Sekava elämäntilanne
Olen aivan kohta 15-vuotias, tyttö. Olen vähän hämilläni kaikesta. En tiedä pitäisikö minun hankkia apua. Elämäni on pienestä pitäen ollut hieman sekava. Tälläkin hetkellä äitini ja hänen avomies huutavat keittiössä kurkku suorana. Olin vasta aivan yksin kotona, tässä hiljaisessa ja kylmässä omakotitalossa kaivaten seuraa, koska minua ahisti kaikki se hiljaisuus. Musiikkikaan ei auttanut, minua silti ahdisti. Nyt kun he tulivat kotiin toivon että he menisivät takaisin sinne mistä tulivatkin. Äiti hyssyttelee minulle etten saanut kertoa että hän oli kaverinsa luona, (jälleen kerran äiti salailee muilta asioita) mutta eipä äitikään tiedä missä hänen avomiehensä oli ja heidän suhteensa on koko ajan ratkeamis pisteessä.
Minulla on 19vuotias veli joka asuu isäni luona, hän on ihana ja rakastan häntä, vaikka pienempänä meillä oli aivan hirveät välit ja hakkasimma toisiamme. Hän kertoi ainakin vuosi sitten lähes kaiken kommelluksistaan ja minä kuuntelin, minäkin uskouduin aina veljelleni ja hänkin joskus kuunteli ja yritti auttaa. Minua harmittaa että hän asuu isäni luona koska tarvitsisin häntä, tuntuu että äiti ei ymmärrä minua…
Minulla on myöskin 23vuotias sisko, hän on kihloiss a ja lesbo. Ensin olin yllättynyt mutta suhtauduin hyvin asiaan, hänen kihlattunsa on kiva ja huumorintajuinen. Minulla ei ole mitään heidän suhdettaan vastaan.
Jos aloittaisin aiva alusta. Pelkään isääni. Jos joku kysyisi lapsuudestani en pystyisi oikein muuta vastaamaan kuin että se oli hirveä. Isäni on väkivaltainen ja muistan kun jo neljä vuotiaana penskana katselin vierestä kun isä hakkasi äitiä, paiskoi häntä seinään… Äitini itki ja pyysi lopettamaan edes minun takiani. Isäni vastasi että vähät välitti (rumemmilla sanoilla kylläkin sanoen) ja että antaa vain katsoa. En ymmärtänyt silloin ehkä oikein mitään mutta silti muistan kaiken selvästi. Tätä jatkui joka viikko, ehkä useammankin kerran viikossa, pahimmillaan joka ilta. Yöllä aina heräsin kauhun vallassa itku kurkussa kun kuulin taas huoneeni seinän läpi räsähdyksiä kun tavarat särkyivät. Olen nähnyt lähes joka kerran omin silmin, vierestä seuraten. Monesti äiti lensi kaappien lisäksi heidän makuuhuoneestaan ulos, päätyen nukkumaan sohvalle. Jokusen kerran äiti oli ulkonakin ja minä menin häntä sinne lohduttamaan. Yritin olla hänen tukenaan ja jo n. 7 vuotiaana pyysin äidiltä ensimmäisen kerran että muuttaisimme pois, mutta äiti ei uskaltanut.
Kouluni meni joka tapauksessa ihan OK. Yritin kertoa kaverilleni asiasta mutta hän ei oikein ymmärtänyt. Olen aina ollut ikäisiäni kypsempi, niinkuin äitini ja moni muukin on sanonut kuten 17-vuotias serkkuni.
Pelkäsin ja halveksuin isääni, jos olisin saanut aseen ajattelin että ampuisin hänet enkä jäisi häntä kaipaamaan. Jos isäni käski minun esim. tyhjentämään tiskikoneen menin tyhjentämään sen heti. Monesti viikonloppuisin tai lomalla heräsin siihen kun isä tuli huutamaan että ”Saatana nyt ylös sieltä, ala tulla hommii, emmä tota yksin saa” nousin äkkiä ja kurkkuani kuristi, vetäsin äkkiä vaatteet päälleni ja juoksin isääni auttamaan aamupalaa syömättä, eihän nyt semmoiseen ollut aikaa. 🤔
Äitini alkoi pistämään koko ajan enemmän vastaan isälleni, hän alkoi olla rohkeampi mutta hän sai vain enemmän läimäyksiä kasvoilleen. Viimein kun olin n.12vuotias, vitos luokalla äitini päätti muuttaa pois. Muutin veljeni ja äitini kanssa eri paikkakunnalle kerrostaloon kauemmas isästäni. Vaihdoin tietenkin koulua ja olin rauhallisempi ja levollisempi kuin pitkään aikaan. Veljenikin asui vielä saman katon alla. Todistukseni parani huomasti, se oli täynnä 8, 9 ja muutama 10 löytyi myöskin. Käyttäytymiseni oli 10 myös. Äitini yllättyi koska hän luuli että arvosanani olisivat lähteneet vain laskemaan.
Noh, isä tietenkään ei jättänyt meitä rauhaan vaan suostutteli äitiä kaiken aikaa muuttamaan takaisin, hän väitti että hän katu syvästi tekoaan ja on nyt uusi, eri ihmine ja yrittää hakea apua. Muutimme takaisin, kesti pari kuukautta ja sama alkoi uudestaan. Äitini etsi itsellensä uuden paikan missä asua, rivitalosta, asui siinä vuokralla, samalta paikkakunnalta missä isänikin asui. Aina riitojen tullessa äitini karkasi sinne nopeasti, olin hämmentynyt koska äitini ei ottanut minuakaan aina mukaan. Sitten välillä ravasin kummankin talon väliä viikonloppuisin ja aina tavarani unohtuivat toiseen kämppään ja koulu alkoi mennä taas huonosti. Muutin lopulta pysyvästi äitini kanssa siihen samaan taloon ja kävin harva se päivä isäni luona. Isäni väitti äitille että hän ei antanut minun käydä hänen luonaan. Päinvastoin, minä tosiaankaan en halunnut, vihasin isääni. Veljeni kävi silloin tällöin meidän luona..
Lopulta päätimme ostaa uuden, aivan oman kämpän. Omakotitalon ja kun semmoista ei enää samalta paikkakunnalta löytynyt muutimme taas, 22km päähän isäni paikkakunnasta. Asun täällä tälläkin hetkellä täällä. Käyn bussilla isäni paikkakunnalla koulua. Täällä oleva koulu on remontin alaisena eikä minulla muutenkaan ole tarpeeksi rohkeutta vaihtaa taas koulua. Käyn kasi luokkaa ja kouluni siellä on remontoitu ja hieno, ja minulla on siellä jonkun verran kavereitani. Vaikka hekin ovat kylläkin hieman outoja eikä heistä välillä ota selvää, meinaavat jättää minut yksin ja joskus hieman hylkivät. Mutta onneksi eivät kovin usein, minulla on ihan hyvät välit kavereihini. Minulla on yksi hyvä ystävä jonka luona käyn usein, hän se sitten onkin se ainut kenen kanssa olen vapaa-aikana. Hänkin kylläkin on hieman petturimainen, ala-asteesta lähtien hän saattoi jättää minut moneksi kuukaudeksi yksin yhden toisen hänen kaverinsa takia. Sitten kun hänen kaverinsa ei voinutkaan/halunnutkaan olla hänen kanssaan SILLOIN minä kävin taas seuraksi. Olen kuin joku varakaveri mutta vaihtoehtoja ei ole. Ala-asteen loppupuolella meillä meni välit kokonaan poikki, yritin jutella hänelle mutta hän hädin tuskin vilkaisi minuun. Ylä-asteen alkaessa me tulimme samalle luokalle, ystävystyimme hieman uudelleen, mutta sitten, hän vaihtoi luokkaa saman kaverin kanssa samalle luokalle, kenen takia hän ala-asteellakin jätti minut. Tunsin itseni jälleen kerran petetyksi, mutta en viitsinyt suuttua hänelle siitä sillä tiesin jos niin tekisin, välimme rikkoutuisivat taas.
Säikähdän aina räsähdystä, ja kovaa huutoa, kammoan ja inhoan sitä. En käy isäni luona oikein lainkaan. Joulunakin kun kävimme siellä sisaruksieni kanssa, siskoni suuttui minulle että miksi minulla ei ollut mitään lahjaa isälleni. Samalla oli hänen synttärinsä… Sanoin että mielestäni hän ei ansainnut minkään laista lahjaa… Siskoni vain katsoi minua vähän aikaa mutta ei vastannut mitään. Tuntuu hieman oudolta kun äitini avomies saattaa joskus kysyä minulta ”miten meni koulupäivä” koska isäni ei ole ikinä minulta semmoisia kysellyt. Ei hän ole kysellyt minun vointiani. Ruokaakin jos sattui ottamaan liian paljon, ei saanut lähteä pöydästä ennen kuin oli syönyt sen kaiken, hän pakotti syömään sen loppuun… Veljeni käy täällä mielestäni liian harvoin, kaipaan häntä ja jonkin moista tukea. Olen aika yksinäinen. En harrasta mitään, pesäpallon lopetin syksyllä koska se vain ahdisti minua ja olen päätökseeni tyytyväinen. En tunne tältä paikkakunnalta ketään koska en edes käy täällä koulua. Äitini on vain huutanut ja hän on aika ärsyyntynyt kaiken aikaa. Hänen kanssaan on aika turha yrittää puhua sillä hän ei ota minua vakavasti, kun kerroin hänelle että saattaisin tarvita apua, tai että minulla on paha ja levoton olo. En jaksa tehdä oikein läksyjäkään ja kello on yli puolen yön ja olen silti vielä tässä kertomassa ”elämänkertaani” johonka ei edes vieläkään kuulu kaikki kokemukseni. Hyviä kokemuksia minulla on itseasiassa aika vähän. Kaikki on aina mennyt vähän pieleen.
Äitini avomiestä en edes oikein tunne, hän muutti tähän taloon jo syksyllä mutta hän vain käy töissä ja makaa sohvalla jne. en ymmärrä miten äitini edes kestää häntä.
Minulla on pari nettikaveria, he ovat 16 ja 17 vuotiaita ja keskustelen heidän kanssaan aika paljon. Olen nähnyt heidät jo kerran mutta he asuvat todella etäällä minusta. He asuvat Helsingissä ja minä täällä Kuopion lähellä. Näen heidät taas kesällä, ainakiin näin äitini on minulle luvannut ja minä myös aion mennä sinne. He ovat minulle todella tärkeitä, varsinkin yksi heistä. Hänelläkin on huono menneisyys ja tuntuu että hän ymmärtää minua, vaikka kylläkin lähipäivinä meillä on mennyt huonommin.. Olen ajatellut tekeväni monta kertaa itsemurhan, viimeksi eilen kun tämä kyseinen ystäväni meinasi jättää minut… ☹️ Hän kumminkin pyyteli anteeksi mutta minut on jälleen kerran haavoitettu. En tiedä kehenkä enää edes luottaa, niin moni on jo jättänyt minut. Niin monelle minä olen ollut vain se kuunteleva korva, ja sitten kun heillä on kaikki hyvin minä jään jälkeen enkä ole enää minkään arvoinen.
Toivon että joku teistä on jaksanut lukea tämän, haluan kuulla teidän kokemuksianne ja mielipiteitänne, ne olisivat minulle hyvin tärkeitä ja arvostan jos joku on tätä jaksanut edes lukea <3 Kiitos jo etukäteen 🙂
Luin tekstisi. En tiedä, miten osaisin sinua auttaa, mutta tuntuu, että kirjoittaminen auttaa sinua, kun olet jaksanut kirjoittaa ja purkaa asioita. Kerrothan lisää kuulumisiasi, sillä uskon, että saat ajatuksiasi vähän järjestykseen, kun kirjoitat.
Voimia!
Olen ollut aina huono lohduttamaan muita. Minun elämäni on tällä hetkellä melko samalainen, paitsi että vanhempani elävät yhessä eivätkä ole väkivaltaisia. Mutta eivät he toisilleen paljon puhukkaan. Veljeni ja siskoni ovat muuttaneet jo pois ja tuntuu kuin olisin täällä aivan yksin. Minustakin tuntuu että olisin vain varakaveri. Joten olen nykyään mieluummin yksin kuin heidän kanssaan. Eipähän tarvitsi minua roikuttaa mukana. Tajuan olla poissa jaloista muutenkin. Olen vain niin yksinäinen ja tunnen olevani erinlainen kuin muut. Inhoan itseäni kun en kelpaa muille. Takana on jo syömishäiriöitä ja itsetuhoisuutta. En uskalla puhua kellekkään koska minusta tuntuu että olisin vain vaivaksi.
Vaikka en täysin rehellisesti voikkaan sanoa miltä sinusta tuntuu, löysin paljon asioita joita kyllä ymmärrän. Ja jos tarvitset ystävää olisin mielelläni puhumassa asioista kanssasi. Olen 15 vuotta ja asun Joensuun lähellä.
Voimia sinulle, muuta en nyt osaa sanoa. Olen todella pahoillani puolestasi ja toivon että voisin auttaa enemmän. ☹️
Kiitos että luitte juttuni ^^ Jotenkin koko ajan etsin vastausta niihin samoihin kysymyksiin, "mitä varten elää, mitä täällä maailmassa muka olisi niin hienoa että olisi vaivan arvoista taistella sinne asti, sinnitellä päivästä toiseen".
En ole käynyt pitkään aikaan tällä sivulla, koska huomasin että minulle ei vastattu. Kun olin kirjoittanut kävin täällä melkein joka päivä katsomassa mutta kukaan ei ollut kirjoittanut, ja olen huomannut että olen lähettänyt saman otsikon kahteen kertaan.
Tässä on siis alkuperäinen johonka oltiin eniten vastailtu ja olin kirjoittanut ajatuksiani lisää: https://www.secure-tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=59;mid=46866
Joka tapauksessa aikaa on kulunut lähes puolivuotta kun edellisiä kuulumisiani kirjoitin.
Ysi luokka on menossa, viimeinen peruskouluvuosi ja "pitäisi kohottaa numeroita ja panostaa". Voimani eivät ole oikeastaan riittäneet, olen mennyt koulun suhteen hyvin alas. Olen menettänyt mielenkiintoni melkein kokonaan ja poissaoloja on todella paljon. Kaveritkin ovat sanoneet että jään tätä menoa luokalleni, ja yksi opettaja sanonut että jos olen vielä hänen tunneiltaan poissa hän ei anna minulle ollenkaan numeroa. Äitini on sitten jaksanut huutaa minulle että "tähän pitää tulla nyt joku muutos ja että ei tämmöinen peli vetele" jne. Onhan hän varmaan huolissaan mutta tuommoisen kuunteleminen pistää vain vielä enemmän turhauttamaan ja ahdistumaan.
Ysi luokan alussa poikapuolinen kaverini alkoi raahaamaan minua koulussa välkillä tupakalle. Siitä lähtien olen sitten polttanut, niin koulussa kuin kotonakin. Äitini sai minut siitä kiinni ja siitähän vasta taistelu sitten tulikin. Hän aina haistoi kun olin käynyt, vaikka olin tunkenut purkkaa suuhuni ja hajuvettä vaatteisiin, niin silti. Lupasin monta kuukautta sitten lopettavani mutta en ole koska en oikeasti itse halua. Sitten hän on huutanut siitä että "sinä lupasit jo " mutta hän itse on pettänyt minun luottamukseni häneen perättömillä lupauksillä ehkä jo montakymmentäkin kertaa, ja tämä oli varmaan minun ensimmäinen lupaus jota en ole pitänyt....
Jäin koulussa kiinni yhdelle opettajalle kun olin tupakalla ja sain siitä lapun sitten kotiin ja jälki istunnon.. Oli todellakin inhottavaa pyytää allekirjoitusta... Jotenkin, kun ysillä kaverini kanssa värjäsin salaa muilta luonnostaan punaiset hiukseni mustaksi, aloin myös jotenkin ehkä käyttäytyä "pahiksemmin". Kaikki olivat aivan kauhuissaan "mitä sinä menit tekemään". Kestovärihän se vielä oli, äitini suuttui siitä varmaan eniten ja lähti ovet paukkuen pois sanomatta mitään. Todella monet, oikeastaan kaikki paria ihmistä lukuunottamatta ovat sanoneet että näytän pelottavalta, enemmän tai vähemmän. En sitten tiedä mistä tämä johtuu... Mutta tavallaan helpotti että en enää ollut se "kiltti tyttö" vaan minusta paljastui juuri tämmöistä itsepäisyyttä ja "pahismaisuutta", niinkuin juuri tupakan poltto, koulusta lintsailu, hiuksien värjäys omin päin... Oli helpottavaa päästä pois siitä roolistaan, oli ärsyttävää miten aina oletettiin että enhän minä mitään tyhmää tai väärää tekisi. Äitinikin kuulin joskus puhuvan tutuilleen että "on se Jenna kiltti tyttö, viihtyy kotona eikä juoksentele tuolla kylillä juomassa ja röökillä", vaikka totuus olikin se että aloin sitten polttamaan ja olen kyllä juonutkin, hän ei ole vain tiennyt tai saanut sitä selville. Juon kumminkin harvemmin kuin kerran kuussa..
Minua alettiin myös tässä koulukiusata. Säikähdin todella kun meinasin istua tyhjän päälle kun tuoli oltiin vedetty minun altani. He myös heittivät tai jopa sylkivät kumin tai paperin palasia niskaan.. Taustalla naureskelijoita oli myös ihan jonkun verran. Eli siis olen saanut vaihdettua luokkaa jossa on nyt jonkun verran kavereita, mutta sitten on tullut tämmöisiä inhottavia tyyppejä jotka sitten kiusaavat. Olen saanut sen oikestaan koulukiusaamiseni jo aika hyvin lopetettua sillä ensin en tehnyt mitään, mutta sitten aloin ärähtämään jo kunnolla ja he ovat alkaneet jättää minua rauhaan.
Elämäni tuntuu silti aivan älyttömän tylsälle, ja minusta on tullut enemmän apaattinen. Silti ainakin joka viikko mielessäni on itsemurha, tänäänkin, haluaisin vain kuolla. Edelleen se sama kysymys, "mitä tässä maailmassa muka on niin hyvää että kannattaisi jaksaa?!" En löydä tarpeeksi hyvää vastausta siihen ja haluaisin vain lopettaa päiväni, tuntuu että elämässäni on vain liian paljon kuraa eikä se siitä voi niin vain niin hienoksi muuttua että elämänintoni alkaisi nousemaan.
Sen Helsingin kaverinikin, joka oli silloin niin tärkeä ja johonka olin ihastunut... Noh hänellä on nyt tyttöystävä, tuntui kauhealta kannustaa häntä, en halunnut katsoa vierestä kun tiesin että ystäväni tykkäsi tytöstä ja se tyttö hänestä, joten sanoin ystävälleni että "jos et puhu hänen kanssaan mitä tunnet katkaisen sinuun välit".. No hän sitten sanoi ja he ovat nyt yhdessä, muuttavan vuoden vaihteessa luultavasti yhteen. En ole enää paljoa ystäväni kanssa puhunut, hänellä on varmaan nyt tärkeämpi henkilö elämässään, minulta meni sitten se luotetuin ja se jolle kerroin aivan kaiken pois, kuin hän olisi haihtunut elämästäni pois ulottumattomiin.
Olkaa kilttejä ja auttakaa minua! Miten ihmeessä voin saada elämäni parantumaan!? Mitenkä voin saada parennetuksi sekä nykyisen, hankalahkon ja apaattisen elämäni, ja menneisyyden kipeät muistot
Tarinasi on todella koskettava.. Toivon että voisin jotenkin auttaa. Voisin kertoa omista kokemuksistani, jos siitä olisi jotain hyötyä..
Veljeni on aina ollut hieman temperamenttinen, niinkin paljon että hän saattoi hyvin pienestä alkaa huutamaan ja lyömään. Pikkusiskomme on kärsinyt tästä eniten, hän on kaksi vuotta veljeäni nuorempi ja näin ollen helppo nyrkkeilysäkki. Itse olen mennyt väliin aina kun olen ollut paikalla veljeni kimpaantuessa, ja hän alkoikin sitten purkamaan suuttumusta minuun. Sinänsä hyvä, että olen häntä kaksi vuotta vanhempi ja pystyn pistämään jonkin verran hanttiin.
Muutama kuukausi sitten veljeni pimahti kuitenkin aivan täysin - niin pahasti, että jouduin tekemään hänestä rikosilmoituksen. Hän piti puukkoa kaulallani ja löi minua tapaapäin isolla tarjottimella takaraivoon, sain aivotärähdyksen. Sitten painimme lattialla ja löimme molemmat minkä pystyimme, minulta murtui sormi mutta hän selvisi naarmuilla. Pahoinpitelyjuttumme on menossa oikeuteen, tapaus käsitellään luultavasti muutaman kuukauden sisällä käräjillä.
Isäni löi minua muutaman kerran. Syy: olimme suihkussa, hän raiskasi minua ja minuun yllättäen sattui (olin noin 4-vuotias). Huusin siis niin kovaa kun keuhkoista vaan lähti, ja sain mustan silmän ja mustelmia muutenkin joka puolelle siitä hyvästä.
Kun kerron sinulle näitä, tarkoitukseni ei ole kerätä sympatiaa. Haluan vain näyttää, että minulle on tapahtunut joitain aivan kamalia asioita (en mitenkään kykyene vertaamaan niitä sinun kärsimyksiisi, mutta kehtaisin väittää, että tuskani eivät ole pienimmästä päästä), mutta olen vieläkin elossa, olen juuri täyttänyt 18, minulla on aivan ihana kihlattu jonka kanssa asun. Itsemurha-ajatukset ovat olleet minunkin mielessäni vuosien varrella, olen viillellyt ja ollut syömättä päiväkausia, tuottanut kaikenlaista fyysistä tuskaa itselleni, kun olen halunnut unohtaa kaiken pahan mitä minulle on tapahtunut. En välttämättä ole iloisin ihminen maan päällä, mutta sanoisin, että hopeareunus löytyy aina - joskus se vain tulee viiveellä. "Ei mitään pahaa, ellei jotain hyvääkin", on mottoni, ja se on toiminut aika loistavasti. Vastapainoksi kärsimyksistäni olen saanut hyvän työpaikan, ihanan kihlatun, kaksi gerbiiliä ja saan oman asunnon tammi-helmikuussa.
Yritä kultarakas keksiä syitä elää. Yritä ajatella positiivisesti, yritä löytää jokin asia, joka sinua kiinnostaa, ja keskity siihen aina kun tuntuu pahalta. Paljon voimia ja suuri halaus sinulle, koita jaksaa!!! 🙂🌻
Anteeksi, en uskalla lukea koko kirjoitustasi, sillä minulla on tapana masentua lisää, kun tiedän, että jollain muulla on ongelmia. Omasta elämästäni nyt minun täytyy kertoa, että vaihdoin uuteen kouluun ja nyt, kolmen kuukauden jälkeen en vieläkään ole puhunut siellä kenellekään. Olen siis aina yksin. Joskus se tuntuu masentavalta, joskus minun on vain helpompi olla yksin. Minusta kuitenkin tuntuu, ettei kukaan taida oikein välittää. Melkein joka päivänavauksessa sanotaan, että pitäisi aina auttaa toisia ja ottaa kaikki mukaan jutteluun ja asioihin. Silti kukaan ei koskaan ole tullut minulle juttelemaan.
Olen laiha ja ihan nätin näköinen tyttö, mutta minä tiedän, ettei se tosiaan ole ainut mikä poikia kiinnostaa. Oikeastaan minusta on hienoa, etteivät pojat meidän koulussa ajattelevain ulkonäköä vaan ovat ihan oikeasti kiinnostuneet luonteesta. Siksi siis olen yksin, enhän puhu koskaan ja olen vielä surullisen näköinenkin aina.
Joskus minäkin olin iloinen. Siitä on varmaan jo kaksi vuottaa. Miten olen jaksanut kaksi vuotta ilman minkäänlaista onnen tunnetta? Joskus minä ihmettelen, miksen tosiaan ole tappanut itseäni? Se olisi tosi helppoa, minulla on niin paljon lääkkeitä, että voisin vain ottaa ne ja lähteä täältä.
Minulle on ollut tosi paljon apua siitä, että saan kirjoittaa tänne. Joskus olen kuukauden kirjoittamatta yhtään mitään, joskus taas saatan kirjoittaa monta kertaa päivässä.
Haluan antaa sinullekin voimia. Vaikka en osaa positiivisesti vielä ajatella, niin voin edes kirjoittaa, että kyllä sinä jaksat. Minä en näe tulevaisuutta, ei varmasti näe moni muukaan, mutta silti, voimia!