppua ja diagnoosi joudutaan vaihtamaan vakavasta masennuksesta skitsofreniaan.
Nooh, äläs maalaile piruja seinille 😉 Usein skitsofreeniset ei edes ymmärrä itse olevansa sairaita.
Kysessä voi olla esmes epävakaa persoonallisuushäiriö johon liittyy minipsykooseja, maanis-depressiivisyys, syklotomia, toistuva masennus tai mitä tahansa. Itelläni on noista kaksi. Ne alamäet on näissä taudinkuvissa aina edessä mutta kun sen tietää ja osaa varautua, ne on helpompi sietääkin vaikka olisivat kuinka rajuja.
Anteeksi lievä OT. 😟
En tätä ennen ole saanut mitään lääkkeitä, mutta kävin tänään lääkärillä ja hän oli sitä mieltä että pitäisi kokeilla. Diagnosoi siinä samalla vakavan masennuksen. Puolitoista vuotta sitten se oli vielä lievä..
Saan ne pillerit tässä parin viikon sisällä, toivotaan että auttaa. Vaikka tuntuukin että olen tehnyt jotain pahaa ansaitakseni tämän ja että on vain oikein että minua rangaistaan. Mistä se ajatus kumpuaa, sitä en tiedä, niin vain on.
Taas itkettää ja ahdistaa, tuntuu että vain rasitan ihmisiä ympärilläni. Väsyttää aivan liikaa, en meinaa taas päästä sängystä ylös aamuisin ja jostain syystä ahdistaa nukkua, vaikka olen väsynyt. Heräilen yön aikana usein parikin kertaa eivätkä unilääkkeet auta, tuovat vain sekavan olon ja keho tuntuu seuraavana päivänä kamalan raskaalta ja aivot horrokseen vaipuneilta..
Mieleni on päivä päivältä sumeampi, nytkin mietin olenko tässä ja en tajua puoliakaan mitä kirjoitan. Pelottaa että en pääse tästä epätodellisesta olosta, joku päivä vielä oikeasti sekoan. Ellen ole seonnut jo, kun näen esineidenkin liikkuvan itsekseen..
Toivottavasti asiat lähtevät nyt selkiytymään, Violence. Epätodellinen olo ei ole tervettä tai normaalia ja siitä on mahdollista päästä eroon, onneksi. Selitithän ihan kunnolla minkälainen olo on, epätodelliset fiilikset ynnä muut, siellä lääkärillä, jotta lääkitys nyt varmasti olisi paras mahdollinen? Varmasti lääkärikin sulle jo sanoi, että ne pillerit ei ihan heti ala vaikuttaa, että yritä vaan ottaa rauhassa, levätä ja olla turhia panikoimatta. Jollei olo parane, älä hermostu vaan kerro sille psykologille joka ikinen sun mielestä naurettavaltakin kuulostava juttu, kuten toi syyllisyyden tunne ja se, että susta tuntuu, että sua olis rangaistava. Mitä paremmin sä pystyt kuvailemaan sun fiiliksiäs sille, sen paremmin, nopeammin ja todennäköisemmin sä pääset niistä eroon.
Tsemppiä, mä pidän peukut pystys, että sä selviisit tästä vielä hengissä!
(rapsi: Taidat olla ihan oikeassa ja yritän parhaani mukaan olla ite hermoilematta ja ylianalysoimatta mun tilaani, ainakin siihen asti kun pää on taas ihan suhtkoht luotettavassa kunnossa...)
Joo, kyllä se sanoi ettei heti vaikuta. Kuulemma pari viikkoa menee ennen kuin nähdään kunnolla, auttaako se vai lisääkö vain ahdistuneisuutta.
En ole noista pelkotiloistani tai rankaisun tunteesta muuten maininnut psykologille, kun se tuntuu jotenkin niin typerältä aiheelta ja hankalalta ottaa esille. Tai no, voisinhan tuossa perjantaina yrittää mainita siitä kun on aika sille.
On taas vaihteeksi ollut niin huono päivä ettei ikinä.. en päässyt sängystä ylös. Kesti tunnin ennen kuin sain itseni repimällä revittyä ylös ja raahauduttua suihkuun.. Oli pakko, kun en ollut muutamaan päivään jaksanut edes hiuksia pestä. Tiedän, tämä voi kuulostaa tyhmältä, mutta minulle suihkussakäyntikin on tosi hankalaa. Tai oikeastaan pikemmin raskaan tuntuista. Nyt aamullakin vain itkin kun olin niin väsynyt ja masentunut ja tuntui etten jaksa edes seistä siinä vesisuihkun alla. Olisin halunnut vain lysähtää maahan. Selvisin kuitenkin pienen ponnistelun jälkeen ja pääsin sentään omaan sänkyyn asti.
Ja kouluunhan minä en pystynyt menemään, makasin vain turtana peiton alla kun isä huusi korvan juuressa että pitää lähteä. Joskus olisin raivostunut silminnähden ja alkanut huutaa, mutta nyt en ole viime aikoina jaksanut sitäkään. Isä soitti sitten äidille, joka antoi luvan jäädä kotiin.
Aamupäivä menikin sitten siinä, kun yritin nukkua tai tuijotin seinää. Päiväksi paha olo hellitti hieman, mutta illalla se taas voimistui.
Tänään ajattelin, että huomenna minä jaksan mennä kouluun. Aloin jo kymmeneltä nukkumaan, mutta pari-kolme tuntia nukuttuani heräsin. Oli sekava olo ja luulin jo että oli aamu. Mutta ei, kello oli vähän päälle kaksitoista.
Tuon heräämisen jälkeen en ole enää unta saanut, pyörin pari tuntia sängyssä, luovutin ja päätin tulla tänne purkamaan tyhjää oloani.
Herään nykyään joka yö pari kertaa tai en saa yleensä edes nukahdettua. Lääkkeestä tulee vain entistä raskaampi olo aamuksi ja heräilen siitäkin huolimatta että otan sen, sekavampana tosin. Unen ja valveen raja hämärtyy silloin entisestään, kerrankin meinasin tekstata tyttöystävälleni jotain uneeni liittyvää - en muista mitä siinä unessa oli tapahtunut, tyttöystävälleni tai minulle oli muistaakseni sattunut jotain.
On tosi epäonnistunut olo, kun ei osaa edes nukkua. Tai kun voimat eivät riitä kouluun lähtöön.
Hävettää soittaa harva se päivä luokanvalvojalle, ettei taaskaan pystynyt tulemaan kouluun. Hävettää olla näin säälittävä, näin avuton. Hävettää selittää tyttöystävälle, miksi on taas jäänyt kotiin, välillä mietin ymmärtääkö se ollenkaan tai jaksaako kuunnella, vaikka tiedänkin että se rakastaa mua. Tiedän myös, että nuo ajatukset ovat luultavasti vain masennuksen luoma harhaluulo, mutta silti ne vaivaavat ja kummittelevat mielessä koko ajan.
Tuntuu että sitä on säälittävin surkimus maailmassa, sitä haluaisi jaksaa, olla normaali, päästä irti tästä olosta mutta ei.. Kauanko tätä voi jaksaa? Haluan pois tästä, ja mieleeni tulee vain yksi pakokeino. Jota en onneksi aio käyttää.
En voisi jättää tyttöystävääni sillä tavalla. Haluan olla hänen tukenaan kun hän sitä tarvitsee, haluan herätä aamulla hänen vierestään ja osoittaa kuinka paljon häntä rakastan. Haluan parin vuoden päästä muuttaa yhteen hänen kanssaan. Haluan tulevaisuuden hänen kanssaan. Noiden ajatusten avulla jaksan jatkaa hengittämistä päivästä päivään, niiden voimalla pystyn olemaan satuttamatta itseäni.
Toivotaan, että jaksan vielä vähän aikaa, ja että lääkkeistä on apua.. Toivon mukaan ne auttavat minua pääsemään jaloilleni.
Lääkärillä oli muuten hyvä vertaus niihin lääkkeisiin. Se sanoi, että masennus on kuin murtunut jalka, joka on kipsissä. Lääkkeet ovat ikään kuin kainalosauvat jotka auttavat kävelemään eteenpäin sillä välin kun murtunut luu paranee kipsin sisällä. Ja nopulta sauvoja ei enää tarvita ja sitä on parantunut. Toivon todella, että tuo toteutuisi kohdallani, vaikke vähän epäilenkin. Sitä on jo niin tottunut tähän pahaan oloon että tuntuu ihan että se on osa omaa persoonaa.
Tunnistan itsenikin tuosta.. Siis ettei jaksa edes suihkussa tai muualla olla, haluaisi vaan lysähtää kasaan. 😞 Hyvä että sinulla on edes joku kantava voima, joka voi ekä auttaa tosissaan jaksamaan paremmin. Paljon voimia toivotan sinulle nyt vaikeana aikana.
Kiitos viestistäsi, Fanny00. Ja voimia myös sinulle.
Aloitin nyt masennuslääkkeiden syönnin, enkä pidä tästä yhtään.. on ahdistunut ja huono olo koko ajan.
Sitä tuntee taas itsensä ihan epäonnistuneeksi kun ei pysty menemään kouluun. Ainakaan ajoissa, jos siis menen ollenkaan.
Sitä haluais vain olla ja lysähtää kasaan, kuten Fanny00 sanoi. Ei haluaisi tai jaksaisi tehdä mitään, voisi vain kieriä omassa säälittävyydessään.
En ole taaskaan saanut muuten nukuttua, tämä unettomuus vain pahenee koko ajan. Nukun aina pari tuntia ja herään, sitten en saa nukuttua kuin 2-3 tuntia ennen kun pitääkin jo herätä.. Viime yönäkin valvoin neljä tuntia kahden tunnin nukkumisen jälkeen eikä sen jälkeen uni oikein tullut ollenkaan. Levoton olo, sitä väsyttää mutta ei voi nukkua. Silmien alla on jo kivat pussit ja sitä ei oikein tajua mistään mitään kun on väsynyt. Lääke ei auta.
Pelottaa että en koskaan saa untani takaisin..