Hei! Olen 19 vuotias tyttö/nuori nainen, miten nyt kukin haluaa asian tulkita. Tämä on ensimmäinen avautumisen yritys, sillä en ole koskaan osannut puhua vaikeista asioista, kuten tunteista ja itsetuhoisuudesta, kenellekään.. En tiedä mitä tästä nyt tulee, tai mistä pitäisi alottaa, joten kertaan nopeasti viimeiset pari vuotta.
En ole varma mistä alamäki alkoi oikeasti, mutta itse huomasin yläasteen kahdeksannella luokalla, ettei elämällä ole enää minulle mitään annettavaa. Laihduin 45 kiloiseksi, tavoitteena 40 kiloa, ja pituutta 158cm. Tavoitteeni oli olla laiha ja kaunis ennen kuin hyppäisin junan alle 19.9. Se ei koskaan toteutunut, sillä löysin seurakunnan nuorisotilasta uusia ystäviä ja elämä tuntui heidän kanssaan siedettävältä. En ollut ennestäänkään kovin yksin, oli minula elämässäni paras kaverini, mutta olimme kuitenkin aika erilaiset persoonat.
Yhdeksännellä luokalla asiat menivät sumussa: yritin päästä tavoitteeseeni, mutta koulunkäynti menetti kiinnostuksensa. Arvosanat laskivat numerolla ja entisestä 9-10 tytöstä tuli 7-8 tyttö. Päättötodistuksessa komeili 8. Itkin sinä itana paljon. Sinä lukuvuonna jäin myös kiinni viiltelystä, minkä olin kahdessannella luokalla aloittanut, mutta sain jotenkin puhuttua vanhempani ympäri ja ajan mittaan se unohtui.
Seuraavana vuonna lukio alkoi ja ensimmäiset jaksot menivä yllättävän hyvin. Kaikki oli uutta ja jännittävää, uusi alku. Ajattelin, että pärjään ehkä sittenkin. Onnistuin lopettamaaan viiltelyn hetkeksi.
Lukion toinen vuosi olikin tuskaa. Olin loppu. Viiltely alkoi uudestaan ja itsemurha-ajatukset valloittivat taas pääni. Perheessä äidin mielialat menivät yhä enemmän vuoristorataa ja riitoja oli päivittäin. En pystynyt keskittymään kotitehtäviin ja ne jäivätkin tekemättä. Kävin tuolloin myös kuraattorin, psykologin ja terveydenhoitaja luona, mutta vasta terveydenhoitaja otti puheeni perheen ongelmista ja väsymyksestäni hieman tosissaan. Hän teettikin minulle masennustestin, jossa valehtelin melkein silmät kirkkaina. No, pystyin laittamaan muutaman kohdan totuuden mukaisesti ja terkkari lähettikin lääkärille.
Lääkäri käynnistä ei seurannut mitään hyvää: hän onnistui jotenkin vääristämään sanomiani asioita paljon pahemmiksi kuin mitä olin selittänyt. Ja sen takia hän laittoi lähetteen nupoon ja teki lastensuojeluilmoituksenkin, vaikka olin jo yli 17 vuotias. Eihän siitä mitään hyvää seurannut kun isä ja äiti saivat tietää.. Isä kyllä ymmärsi, että se voisi herättää äidin, että hänelläkään ei ole kaikki kunnossa, mutta ei.. Se laukaisi vain isoimman riidan siihen asti. Piikittely asiasta jatkuu tänäkin päivänä aina tilaisuuden tullen. Äidin suusta: ”Etkö sinä nyt normaalia riitelyä kestä? Asiat voisi olla paljon pahemminkin, minä voisin olla paljon pahempikin! Seuraavalla kerralla minä puhun kyllä suuni puhtaaksi!” Äiti ei ole koskaan ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta hänellä on aina taipumus kääntää asiat häntä itseään vastaan, vaikka kukaan ei olisi sanonut mitään häntä loukkaavaa. Ja siitä ne kädenväännöt ja riidat alkavatkin..
Abi vuosi.. Kaikki oli suunniteltu, kaikki oli menossa suhteellisen hyvin.. Syksyn kirjoitusten tulosten jälkeen kuitenkin romahdin ja kovaa. En pystynyt käymään koulussa, en nupossa, jossa en vieläkään pystynyt kertomaan kaikkea, mutta epävirallinen diagnoosi oli keskivaikea masennus ja ahdistusta. Lääkäri ei ottanut mihinkään kantaa, enkä itsekään osannut mitään sanoa lamauttavan ahdistuksen takia. Lääkärin kanssa en tullut toimeen ja sairaanhoitaja, jolle olin juuri oppimassa avautumaan ja puhumaan vaikeista asioista, vaihtui. Lopulta en päässyt enään sinnekään ja nyt en ole käynyt koulussa varmaan 10kk, enkä myöskään nupossa. Kukaan ei tiedä, että viimeiset 10kk olen maannut sängyssä kykenemättä nousta ylös, nukkunut vähintään 12h yössä heräämättä pirteänä. Lihonnut yli 10kg, sillä en jaksa lähteä liikkumaan ja kaikki rasvainen ruoka/herkut vetävät puoleensa. Kukaan ei tiedä niistä kolmesta itsemurhayrityksestä viimeisten 5kk aikana. Eikä kukaan tiedä, että kuukausi sitten katkaisin ”kuivan kauden” viiltelystä ja rupien lähtemisen ja arpien muodostumisen myötä haluan tehdä sen uudestaan. Taistelen itseni kanssa joka päivä, yrittäen vastustaa tuota halua. En tiedä onko siinäkään mitään järkeä, kannattaisiko vain luovuttaa yrittäminen?
Tuntuuko teistä koskaan siltä, että kaikki olisikin vain unta? Että mikään ei olekaan todellista.
Anteeksi pitkä ja sekava avautuminen, missä ei ollut päätä eikä häntää.. Hyvää keskiviikkoa teille kaikille!🌻🙂🌻