voih.
mä tiiän, miksi mu ahistaa niin usein.
Oon pahoillani, ettet voi selittää syytä omaan ahistukseesi.
Onko tapahtunut jotain?

Joskus munkin mailma romahtaa ilman näkyvää syytä,
sillon hajoo sisältä ja jatkaa fyysiseti elämää..

taas on aika, et pitäs elää, elää, mitä helvettiä?
syömättömyyttä ja viiltelyä, enkä mä ees pelkää kuolemaa..😯🗯️

Moi Enkeli ilma siipiä.

Mä toivon että sulla olisi jotain mistä voit iloita, jotain mikä auttaa sua heräämään aamulla kun tuntuu ettet jaksa, jotain mikä auttaa sut illall nukahtamaan hymy huulilla. Jotain.

Kun luin sun viestisi koin flash backin parin vuoden takaa. Oletko sä mä silloin? Siltä ainakin tuntuu ja tuntui.

Lukiossa arkeni oli juuri kuten kuvailemasi, en jaksanut mutta tein en nukkunut mutta yritin. Ja viikonloput oli viinan vallassa yhtä pitkää päivää, joka sitten loppu viimeistään siihen kun taas maanataina kello soi ja piti jaksaa. Hymyillä. Elää kulississa. Kaikki hyvin. Kukaan ei ymmärrä, saatika yritä.

Mä en oikeestaan muista mikä mut sai raahautumaan eteenpäin. Miten selvisin siitä. Vai olenko vieläkään. mutta välillä tuntuu että voin olla vaan oma itseni - itselleni. mulle mun ei tarvi todistaa mitään, ei tarvi esittää, ei yrittää olla kaunis, lahjakas, taitava, paras. Vieläkin tänä päivänä painan oven kiinni, makaan sängyllä, keskityn vaan siihen miltä musta tuntuu, mitä MÄ haluan, mikä mä olen. Työnnän pois sen mikä mun haluttais olevan. ja sitten kun olen tarpeeksi kauan siinä sängyllä maanut, itkenyt, nauranut, ajatellut, nousen ja sanon että mä olen tämmönen, minkäs sille voin. Itken jos tuntuu, nauran jos tuntuu.

Tsemppiä sulle Enkeli ilman siipiä. Mä toivon että sä löydän sen mikä tuo sulle sisäisen rauhan. Olkoon se sitten sinä itse tai vaikka kadulla vastaan tuleva joka hymyilee sinulle ystävällisesti. Ihan sama mikä, kunhan se on jotain mikä on sulle ittelles tärkee asia. Ja auttaa jaksamaan. 🙂🌻

Mä löysin yhen vihon tänään, se oli vihko mun fiiliksistä ennen sinne sairaalaan menoa ja sen aikana. Surkeita piirustuksia pitkiä tekstejä, olin näyttäny sen mun omallehoitajalle, joka järkytty siitä ja määräs reilun kuukauden lisä aikaa hoitoon. Mä olin ihmeissäni, en mielestäni ollu kirjottanu mitään normaalista poikkeavaa ja nyt kun mä katson tätä, mun mustaa kirjasta, näen saman mitä se hoitaja, mutta sillon, kun masennus oli pahimmillaan, mä olin niin turta, että sokeuduin omalle pahalle ololle. Ja niin tylsältä, kun tää neuvo susta voikin kuullostaa, niin kirjotappa ylös aina kun on just noita sun fiiliksiä...mulla on puolet sivuista revittyinä, mustaksi tuhrittuja tekstejä ja isoja kirjaimia jotka sano, mä vihaaaan mun elääämäää miksi mä en vois van kuolla pois!!! *ja paljon kiroilua, se autto ainakin mua...ja kun hoitaja kysy mitäs kuuluu, ja kysy sitä vihkoa se selvis siitä, se oli ainoo tapa millä se sai muhun yhteyden, kun ainoat sanat joita ensimmäisinä viikkoina käytin olivat...nii, ehkä, en tiiä, ei mulla mikään oo....
Ja mä en ole mikään ujo tapaus...mutta tämä musta kirja kerto kyllä kaiken, ja enää se onkin vaan karmiva muisto laatikon pohjalla.

Toivon totisesti, että tuut saamaan tarvitsemaas apua, josta sä koet hyötyväsi parhaiten. Älä jää ongelmies kanssa yksin *kokemusta on*

Kiitti teille, jotka ees yritätte auttaa mua ja jotenkin toi on jo sellainen jännä henkinen tuki ku rohkaistaan 🙂🌻
Mun tie on tullu loppuun pahimmas vaihees, nii mä ainaki haluan uskoo... Mun itsetuhoni puhkes taas syysloman alkaessa ku olin perjantaina juomassa, siinä sitte itkun keskellä hätä itellänikin soitin siskolleni et haluun tappaa itteni, hätiin se tuli. Ja seuraavana päivänä sitte mentiin äitin ja siskon voimin keskussairaalaan päivystykseen viiltojen ja itkujen kanssa ja sieltä päivystävälle psykologille juttelemaan. Oli niin vaikee ku piti puhuu viiltelystään ja kaikesta äitin ja siskon kuullen. Se oli kova isku koko mun olotila äitille, se oli niin luullu et mun masennus jo meni ohi, mä olin kuulemma ollu taas niin iloinen ja positiivinen oma itseni mitä ennen kaikkea tätä olin ollu. Niihä mä kai olin, ku oikein yritin hymyillä nätisti ja olla muitten mukana, näyttää/esittää et tässä ei oo mitää hätää ja kaikki on niin valtavan ihanaa, vaik sisällä taisteltiin koko ajan... On tietysti hyviä hetkiä ja päiviä ku kaikki on helpompaa 🙂 Mut sitten hetket ja päivät ku kaikki on nii turhaa, oon nii väsyny etten jaksa edes ajatella nousevani ylös tai tekeväni yhtää mitää 😴
Nyt mulla sit on mielialalääkitys taas päällä, nukahtamislääkkeitä syön, käyn terapiassa kerran viikkoon... Osastolle en halua, vaikka välillä ne haluis mut varmaan sinne, se on mun rajani, sinne en mee...

Siitä kirjottelusta sen verran, et oon mä sitäki tehny omalla tavallani... Musiikki vie mua kovasti eteenpäin ja sen avulla osaan käsitellä tunteitani 🙂

Ehkä tää tästä viel joskus, henkisesti kuollu mut kyll viel joku ehkä joku päivä saa mut herää eloon takaisin ja silloin mä muistan koko sydämmelläni teitä jotka halusitte auttaa ja rohkaista mua ku mikää ei tunnu miltään 🙂🌻