Sekavasta elämästä hämillään..
Heips!
Kirjoittelen tänne ensimmäistä kertaa. Olen pikkuhiljaa täysi-ikäinen lukiolainen. Lapsuuteni oli onnellinen ja asiat ovat edelleenkin perheen osalta hyvin. Minusta tuntuu, luettuani muita keskusteluita ja muiden tilanteita, että omani ovat ehkä hieman ”turhia” sillä ei mitään kovinkaan vakavaa ole tapahtunu. Ainakaan ulkopuolisten silmin.
Pari vuotta sitten tutustuin erääseen poikaan. Meistä tuli ystäviä. Päivittäin olimme yhteyksissä. Hänestä tuli tärkeä ja lopulta rakastuin häneen. En koskaan kertonut hänelle, että pidän hänestä. Hän ei vieläkään tiedä. Neuvoin, kuuntelin ja olin tukena kun hän kertoi naishuolistaan. Se oli vaikeaa, sillä halusin vain kertoa hänelle kuinka paljon välitän.
En tiedä mitä tapahtui. Hän ei enää vastannut viesteihini emmekä enää tavanneet missään. Hän lopetti katkaisi yhteyden, ystävyyden. En tähän päivääkään mennessä tiedä mitä tapahtui. Puoli vuotta siitä päädyimme samaan kouluu hän ei edes moikannut käytävällä. Nykyään moikkaamme, mutta toisinaan hän katsoo lävitseni, kuin emme koskaan olisi tunteneet. Välitän hänestä silti.
Sattui niin paljon. Tunsin itseni turhaksi, arvottomaksi en voinut kuvitella.Iltaisin itkiessäni, tuntui etten saa henkeä, kuin joku seisoisi rintakehäni päällä. En voinut käsittää miten mikään voi sattua niin paljon. Eräänä aamuna istuin suihkun lattialla ja vedin peukalon kynnellä toisen ranteeni päälle uran, toisen, kolmannen. Lopulta siinä oli haava. Jatkoin. Se sattui, mutta helpotti. Ajattelin, että jos kestän fyysistä kipua, kestän myös rakkauden tuoman tuskan. Nyt rannettani katsoessa näen arven. Joudun peittelemään sitä, jotten joutuisi selittämään. Kaiken tämän jälkeen halusin vain pois täältä. Kauas kaikesta. Ajattelin itsemurhaa ja mietin kuinka sen tekisin. En kuitenkaan uskaltanut yrittää, vaan jaksoin aina seuraavaan päivään. Pelästyin, sillä olin aina ollut iloinen ja kaikkea. En voinut uskoa, että tuntisin jotain tälläistä.
Nykyään menee paremmin, mutta oloni on jotenkin tyhjä. En jaksa innostua mistään ja millään ei ole väliä. Tuntuu että elämästäni puuttu jotain, mutta en tiedä mitä. On tietysti hyviäkin päiviä, mutta liian vähän. Aina ei ole mitään syytä alakuloon ja pahaan oloon, jolloin rupean miettimään, että jos teeskentelen. En tiedä enää kuka olen. Kaiken jälkeen pelkään rakastua, luottaa. Pelkään että masennun jos koen jotain vastaavaa. En halua tuntea enää niin suurta tuskaa. En vieläkään ole yli hänestä, välitän edelleen. Rakennan muuria ympärilleni. Minulla on paljon kavereita, mutta vain paras ystäväni tuntee oikeastaa ”sisintäni” En osaa ilmaista tunteitani näin kirjoittamalla kovinkaan hyvin. Tästä tuli hieman pitkä ja epäselvä, mutta jos joku ottaa jotain selkoa niin haluaisin mieluusti tietää, sillä itse olen hieman hämilläni kaikesta. 😑❓
Tiedän että sinusta tuntuu todella pahalta. Itsekin ihastuin (ehkä vähän rakastuinkin) erääseen poikaan. Hän tuli vastaan yllättävässä paikassa, eikä edes muistanut koskaan nähneensä minua. Multa meni kaksi vuotta toipua siitä ihastuksesta, nyt on jäljellä enää pieni haikeus. Aika ehkä parantaa haavat, haluan ainakin uskoa siihen. Entä jos olisit niin rohkea, ja kysyisit suoraan, että mitä tapahtui, kun hän yhtäkkiä hylkäsi sinut? Mahtaa nimittäin olla tosi raskasta pyöritellä sitä kysymystä yksin omassa mielessään, mistä mielestäni kertoo itsetuhoiset ajatukset ja viiltäminen. 😞 Viestisi perusteella sanoisin että minussa on paljon samaa kuin sinussa, ensimmäisenä asiana tulee mieleen herkkyys. Itse olen ainakin ihan yliherkkä kaikelle pahalle mitä tapahtuu. Tsemppiä nyt. 🙂🌻
Kiitos Fanny00 on mukava kuulla, että joku tietää mitä tarkoitan. Paras ystävänikään ei tunnu minua aina ymmärtävän. En kuitenkaan usko että voisin kysyä miksi minut hylättiin, sillä hän tuskin tajuaa tehneensä mitään väärää. Helpottaisi tietää, jos vika ei ollutkaan minussa. En pysty sitä omassa päässäni mitenkään vääntelemään, jotta saisin vastauksen. Asiasta tulee toisinaan liian "iso". Tämä tuntuu ehkä hieman väärältä paikalta kertoa tästä, mutta en enää tiennyt missä muualla olisin voinut ajatuksiani jakaa. Ystävilleni en halua kaikkia ongelmiani kaataa, en koe sitä reiluksi, sillä en halua että he huolehtivat minusta. Toisinaan kuitenkin uskon, että he eivät minusta niinkään paljon välitä. Mutta kiitos sinulle 🙂 toivottavasti minäkin pian pääsen samaan tilanteeseen kuin sinä ihastuksesi kanssa. Tällä hetkellä asia on vielä hieman arka ja ikävä on suuri.