Mielenkiinnosta kyselen, onko kukaan ollut masentuneiden ryhmäterapiassa? Muutamat psykiatrit ovat sitä mulle tarjonneet vaihtoehtona, mutta aina olen kieltäytynyt. Ehkä siksi, että olen niin ujo, en usko saavani mitään sanottua ja yksi syy pelkoon varmasti on ennakkoluulo. Itseni tuntien voisin myös kuvitella, että ryhmäterapiassa alistun muiden kohtaloihin ja tunnen syyllisyyttä siitä, että tarvitsen hoitoa. Se johtaa taas siihen, että peitän omat ongelmani, josta ei seuraa mitään hyvää.
Mitä tällaisessä ryhmässä edes tehdään? Täytyykö mun ottaa kantaa asioihin, puhua? En osaa lohduttaa muita ihmisiä, ja ahdistun siitä, jos mua yritetään lohdutella. Olisin kiitollinen, jos joku uskaltautuu kertomaan kokemuksistaan. Voihan tietysti olla , ettei se terapiamuoto edes ole mua varten, mutta tässä alkaa vaihtoehdot loppumaan enkä haluaisi teilata sitä suoralta kädeltä.
– Pygmi
Hei Pygmi! Huomasin viestisi jo viikonloppuna, mutta sain kirjoitusoikeuden vasta tänään. Toivottavasti huomaat kuitenkin viestini. 🙂 Kyselit masentuneiden ryhmäterapiasta. Ilokseni voin kertoa, että olen käynyt MTT:n masentuneiden sosiaalisen kuntoutuksen ryhmän tämän kevään aikana. Nimeke voi varmaan vaihdella, mutta pääasiassa kyse ei ainakaan meidän ryhmässämme ollut terapiasta vaan kuntoutuksesta. Olen itse 20, ja ryhmässämme aloitti kanssani neljä muuta suunnilleen samanikäistä nuorta naista. Kaikilla oli suunnilleen sama tilanne eli opiskelut keskeytyksissä ja oli masennusta, burnoutia ym. Yksi jäi alkuvaiheessa ryhmästä pois, mutta me neljä jatkoimme loppuun asti. Ryhmän ohjaajina oli sekä toimintaterapeutti että sairaanhoitaja, ja painopiste oli nimenomaan toiminnallisessa kuntoutuksessa. Teimme ryhmässä 20 kerran aikana paljon juttuja ihan laidasta laitaan: omien asioiden käsittelyn lisäksi kävimme mm. elokuvissa, kokkasimme, sauvakävelimme, puhuimme ajankäytöstä, teimme kevätretken ja mahtuipa mukaan vielä kauneudenhoitopäiväkin! Toki ryhmän alussa oli aina jokaisella puheenvuoro kertoa omista jutuistaan, mutta sen jälkeen vuorossa oli lähes aina jotakin ohjelmaa. Hyödyllisiä olivat esim. erilaiset testit ja kyselyt, joilla kartoitettiin omaa nykytilannetta sekä yksilöllinen tavoitteenasettelu, joka tehtiin jokaiselle ryhmän alussa. Tavoitteiden kohdalla mietittiin myös keinoja, joilla omaa tilannetta voisi parantaa ja tässä muut ryhmäläiset saivat esittää omia ehdotuksiaan. Ikäänkuin aivoriihen tyyppisesti. 🙂 Ohjaajat pyrkivät siihen, että jokainen saa sanoa oman mielipiteensä ja ryhmää käytettiin peilaamaan esim. omia ongelmia ja voimavaroja. Välillä ohjaajat kyselivät ryhmäläisiltä mielipiteitä, mutta jos ei tullut mitään mieleen sekin oli ihan ok. Ainakin omasta mielestäni meillä oli tosi mukava ryhmä, ja kaikki saivat osallistua tasapuolisesti ja omien voimiensa mukaan. Kenenkään ei tosiaan väkisin tarvinnut "terapoida" toisia, vaan keskustelua ohjasivat ohjaajat mutta osallistua sai mielihyvin. Itse pelkäsin juuri samaa, että on pakko olla koko ajan äänessä, mutta onneksi näin ei todella ollut asian laita! Mukavaa oli, että ohjaajat kuuntelivat ryhmäläisten toiveita ohjelmaa rakennettaessa ja ryhmästä muodostui sillä tavoin ryhmäläisten näköinen. On myös selvää, että kaikki eivät voi pitää toisistaan ja toisten kanssa tulee läheisemmäksi kuin toisten. Itse pidin kaikista ryhmätovereistani, mutta yhteen tutustuin enemmän kuin toisiin. Se on kai automaattista ja ihan luonnollista. 😉
Kaiken kaikkiaan itse en voi muuta kuin suositella sosiaalista kuntoutusta, eli "soskua". Se voi tuoda uusia ystäviä ja on helpotus huomata, että muillakin on samantyyppisiä ongelmia. Ryhmä voi myös tuoda päivärytmiä ja tarkoitusta arkeen, kun on pakko lähteä ihmisten ilmoille. Ota ihmeessä yhteyttä paikkakuntasi mielenterveystoimistoon ja kysele järjestetäänkö siellä ryhmiä. Myös järjestöt, kuten Suomen mielenterveysseura ym. järjestävät ryhmätoimintaa. Yleensä ryhmät on räätälöity jollekin kohderyhmälle, kuten juuri masentuneet nuoret tms. Kokeile Googlea. Tsemppiä ja vielä kerran suosittelen!
Mie olen ollut paljon ryhmissä, kun olen ollut nuorten kuntoutuspaikassa. ja vähän olemme tehneet mitä sie kerrot, odile (? tai sinne pähin nimi). Mutta voi johtuu siitä, että, kun olemme aika nuoria, niin emme oikein koskaan saaneet päätetyksi mitä haluttaisiin tehä. Sitten aika usein kinastelimme ja aika loppui eikä tehty mitään. sitten, jos pomo päätti asian niin lähettiin jonnekin esmes rinteeseen, elokuviin tai syömään.
Mua ahistaa aika tavalla istua jossain huoneessa missä on paljon ongelmanuoria. en jaksaisi kuunnella miten muilla menee tai mitä ne aikoo tehä tulevaisuudessa. Tai, jos piti kertoa miten itsellä menee, sanoin melkein aina vaan, että mulla menee tänään hyvin. Kaikkein raskainta oli, kun joku oli viimistä kertaa ryhmässä ja itte piti jäädä.