En oikein osaa sanoa muuta kuin että baari on aika huono paikka etsiä kontaktia toiseen sukupuoleen tapauksessasi. Sinun kun pitää tuoda luonnettasi esille. Baarissa ulkonäkö on se päällimmäinen syy hakeutua jonkun seuraan.

Asenne omaan ulkonäköön tietysti helpottaisi oloasi, mutta se ei varmasti ole helppoa. Jos vaan oppisit olemaan välittämättä miuden mielipiteistä ja olisit itsestäsi ylpeä ja itsevarma muissa asioissa. Suurin osa ihmisistä kuitenkin arvostelee muita muun kuin ulkonäön perusteella vaikka se onkin alkuvaikutelman kannalta tärkeää.

Olen itse ollut ruma joten tiedän ettei ole helppoa, teini-iän jälkeen rumiluksesta tulikin ihan mukiinmenevä 🙂

No ei se baari ole ainoa paikka jossa saan huomiota osakseni. Naurua ja halveksuntaa. Vaikka olisi miten rautainen sisältä, kyllä se satuttaa.

Ja aika paljon olen tehnyt parantaakseni asiaa mm. kun kaljuunnuin, leikkasin kaikki loputkin hiukset pois ja hommasin ihan kivoja vaattteita.

Ei se ole auttanut

Laitoin kuvani nettiin ja sain tyrmäävät arvioinnit. Olen kauhean ruman näköinen, eikä ns. tavallisissa naisissakaan minä herätä mitään mielenkiintoa. Olisin luullut, että pahimmat pintoliitonaiset olisi nätit mimmit mutta näköjään ei niin hyvännäköiset ovat myös kauhean pinnallisia.

Mutta ei ketään voi pakottaa tykkäämään minusta, rumasta ihmisestä.
En itsekään pidä rumista naisista.

Olen itse omasta mielestäni aika ruma naamaltani. En osaa suhtautua positiivisesti naamaani, jossa finnit ja ihottuma riehuvat.

Kyllä se rumuus sattuu... 😟

Niinhän se sattuu... Tulikin tästä mieleen miten joskus otti todella päähän kun luki lehdistä miten jotkut ihan tosissaan valittavat kun ovat "liian" kauniita. Voi herranjumala, kai sitä voi jotain tehdä ettei näytä niin hyvältä. Ruman ei auta kuin olla ruma. Eikä siinä auta kuin oppia elämään sen kanssa. Mulla oli kans teininä aika paha akne, mutta se parani kun aloin käyttämään e-pillereitä. Rumia arpia siitä silti jäi pärstävärkkiin. Eivät kaikki ole pinnallisia, mutta jos et itse hyväksy rumaa naista niin mahdollisuutesi suhteeseen kyllä pienenevät oleellisesti.

Tuohan helpotti kummasti, on muitakin rumia

Ei ole kyllä varmaan mitään ttumaisempaa kun olla ruma. Itse olen aina ollut enemmän tai vähemmän ruma, eikä siihen silti koskaan turru. Tottuu kyllä, muttei turru. Pienenä se ei vielä haitannut, kun en muutenkaan ollut niin perinteisen tyttömäinen, että olisi kauneus vielä siinä vaiheessa askarruttanut, mutta heti kun tuli siihen ikään, että samanikäisiä alkoi seurustelu kiinnostamaan tämänhetkinen asemani vakiintui.. Siitä lähtien en vaan ole koskaan ollut voinut olla enempää kuin "ruma akka". Niin se vain on.

Joskus se vaan tuntuu ihan käsittämättömän epäreilulta, että on käytännössä katsoen normaalia ihmistä alempiarvoisempi muiden silmissä sen takia, että satuin syntymään tämän näköiseksi. Aivan kun muka saisi valita, miltä näyttää. Mutta eihän se kenenkään muun vika ole siinä missä omanikaan. Ketä tästä muka voi syyttää? Olen ruma koska sattumalta vain perin karseat kasvonpiirteet ja huonon kropan. Siinäpä se. Olen myös fyysisesti vahva ja terve, joten ei kai minulla ole oikeutta valittaa pinnallisesti ulkomuodostani. Kyllä se silti tuntuu aina ihan sairaan pahalta, kun tiettää ettei koskaan voi osata mitään niin hienoa, tietää niin paljon, tai saavuttaa mitään niin upeaa, että se muuttaisi ihmisten ajatuksia. Ruma akka on aina ensisijaisesti ruma akka. Jos osaisin ja tietäisin kaiken maailmassa, se olisi ihan hyvä juttu, muttei silti riittäisi tekemään minusta normaalia tai samanarvoista niin kauan kuin olen ruma.

Minulla ei ole koskaan ollut poikaystävää, eikä varmaan koskaan tule olemaankaan. En usko että kaikki miehet ovat niin pinnallisia, että katsoisivat pelkkää ulkokuorta, mutta en myöskään usko olevani niin säkenöivä persoona, että luonteeni pystyisi hyvittämääni ulkonäköni puutteet. Siispä tulen aina olemaan koko miessukupuolen silmissä pelkkä ruma tyttö, ja niin se vain on. Voisin jatkaa sen itkemistä vielä vuosikymmeniä, mutta ei se muuttaisi mitään, joten voi aivan yhtä hyvin lopettaa nyt ja keskittyä johonkin muuhun. Yritän saada kaiken irti niistä elämän osa-alueista, joilla minulla on mahdollisuus menestyä ja unohtaa ihastumiset, rakastumiset ja muut hömpät, joihin en koskaan voi osallistua. Tosiasiat on pakko hyväksyä. Mitä muuta muka voi tehdä kuin sopeutua, tai särkyä?

Moi!
Minä olin teininä se tyttö, johon ei kukaa ihastunut. Ala-asteeella eräissä kotibileissä yksi poika pussasi mua ja myöhemmin kuulin, että pari tyttö oli antanut sille 5 markkaa siitä, et se pussais mua! Se todella loukkas mua. Sitten meillä oli ala-asteella disko ja sellaiset rusettitanssiaiset. Mun kanssa ei tietenkään tahdottu tanssia ja pois heitetyt laput kerättiin pöydälle. Siinä sitten eräs söpö poika oli ottamassa mun numeroa, mutta sitten joku sanoi, että se on mun numero. Poika vaihtoi lapun heti. Seisoin kauniisti siinä takana ja näin koko tilanteen. Silloin meinasi itku todellakin päästä.

Vielä päivälukiossa olin arka ja hyljeksitty nuori nainen. Naama oli täynnä finnejä, mulle naurettiin selän takana, erityisesti kaksinaamaiset tytöt haukkuvat mua ja pojat säälivät. Sitten sairastuinkin ja jouduin sairaalaan ja pitkälle sairaslomalle, puolitoista vuotta.

Silti nuorena aina ajattelin, että jonain olen kaunis. Jo sairasloman aikana muutin tyylini, olin 20-vuotias, kun innostuin meikkaamisesta, aikaisemmin vastustin meikkejä. Vaatetyylini muuttui myös ja sitten huomasinkin baarissa, et WTF muahan koetetaankin iskeä. Ennen sairaalaa olin niin arka, etten pelkotilojen takia koskaan kyennyt menemään minnekään. Baarissa olin ekan kerran varmaan 20-vuotiaana. Itsevarmuuteni on aina pitänyt. En ole tod.mikään missi, mutta ajattelen, että kyllä minä olen omalla tavallani kaunis, vaikka on pömppömahaa ja notkoselkää...

Sain vihdoin ja viimein oikeudet kirjottaa tänne.

K83:n juttu kuullosti pelottavan tutulta. Minäkin olin aika koulussa se tyttö johon kukaan ei ihastunut. Päiväkodissa poikia vielä riitti, kaverimielessä ja muutenkin. Sillon kun niitä ulkonäköpaineita ei ollut. Saatan jopa luulla että joku saattoi olla ihastunut minuun noina aikoina. Ainakin paljon pojat seurastani pitivät. No, ala-asteen koittaessa uudessa kaupungissa kaikki katsoivat minua kieroon. Mikä on tuo maalta muuttanut ei-trendikäs ruma ilmestys joka ei pidä itsestään huolta? Olin siis siinä vaiheessa neljännellä luokalla. Olin oikeasti ruma. Ylä-asteelle siirryttyä sain tarpeekseni. Rupesin vähän katsomaan itseäni peilistä. Laittamaan hiuksia ja mm. nyppimään paksut kulmakarvat pois. Ja tunsinkin oloni kauniimmaksi. Silti minua välillä haukuttiin. Ja muistan sen, kun eräs kiva poika luokaltani tuli halaamaan minua "halipäivänä". Eli saimme kaikki pahvisydämmet kaulaan ja aina kun halasi jotakuta, sain tämän halattavan nimen kirjoitettua sydämmeen. Ja eniten nimiä kerännyt sai siis palkinnon. No kuitenkin. Poika tuli ja halasi, vaihdettiin nimemme toistemme sydämmiin. Ja kun hän meni takaisin kavereidensa luo, kuulin naurua ja joku toinen poika antoi tälle halaajalleni vaivaiset 10 senttiäs siitä että oli tullut halaamaan minua. Se sattui. Se todella sattui. Tunsin itseni todella typeräksi. Ei nyt kukaan poika minua halaisi, ellei siitä kaverilta rahaa saisi... Ja seiskaluokan uskonnon tunnit olivat piinaa. Tykkäsin aiheesta ja opettajasta, tulikin kymppi todistukseen. Vaan se, että takanani istui poika lauma ja yksi tyttö heidän joukossaan. Ja koko ajan niitä samoja juttuja toistaen. "Hyi helvetti miten rumat kiharat tuolla on. Hyi vittu miten kamala." jne. Ja naurua. Yritin olla kuuntelematta, mutta eihän se kokonaan onnistunut. Se loukkasi. Mutta nyt kiitän itseäni etten enempää heidän puheitaan kuunnellut. Lapsellista porukkaa.

No kuitenkin. Nykyisin olen suhteellisen tyytyväinen ulkonäkööni. Mutta sen eteen onkin tehty töitä. Koska en ole luonnollisesti kaunis, annetaan kosmetiikan puhua. Vieläkin kasvonpiirteitäni inhoan, mutta mielestäni olen omalla tavallani kaunis. Mahaakin vähän löytyy. Mutta olen sen verran "tottunut" itseeni, etten muuttaisi mitään (siis pysyvästi). En itsestäni, en muista. Muuten tästä kaikesta lähtisi idea. Jos tällaisiksi ollaan tultu, tällaisia ollaan myöskin. Jos ei kelpaa niin ei. Ja se, että joku ihastuu sinuun juuri sellaisena kuin olet. Se se vasta jotain on.

Hei!

Satuitteko katsomaan dokumentin "elefanttipojasta"? Jos pitää itseään rumana, oikeanlaista perspektiiviä asiaan antaa juuri tuollaiset ohjelmat. Maailmassa on niin paljon oikeasti erinäköisiä ihmisiä. Tälläkin pojalla sairaus sai jotkin kudokset ja luut, lähinnä jaloissa ja käsissä, kasvamaan epänormaalia enemmän. Ilman leikkauksia hän menettää liikuntakykynsä ennen murrosikää, leikattunakin ennen pitkään. Kiittäkäämme luojaamme siitä, että meidät sentään tunnistaa ihmisiksi!! Olemme oikeasti saaneet paljon, olemme oikeasti kauniita.

Kiusaamisesta haluan sanoa sen verran, että pikku-pojat harvoin oikeasti kiusaavat tyttöjä. Yleisimmin se on kiusaa, kiinnostuksesta kumpuavaa huomionosoittamista. Minuakin kiusattiin ja pidettiin rumana (tiedän nyt että olin kaikkea muuta), ja tiedän kuinka se sattuu. Se aiheutti sen, että hyvin pitkään ajattelin todella olevani ruma. Itse asiassa vieläkään en ole kokonaan päässyt siitä ajatuksesta eroon. Todennäköisin syy oli noiden tyttöjen kateus! Kuinka nurinkurista.

Sanoit, että yllättäen myös itse rumat naiset karsastavat rumia miehiä. Etkös itsekin ole kuin he? Sanoithan, ettet välitä rumista naisista. Elämällä on tapana antaa samalla mitalla. Ei turhaan käsketä tehdä niin toisille, kuin haluaisi itsellekin tehtävän. Ihmeellistä, että valitat kohtaloasi, jos itsekin karsastat "rumia". Kauneus on vain ihon paksuinen, kerran joku viisas sanoi. Ja kaikki me tiedämme mitä iholle käy ajan kanssa.. Jos menet naimisiin kauniin ihon kanssa, menetät sen, jos hellän mielen, säilytät sen.

Olen tehnyt pienen empiirisen kotitutkimuksen kauneudesta. Huomasin, että fyysisesti rumat, sydämeltään kauniit peittosivat mennen tullen kauniit, mutta sisäisesti kylmät. Uskon, että todelliseen ulkonäköön vaikuttaa eniten se, mitä sisältäpäin hohtaa.