Olen 18-vuotias ja nyt kun muistelen elämääni taaksepäin, olen aina pelännyt sairauksia. Ja aina olen tuntenut itseni jotenkin kipeäksi, aina olen ollut tutkimassa oireitani. Aina olen myös huolestunut ihan tajuttomasti ihan pikkujutuista.
Nyt kuitenkin tää mun pelkoni on mennyt jo vähän yli.
Löydän itsestäni merkkejä tappavista taudeista. NOPEASTI TAPPAVISTA.
Aivokalvontulehdus, verenmyrkytys.. Sisäinen verenvuoto, aivoverenvuoto…
Vähän kun on pahaolo sen on pakko olla jotain vakavaa.
Jos päätä särkee, se ei voi olla mitään muuta kuin aivokalvontulehdus.
Heikottaa, pyörryttää… Kuolema ei voi olla kaukana.
Kurkkua kuristaa, ei voi olla hyvä merkki.
Ja tää jatkuva kuumeilu… Tiedän että se on varmaan vaan stressiä, mutta pelottaa…
Olen käynyt lääkärissä, useinkin, ja no… Kyllähän se auttaa hetkeksi, mutta sitten pelko tulee taas ja uusia oireita ja siinä sitä sitten taas ollaan paniikin partaalla. Hulluinta on se että mä tiedän kyllä syvällä sisimässäni ettei mulla ole mitään tappavaa sairautta. Mutta kun olo on kokoajan niin väsynyt, jaksamaton… Joka paikkaa särkee, on huono olla. Jos käyn lenkillä, jalkani ovat niin heikot illalla etten pääse sängystä ylös. Lämpöäkin on joka ilta melkein..
Inhottavinta on se että mulla saattaa olla pari hyvää päivää, kun pystyn olemaan normaalisti. Mutta aina niiden jälkeen tulee niiiiin surkea olo, etten tiedä mitä tekisin.
En pysty nukkumaan kun mietin tauteja mitä mulla saattaa olla.
Tauteja mihin saatan kuolla minä hetkenä hyvänsä.
Tauteja mitä lääkärit ei vaan löydä musta…
Muista saattaa tuntua siltä että keksin väkisin itselleni jotain oireita tai tauteja. Siltä se varmaan oikeasti vaikuttaa, en voi sanoa muuta. Mutta mulle ne oireet on totta, mä tunnen ne kivut ja vihlaisut ja heikkouden ja kuumeen. Ne on olemassa, mutta ehkä ne ei ole niin vakavia mitä mä kuvittelen. Silti menetän uneni ja elämäniloni pelkoni takia. En enää uskalla nauttia mistään, kun pelkään että sitten tapahtuu jotain pahaa. Ihan typerää ja turhaa, pelätä turhaan. Mutta mistä sitä ikinä tietää?
Onko täällä ketään muuta joka pelkäisi sairauksia?
Mun pelkoni on vaan ihan sairaanloista, se vie kaiken mun elämästä kun vaan huolin ja mietin ja tutkin oireitani ja yritän diagnisoida mistä on kyse.
Jos on, niin millaisia sairauksia te pelkäätte? Ja millaisia oireita teillä on?
Kiitos kun sain taas avautua tänne, ja kiitos jos joku lukee ja vastaa☺️❤️
Hei Körri, mitä tarkoitat sanalla kuumeilu? Voisiko olla niin että peruslämpösi on illalla vaikkapa 37 ja jotain? Et kerro kuinka paljon on "kuumetta".
Minulla taas on välillä hyvinkin omituinen ja kuumeinen olo. Se johtuu siitä että ruumiinlämpöni on alhainen eli yksikin päivä oli 35,3.
Olo tuntuu aina silloin ikäänkuin juuri olisi joku tauti puhkeamassa. Silloin aina alan kiskoa kuumaa juotavaa mukikaupalla.
Kiinnität liikaa huomiota omiin tuntemuksiin ja olotilaan kuten itsekin totesit. Olet käynyt monta kertaa lääkärissä eikä sinussa ole todettu mitään vakavaa sairautta. Yritä nauttia elämästä ja nuoruudesta vaikkei se nuoruuskaan aina ole kovinkaan ruusuista aikaa. Olen myös kokenut että kuvittelemalla saa vaikka minkälaisia oireita, yleensä vaarattomia mutta ikävän tuntuisia. Nuorempana minua vaivasi "pahan mielen pala kurkussa", eli tuntui kurkussa kuin siellä olisi tosiaan joku kuristanut eikä saa henkeä yhtään.
Meillä jokaisella on "kasvukipuja" kenellä mitäkin. Oletan sinun olevan herkkä yksilö.
Ulkoilu ja lenkkeily kannattaa aina. Meistä ei kukaan tiedä eikä pysty sanomaan mitä sairauksia kenellekin tulee. Ei niitä ainakaan kannata rueta odottelemaan. Siinä kuluu vain turhaa energiaa. Tulee jos on tullakseen. Fyysinen väsyttäminen vaikkapa urheilemalla tai lenkkeilemällä on hyvä unilääke vaikka ne jalat tuntusivat kuinka heikoilta. Niin ja lukeminen. Meidän kannattaisi myös hyväksyä elämän epävarmuus ja elää tässä ja nyt.
Minulle tuli syöpä 92 vuonna mutta vielä keikun täällä ja se on parantunut. Ettei se vakava sairauskaan aina merkitse kuolemista. Sairaus vei kyllä kuoleman pelon.
Ja olen nyt yhtä kokemusta rikkaampi. Elämä on suuri seikkailu, ota se siltä kannalta.
Iloa elämääsi!
HEIPPA
anteeksi kun en vastannu enään viesteihisi,kun tiedän ettei sulla ole mitään vakavaa,olet käyny lääkärissä jos sul oisi jotakin vakavaa niin se näkyisin kyllä perusverikokeista.koska niillä alotetaan aina poissulkemaan kaikki vakavat sairaudet.
sul on ahdistuneisuushäiriö ja depersonalisaatio.Oletko jo suomessa?Käy lääkärissä jollet jo ole käynyt saat mielialalääkityksen mikä auttaa,mut kaikki ei sovi kaikille.Syötkö vielä rauhottavia lääkkeitä?
Tiedän milt sust tuntuu,tiedän nii hyvin tuon.Olen ite käyny ahistuksen läpi se on HIRVEÄÄ.Muttei tappavaa.Vaik itelleni tulee vieläki välil ahdistuksen huippuja,tiedän kovankin ahistuksen aikana ettei se tapa sitä pitää oppia hallitsemaan,se vie aikaa,oikeesti paljon aikaa.TIEDÄN hätäsi,älä pelkää.Se ei ole tappavaa vaik on ihan hirveän kauheeta se tuntuu tappavalt,tuntuu et kuolee.
Hei!
Luettuani viestisi minua huvitti ensin ihan hirveästi. Voin hyvin kuvitella miltä sen tuntuu. Minusta se on itseasiassa elämän oivalluksen yksi ehto. Elämähän perustuu kuitenkin terveyteen. Tajusin tämän jo aika varhain. Saan vieläkin ajoittain kuulla, et mitä sä siitä kokoajan puhut yms. Olen saanut tästä syystä myös kohtauksia eräillä terveysasemilla sen jälkeen kun en enää ollut vanhemmista riippuvainen. Sitä ennen en koskaan saanut kohtauksia terveysasemilla tai muualla. Mietin silloin mielessäni, että no tietysti jos ei oo soluja niin ei ole elämääkään. Ongelma vaan on usein ns. joukkoharha lääketieteessä, että psykiatrian termein tämäkin on jo todellakin sairasta, sillä sillä tieteenalallahan kaikesta tehdää sairasta. Mun ensioivallus lääketieteestä ennenkuin opiskelin sen sivualaa oli et tossa se joukkoharha on ja säikähdän sitä vieläkin ajoittain, omista syistäni. Minä en sitä syystä vieläkään ymmärrä psykiatriaa. Tästä syystä en myöskään ole kovinkaan suosittu, sillä en opiskeluaikoina ryypännyt kovinkaan paljon. Sehän tuhoaa aivosolut ja sitten tulee kaikenlaisia kiusallisia tilanteita. Itse olen tästä vain ylpeä.