Hei Equ,

Olen ollut samassa tilanteessa kun olin 18-vuotias. Mutta olen edelleen elossa, jo yli kolmekymppisenä, ja itseasiassa hyvin onnellisena siitä että selvisin. Nimittäin nyt päivä paistaa! Niin että jos minä pääsin siitä suosta ylös, niin ei se ole mahdotonta sinullekaan. Siksi lähetän nyt sinulle roppakaupalla toivoa ja auringonpaistetta!

Kun en aikoinaan tiennyt mitä haluan, ja kun koulukiusaus ja vanhempien ymmärtämättömyys olivat ajaneet itsemurhan partaalle, pääsin tilanteesta ulos tekemällä hätäsuunnitelman, jolla jäin henkiin:

Hain opiskelemaan kouluun, jonka ilmapiiri tuntui kaikkein kilteimmältä, ja jossa ajattelin selviäväni. Se oli yksi terveydenhuolto-oppilaitos 250 km päässä vanhempieni kotoa, jossa asuin. Pääsin siis muuttamaan pois kotoa, ja sain asunnon tutun tutun perheen kautta, pääsin perheeseen jossa oli huone vapaana koska talon omista lapsista toinen oli muuttanut ulkomaille vaihto-oppilaaksi. Perhe otti minut lämpimästi suojeluunsa, ja piti huolta kuin omasta lapsesta, vaikka maksoinkin pientä vuokraa siitä huoneesta.

Ujouteni ja ongelmani eivät siellä haitanneet, ja vaikka he olivat kaksikielisiä ja puhuivat toisilleen ruotsia, puhuivat he minun kanssani aina suomea kun huomasivat etten millään pystynyt keräämään voimavaroja uuden kielen opetteluun samalla kun opettelin kulkemaan uudessa kaupungissa ja käymään uudessa koulussa. Jälkeenpäin tietysti mua harmitti, mutta tajuan että olin silloin niin totaalisen rikki etten yksinkertaisesti jaksanut rohkaistua siihen opetteluun, joten en ole siitä itseäni kovistellut.

Vanhempani tekivät lähtemisen mahdollisimman vaikeaksi monine hyväätarkoittavine huolineen, mutta sitkeästi ponnistellen sain pakattua tarpeelliset tavarani ja rohkaistua itseni menemään pois kotoa, koska siellä en kyennyt olemaan enää oma itseni. Kavereita mulle ei sinne jäänyt, ja välit vanhempiin paranivat vähitellen kun he näkivät minun pärjäävän.

Tosi hassu juttu oli se, että uusissa paikoissa kenelläkään ei ollut mitään ennakkotietoa minusta. Niinpä keräsin aina voimani ja sanoin tekoreippaasti Hei, mä olen se ja se, ja sitten kysyin toisen nimeä tai mistä on kotoisin, tai jotain muuta ihan helppoa. Kaikki saivat siis musta reippaan ja iloisen kuvan, eivätkä sen jälkeen enää kiinnittäneet huomiota entisen minäni ujouteen ja epävarmuuteen. Siis tosi omituista että niistä pääsi niin helposti, vaikka mun sisällä se epävarmuus tietysti velloi kuin valtameri. Kukaan ei vaan enää reagoinut siihen, vaan kohteli mua kivasti ja otti kaveriksi.

Tämä oli kuitenkin vasta se hätäapusuunnitelma. Nimittäin kun ”talo palaa” pitää pelastautua. Sunkin tilanne kuulostaa siltä että olis hyvä jos lähtisit ensin jonnekin missä voit aloittaa alusta, ja huomata omien voimiesi kantavan. Se että onnistuu omaan asuntoon muuttamisessa, rohkaisee vielä onnistumaan monessa muussakin. Mutta on hyvä jos on joku koulu jota käydä, että pääsee kiinni uusiin kuvioihin, vaikkevät ne aivan omalta jutulta tuntuisikin. Se nimittäin antaa lisäaikaa miettiä suunnitelman seuraavaa osaa. Jos sua pelottaa puhuminen, valitse niin pieni koulu tai linja jossain koulussa, että kaikki oppii tuntemaan sut muutakin kuin ulkonäöltä, ja lakkaa kiinnittämästä huomiota sun puhetapaan ensi tutustumisen jälkeen. Ihmiset tottuu niin nopeasti. Ja sitten kun jatkat sitkeästi kaikkeen mukaan menemistä, ei hetken päästä kukaan huomaa puhetapaasi, vaan persoonallisuutesi, joka kaikesta päätelle on tosi mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen monelle. Ja sitten kun kukaan ei enää huomaa, lakkaat itsekin huomaamasta, ja jännittämästä sitä. Alat olla oma itsesi, etkä vain pelkosi. Ihminen muuttuu, kun saa hyväksymistä ja rauhallista tilaa muutokselle!

Sitten kun pahin ja akuukein pahaolotilanne on ohi, ja on jo tekemässä jotain tulevaisuutensa eteen, on aika alkaa kuunnella sitä pientä ääntä sydämessään joka yrittää kertoa omista haaveista ja omista unelmista. Tämä ääni voi jäädä aivan kuulumattomiin isompien ongelmien ollessa päällä, joten ensin sille pitää löytyä hiljainen ja rauhallinen paikka että se pääsee kuuluville.

Itse tein sitten näin. Olin vuoden opiskellut terveydenhuollon yleisjaksoa, joka sinänsä antaa kiinnostavaa tietoa terveydestä ja sairaudesta, ja on hyödyksi aina myöhemmässä vaiheessa elämässä, kun olisi pitänyt valita erikoistumisjakso. Olin alunperin laittanut rastin ruutuun että aion kuntohoitajaksi, ja päässyt sitä opiskelemaan. En kuitenkaan todellakaan halunnut kuntohoitajaksi, enkä tiennyt miksi sitten haluaisin, joten sinä kesänä kirjoitin listan asioista joiden tekemisestä pidän. Kirjoitin kaikki täysin tyhmät ja hölmötkin asiat. Kirjoitin myös paikat joissa olin käynyt ja joissa oli ollut kivaa. Niin museot, kahvilat, lomapaikat kuin joenrannatkin. Aivan kaikki missä olin kokenut rahtusenkin onnellisuutta ja tehnyt edes pikkuisen sellaista missä nautin.

Sitten numeroin paikat ja asiat sen mukaan, että mikä on innostavin ja kiinnostavin. Silloin ei vielä ollut kännyköitä ja internetiä, joten lista perustui vain omiin muistikuviini, mutta kyllä siitä pitkä tuli niinkin. Sitten aloin soitella numerojärjestyksessä että voisiko teille päästä töihin.

Listan kärjessä oli Frantsilan yrttitila. Siellä ei oikein ollut sellaista työtä silloin tarjolla, että olisivat osanneet mitään sanoa, joten se puhelu ei johtanut mihinkään. En lannistunut. Soitin seuraavaan paikkaan. Se oli pieni kurssikeskus, jossa olin käynyt vuotta aikaisemmin ihanalla viikonloppukurssilla oppimassa luonnon energioista. Kun kerroin että tykkäsin kurssista tosi paljon ja tulisin mielelläni teille töihin, he sanoivat että tule käymään niin jutellaan.
Menin käymään, ja juttelu oli kaukana työhaastattelun pelottavuudesta, juttelimme vain mistä olin kiinnostunut ja mitä kursseja heille on tulossa, ja keitä heillä on nyt töissä. Ihailimme kaunista luontoa kahvilan terassilta, ja tilanne ei tuntunut lainkaan vaikealta, vaan kaikki ihmiset siellä hymyilivät ja sanoivat hei. Vaikka olin ujo, pystyin hiukkasen rentoutumaan ja kun pääsin puhumaan mistä olen kiinnostunut en jännittänyt enää paljoakaan. He näkivät aidon innostukseni työskennellä siinä paikassa ja pitivät sitä tärkeänä. Pääsin viikon koeajalle, tekemään samaa kuin jotkut jotka olivat siellä talkoissa, eli siivoamaan idyllisiä pikku majoitusmökkejä ja auttamaan kokkia keittiössä jossa tehtiin pääasiassa kasvisruokia – olin nimittäin kasvissyöjä jo silloin.

Viihdyin tosi hyvin, ja viikon jälkeen minulle sanottiin että saan työpaikan, palkan ja majoituksen, ja vielä töissä ollessani ruuankin keittiöstä. Aivan unelma siis minulle, ei tarvinnut palata kotiin keskeytyneiden opintojen jälkeen kärvistelemään. Tämä työpaikka oli napakymppi, ihmiset ystävällisiä, asiakkaat iloisia, seutu kaunista, ja minä omilla siivilläni, onnellinen, ystävystymässä työtovereideni kanssa, ja viettämässä iltaa heidän kanssa – maalla kun tekeminen muuten on vähissä niin keksimme omia harrastuksia ja juhlia.

Olin tosi onnellinen että olin lähtenyt kesken lukion, muuttanut pois kotoa, viettänyt vuoden kaupungissa, ja sitten tullut tähän kurssikeskukseen.

Kun sitten itsevarmuuteni kasvoi, läksin aikoinaan uuteen kaupunkiin, uuteen työpaikkaan, uusiin harrastuksiin. Ja aloin vähitellen pärjätä. Oli ylä- ja alamäkiä, mutta olin oppinut tekemään asioille jotain ennen kuin ne pääsevät yhtä pahaksi kuin lukioaikana. Joten eivät ne päässeet. Ja löysin poikakavereitakin, joka paikassa missä asuin. Kunnes sitten yhdestä tuli vähän pysyvämpi. 🙂 Se mitä luulin että minussa on vikaa lukiossa ollessani, ei edes kiinnittänyt heidän huomiotaan, eikä estänyt heitä rakastumasta minuun, vaikken kaunotar olekaan. Mutta olin löytänyt elämänilon seuraamalla omia päätöksiäni, ja se ilo varmaan sai heidät huomaamaan minut.

Loppujen lopuksi nämä hyvät työpaikat antoivat minulle rohkeutta ja itsevarmuutta, moni ujousperäinen tai koulukiusaamisesta johtunut ongelmani hävisivät vuosien varrella, ja niin uskomatonta kuin se lukioikäisenä olisi mulle ollutkin, muutamaa vuotta myöhemmin olin haluttua seuraa, olin töissä Lontoossa, lensin ympäri Eurooppaa halpalennoilla, purjehdin isolla purjelaivalla Karibialla ja snorklasin maailman kauneimmilla koralliriutoilla. Unelmani siis alkoivat toteutua pikku hiljaa, vaikka olin 18-vuotiaana ollut itsemurhan partaalla ilman mitään tulevaisuuden näkymiä!!

Nyt kun olen onnellisessa ihmissuhteessa, olen uskaltanut mennä purkamaan noita kouluajan traumoja, jotka olivat vain hautautuneet, eivät kadonneet. Kunnallinen psykiatrinen erikoissairaanhoitaja kuunteli ja auttoi elämään uudelleen kipeät tunteet ja auttoi näin vapautumaan niistä. Sain terapiaa, joka toimi. Se vapautti uskallukseni tehdä työtä, jota juuri kukaan ei pidä kovin hohdokkaana, ja toista, jota kaikki haaveilevat. Teen nyt sitä mistä tuskin uskalsin nuorempana unelmoida. Ja olen menossa opiskelemaan lisää sitä sekä Suomessa että ulkomailla.

Tajusin vihdoin, että ei ole tärkeää tietää miksi haluaa tulla isona. Tärkeää on tehdä usein jotain, josta pitää, ja joka johtaa vaikkakin mutkitellen, oikeaan suuntaan!

Onnea matkallesi omaan unelmaasi Equ. Kannattaa aloittaa menemälle puhumaan jollekin henkilölle, joka kuuntelee sua. Se voi olla niinkin kummallisessa paikassa kuin terveyskeskuksen mielenterveyspuolella, tai seurakunnan auttavassa toiminnassa, tai SPR:n toimistossa, tai missä vain. (Mä itkin kerran tuntemattomalle irlantilaismiehelle Dublinilaisessa pubissa kun olin hukannut lompakkoni ja passini. Se oli ihminen isolla I:llä, lohdutti, halasi ja auttoi mua niin paljon että lompakko ja passi löytyi!!! Mun piti siis vain uskaltaa luottaa, ja pyytää apua!)
Ei niiden tarvii osata ratkaista sun ongelmaa, mutta sun täytyy saada joku kuuntelemaan sua kasvokkain tapaamisessa niin että sun paha olo tulee kuulluksi. Se nimittäin auttaa uskomattoman paljon, että puhuu ja itkee jollekin, joka välittää, ja kuuntelee. Kuuntele sitten itseäsi, koska sen pahan olon alla sulla on myös toive, mitä pitäis tapahtua, että paha olo loppuis. Sit kysy siltä kuuntelijalta miten tota toivetta vois alkaa toteuttamaan. Kyse ei ole kenenkään muun tarjoamasta neuvosta, vaan siitä et sun oman sydämen ääni ei oo tullu kuulluksi. Ja usko mua, sydän aina tietää mikä ihmisen tekis onnelliseks!

Lämmin halaus..

t. Elffi