Se tunne kun tajuaa olleensa "ystävilleen" pelkkä vaiva ja ärsytys
Olen ihan loppu. Minulla oli kaksi oikein hyvää ystävää. Meitä oli neljän porukkaa. Nyt ollaan tilanteessa jossa minulla ei ole ketään ja heillä on ihan yhtä hauskaa (tai jopa hauskempaa, kun yhden mt’ongelmat katosivat heti kun poistuin heidän elämästään) ilman minua. En tiedä mitä tehdä.
Moi suklaamuru,
Mitä ystävyyksillesi tapahtui? Todellinen ystävä ei lähde elämästä noin vain. Voisitko vielä ottaa heihin yhteyttä? Voihan olla, että hekin olisivat vielä mielellään sinun kanssa. Joskus ystävyyssuhteissa tulee vaikeampia kausia, jotka ei ole kenenkään syytä. Kannattaa vielä yrittää, jos on mahdollista että ystävyys voisi toimia.
Tsemppiä ja halaus! 🙂
Riitojariitojariitoja. Kaikki kolme ovat ilmaisseet minun olleen ns. Häiriötekijä heidän elämässään ja haluavat minusta eroon.
Moi.
En halua olla tyly paskiainen, mutta mulle on tehty satoja kertoja tuo sama ja musta onkin tullut kylmä ihminen. Niin en tiedä sun ikää, mutta saat luvan tottua elämässä siihen, että ihmiset hylkää toisen ihan mitättömistä syistä ja varsinkin sillon jos ei saa toisesta mitään hyötyä joten kaikkein paras keino on, kun kovetat itsesi sisältä ja rupeat tottumaan ajatukseen, että elämä on julmaa ja raadollista. Annat niitten sun muitten "ystävien" vaan jatkaa omaa elämäänsä johon sä et enää kuulu ja sä rupeet etsimään muuta sisältöö elämääsi. Tiedän kokemuksesta ettei se oo helppoa, mutta se on pakko. Älä vaan näytä niille, että kärsit heidän menettämisestään ettei ne saa siitä tyydytystä. Aloita, vaikka jokin uusi harrastus jossa unohdat ne nopeasti ja jossa voit tutustua uusiin ihmisiin. Ja joo oikeat kaverit ei hylkää, mutta nykymaailma on mennyt sellaiseksi missä ei enää ajatella järjellä eikä varsinkaan jos on mielenterveysongelmia niin ne katsotaan ongelmien aiheuttajiksi, vaikka oikeasti mt- potilaat on niitä parhaita seuraa mielestäni, koska ne ymmärtää asioiden oikean laidan.
Joo olen neljätoista enkä haluaisi uskoa tota. Kahdesti olen järkyttävän hyviä ystäviä menettänyt ☹️ mä en halua oppia tajuamaan että kaikki on samanlaisia idiootteja :'(
Moikka,
mulla oli just 14-15 -vuotiaana samanlaisia "ongelmia". Masennus hiipi ja kun yritin puhua kavereille, he käänsivätkin selkänsä tai jättivät avunpyyntöni ilman huomiota.
Se on tosi vaikeaa.
Oletko yrittänyt puhua sun kavereidesi kanssa siitä, miltä susta tuntuu? Aina kannattaa yrittää, vaikka vastaanotto voi olla tyly. Mutta voi olla, ettei sun kaveris edes ymmärrä, miltä susta tuntuu.
Onko sulla ketään, kenen puoleen kääntyä? Pystytkö puhumaan sun vanhemmille? Onks sulla harrastuksissa jotain mukavia tuttuja?
Nuorena ihmissuhteet ovat usein aika ohuita, kun oma identiteetti vasta kehittyy. Mutta voin lohduttaa, että kyllä säkin varmasti löydät elämääsi ne ihmiset, jotka sua arvostaa sellaisena kun olet🙂