saako mistään apua
On ikävä lukea kokemuksianne. Olen itse viillellyt kohta kolmisen vuotta, aina välillä on tullut pidempiä taukoja mutta se tapa vain palaa… Olen käynyt koulupsykologin luona, ja tällä hetkellä se tuntuu hyvin turhauttavalta. Kävin koululääkärillä, joka kirjoitti lähetteen psykiatriselle klinikalle, jotta pääsisin psykiatrin luokse ja hänen kanssa voitais aloittaa jonkin sortin terapia. Lähete tuli kuitenkin takaisin ja siinä sanottiin että mun pitäis hoitaa asiat koululääkärin kanssa. Koululääkäri sanoi kirjoittaessaa lähetettä, ettei itse ole alan ammattilainen, joten ei pysty auttamaan. Lähetteen takaisin tulon yhtenä syynä oli ilmeisesti se ettei minulla aloitettu masennus/unilääkkeitä. Tämä kaikki turhauttaa todella paljon. Minulla kesti pitkään hakea apua, koska en pitänyt ”oireitani” ja ”ongelmiani” tärkeinä tai tarpeeksi suurina. Jotenkin yksi ystävä sai minut kuitenkin menemään psykologin luokse, joka sai taas minuun vähän uskoa, että mun asiat on tärkeitä ja suuria. Nyt lähinnä sellainen tunne, etteivät ne ole. Jotenkin hirvittävän hylätty olo. Tuntuu että olen suurennellut asioita, ja kaduttaa että olen apua ylipäätään hakenut. Järki sanoo, että tämä on naurettavaa, mutta en osaa ajatella muuten. Jos tekisin itsemurhan tai yrittäisin saisin varmaankin heti apua…
tuo on niin surullisen totta, että mistään ei tunnu saavan apua ennenkuin tekee jotain konkreettista osoittaakseen että on paha olo. minullekin sanottiin, että "et kuulu meidän työryhmämme piiriin, anteeksi" ja luuri lyötiin korvaan. itkin sitten terveydenhoitajalleni ja hän sai minut karjumalla läpi siihen ryhmään. itelläni ei olisi voimavarat riittäneet taisteluun hoidon puolesta.
itsemurha ei ole ratkaisu, se on pakotie. oma mielipiteeni on, että ratkaisua pitää etsiä niin kauan kuin enää ei jaksa ja sitten aloittaa jälleen alusta... kunnes sen löytää.
jaksamisia sinulle!
Voin sanoa omastakin puolesta että apua on todella vaikea saada, ennen jotain radikaalia tekoa. Itse valitin aikoinani kouluterveydenhoitajalle, että mulla on paha olo, että haudon itsemurhaa. Hoitaja totesi ettei siihen ole mitään aihetta, että mun elämässä on kaikki hyvin. Sitten näytin tälle viilleltyjä käsiäni ja hän käski lopetta "pelleilyn". Se siitä. Ei mennyt kauaa, kun otin yliannostuksen lääkkeitä ja viinaa ja päädyin vatsahuuhtelun kautta nuorisopsykiatriselle osastolle pakkohoitoon. Ja voin sanoa että kun on kerran hoitoon päässyt siitä on todella vaikea irrottautua. Tämä kaikki tapahtui kun olin 15-vuotias, vuonna 00. Nyt mulla on ollut lukemattomia eripituisia sairaalajaksoja takana ja odotan milloin pääsen viettämään ns. normaalia elämää ilman jatkuvaa hoitoa. Viime sairaalajaksosta on nyt kaksi kuukautta. Ja joudun pari kertaa viikossa juttelemaan psykologin kanssa ongelmistani.😞
On se tosissaan niin väärin, että pitää tapahtua niitä itsemurhia ja itsemurhayrityksiä ennen kuin havahdutaan. Yritä vain sitkeästi hakea apua. Vaikka sinänsä sinähän olet jo hakenut, kun olet koululääkärille ja psykologille ongelmistasi sanonut, heidän pitäisi osata hoitaa tällainen asia ammattinsa puolesta.
Toivottavasti saat apua!
Luin juttunne, ja saan huomata etten ole ainut joka niin kokee. Kunnollista apua saa vasta sitten kun on tosissaan tehnyt tai yrittänyt tehdä jotain. Itse voisin sanoa kai tilanteeni olleen hyvä. Pääsin koulupsykologin luo -joka laittoilähetteen psykiatriselle poliklinikalle, jossa olen nyt käynyt vuoden verran. Mutta olen todennut ettei se auta.Saatatte ajatella että kuvittelen vain niin tai jotain vastaavaa, mutta niin se ei ole. Sosiaalityöntekijäni ei ymmärrä minua ja psykiatrian erikoislääkäri jollakäyn ymmärtää kyllä, mutta tuntuu kuin hän ajattelisi minun suurentelevan asioita. Hän ei ymmärrä asian toista puolta -olen 4 kertaa viiltänyt,lääkärini tietää sen. Pohdin itsemurhaa, mutta valitettavasti minun on sanottava että minulla ei ole rohkeutta siihen. Tekisin sen tai olisin jo tehnyt jos uskaltaisin. Oikeastaan haluaisin tehdä -pohdin sitä usein ja tiedäntavankin millä sen tekisin: kaikki siis on suunniteltua -mutta en uskalla. Tosiassiassa en tahdo jättää yhtä ystävääni joka minua on niin paljon auttanut ja kuunnellut. Perhettäni kävisi surku, mutta eihän hekään näe minun tuskaani.
Sinulle taikka teille sanon että yrittäkää hankkia ammatti-ihminen joka ymmärtää ja kuuntelee teitä ja osaa auttaa. Ottakaa apu vastaan kun sitä tarkojaan (itse menin psykiatrian poliklinikalle psykologini, harrastukseni ohjaajan viemänä -itse en uskaltanut enkä halunnut. Sieltä pois tullessani olin niin jännittänyt sitä että meinasin pyörtyä ko henkilön syliin kun sieltä poistuimme. Siis ottakaa apu vastaan ilman vastaan laittamista, sillä sitä kyllä löytyy kunhan jaksaa etsiä. Meistä välitetään..
Lääkkeet auttavat jollekkin, mutta minulle ei auttanut -enkä enäöä tahdo edes kokeilla. SIis kokeilkaa jos on mahdollisuus -niistä voi olla hyötyä ja parantaa koko olotilan.
Maailma ei ole
niin paha miltä se
näyttää -
pitää vain avata silmät
toiselle todellisuudelle.
(C) Hermy
Mä sain helposti apua, soitin vaan psykiatrille ja varasin ajan. Nyt oon muutaman kerran siellä käynyt. Apua siitä ei juurikaan vielä oo ollu, lähinnä vaan ärsyttää mennä sinne. Tuntuu että se on vähä sitä mieltä ettei mulla oo mikää hätänä. Ehkä ei ookkaa, mutta sanois sen sitten suoraan.. Aluksi tapaamiset oli kerran viikos, sitte kahden viikon välein ja nyt kolmen viikon.. Mulla on ahdistusta ja jonkinsortin paniikkikohtauksia ja kun kerron niistä sille niin se aina vähättelee, sanoo että kaikilla ihmisillä on sellaisia, kaikki jännittää sun muuta. Ehkä sen on tarkoitus auttaa, mutta se kyllä aiheuttaa päinvastaista, tulee semmonen olo että tuhlaan sen aikaa, tuun kertomaan jotaki ihan tavallisia juttuja joita varte ei psykiatrille asti tarvisi lähteä. Sitte ei viitti kertoakaan sille kaikista jutuista, kun tuntuu että se pitää mua jonain murrosikäisenä joka kuvittelee ongelmia ittelleen kun ei muutakaan tekemistä oo.. En nyt tiedä liittyykö tämä aiheeseen mitenkää, mutta pakko oli sydäntä johonkin purkaa...