En nyt vielä kyllä lähtisi sinun tapauksessani puhumaan syrjäytymisestä, vaikka tilanteesi ikävä olisikin. Toisin kuin minulla sinulla näyttää olevan edes jonkinlainen halu mennä töihin ja ottaa rohkeasti see uusi askel elämässä. Vaikka et olekaan aivan "ahkerasti" töitä hakenutkaan, niin totuus nyt kuitenkin on se, että tässä taloustilanteessa töitä ei löydy edes sille, joka hakemuksia ampuu moneen paikkaan. Totuus nyt kuitenkin on se, että nuorisotyöttömyys on aivan hirvittävä, eikä tilanne näytä oikein ollenkaan helpottuvan. Eli voit aivan hyvin pyyhkiä sen luuserin leiman otsastasi, koska sinun kaltaisiasi nuori on varmasti tässä maassa yllin kyllin. Jos kuitenkin esimerkiksi hakea kouluun tänä vuonna, niin kyllähän sitä kautta pääsee itsenäistymään ja oletettavasti vielä pois vanhempien nurkkia kuluttamasta. Vaikka et tässä vaiheessa tietäisikään omasta urastasi, niin silti suosittelisin ainakin hakemaan johonkin oppilaitokseen. Ei sen nyt tarvitse olla maailman parhainta mannavelliä, kunhan se nyt edes jossain määrin kiinnostaa. Näin välivuosi jäisi sinun osaltasi tosiaan pelkäksi välivuodeksi, eikä tulevaisuudessa työnantajatkaan kyselisi mitä teit tämän vuoden aikana.

Itse olen tässä melkein toista vuotta pitänyt "välivuotta" ja näiden puolentoista vuoden aikana elämä on mennyt oikein liekumäen tavoin alaspäin; mielenterveys on pahemmassa jamassa kuin koskaan, itsetuntoni on nollissa, en pysty varmaankaan työskentelemään "normaalissa työpaikassa" ja vielä kirsikkana kakussa olen työvoiman palveluskeskuksen listoilla kampeamassa itseäni kuolleista eläväksi näin kuvainnollisessa mielessä. Toisin kuin sinun, minun ei tarvitse välittää ihmissuhteista, kun niitä ei kertakaikkiaan ole. Hyvä puoli on toki se, että ei ole sosiaalisia paineita, mutta yksinäisyys toki vaivaa. En edes viitsi sanoa mitä se tekee mielenterveydelle, kun joutuu aina olemaan yksin. En toki halua pelotella sinua sillä, että välivuoden venähtäminen johtaisi yllä mainittuihin asioihin, mutta omalla kohdallani jo valmiit ongelmat ovat kärjistyneet entisestään. Näin vapaaherrana innostus ja kunnianhimo on vaihtunut apaattisuudeksi ja tylsyydeksi; mikään ei kiinnosta ja kaikki on täysin yhdentekevää, kun elämässä ei ole mitään muuta kuin työkkärin papareiden täyttämistä. Minä toivon sydämestäni, että sinä et tähän kurimukseen joudu. Minä olen joutunut, eikä sieltä tyhjyyden valtamerestä nouseminen ole kovinkaan helppo tehtävä.

Olen juuri kuin sinä aloittaja. Omata halusta en pidä välivuotta vaan en päässyt sinne jatko-opiskeluun minne halusin. Mulla on ammatti ja yo, kävin ammattilukiota.
Minä asun kotona, äidin ja isän kanssa. Saan välillä töitä jonkun keikan. Mutta se ei isää tyydytä, haukkuu joka hetki luuseriksi ja loiseksi. Kerran löi turpaakin jota minä pyysin anteeksi. Ainoastaan siksi, että olisi hiljaa.
Päivät teen kotitöitä,olen piika. Illata treenaan isän kanssa jotta olisin huippukunnossa armeijassa jotta musta tulisi kapiainen kuten isäni on. Ala ei kiinnosta ennen armeijaa on pakko saada oma koti mutta en jaksa hakea.

Mulla meni tasan 1 kuukausi siihen, että sain luettua tukinetin tukihenkilön vastauksen jossa se sitten käski mennä sossuun. Jonne sitten sain ajan mutta se oli sitä mieltä ettei mulla ole asiat huonosti,

hei

hyvää ja uutta vuotta.

Koskaan ei ole myöhäistä aloittaa alusta. Minäkin olen aloittanut monta kertaa, jopa yhden viikon tai kuukauden aikana. Elämä on isoja ja pieniä päätöksiä, ja sitä että suunnilleen tietää missä menee. Pienistä päätöksistä muodostuu aikaa myöten isoja päätöksiä. Ja aika hyvin tuntuivat tämän viestiketjun henkilöt tietävän.
Itseänsä ei pidä syyttää eikä oikeastaan toisiakaan.

Silloin kun on hankala aloittaa uutta, pyrin ajattelemaan, että jokainen aloite (esim. kaavakkeen täyttö) tai puhelinsoitto on askel siihen suuntaan, että asia etenee ja edistyy. Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa.

Voisi ainakin pyrkiä siihen, että kärsivällisyyttä olisi sekä osata odottaa että osaisi alkaa ryhtyä, ilman että miettii vaan sitä lopputulosta eli oikoo.

Ite olen taustaltani pitkäaikaistyötön, sellainen kuulemma vaikeasti työllistettävä.
Nykyään en saa kelalta kuin 150 euroa asumistukea, muuten saan pienillä töillä kokoon
palkkani (osa-aika, keikka yms.). olin tosi monta vuotta minimi-toimeentulolla, jota halua edes miettiä.
Myös vuodenvaihteessa on tullut uusia säännöksiä työvoimatoimiston työelämävalmennukseen ja opiskelun mahdollisuuteen.

Onnea matkaan.

Heippa Drifter!

Rankkaa, että elämä ei kulje niin suoraviivaisesti, että aina tietäisi, mitä opiskella ja tehdä työkseen. Olen nuori aikuinen, enkä tiedä, mikä minusta tulee "isona". Olen työskennellyt jo jonkin aikaa kaupan alalla, mutta en ole varma, onko ala paras juuri minulle. Kuitenkin olen saanut työkokemusta, josta ei koskaan ole haittaa.

Lohdullista tilanteessasi on se, että olet nuori; kaikki ovet ovat sinulle auki. Mielestäni ei välttämättä ole huono juttu, että tarvitset miettimisaikaa ammatinvalintaasi. On tärkeää, että teet hyvän, SINULLE sopivan valinnan. Mitä tällä hetkellä teet voittaaksesi pulmasi? Oletko hakenut apua ammatinvalintapsykologilta?

Pelkäätkö epäonnistumisia siinä määrin, että et uskalla hakea töitä? Muista, että virheistäkin voi ottaa opikseen!! Ne voivat siis "kasvattaa". Kukaan ei ole täysin "valmis" työssään, mutta elämä on oppimista ja siksi mielenkiintoista.

Täällä yksi kohtalo toveri. Itsellä takana vakava masennus, loppuun palaminen ja suunnaton syyllisyys siitä etten ole saanut tehtyä 2 vuoteen mitään. Perustin tuossa keskustelun itsekkin ja se varmaan tulee lähipäivinä luettavaksi. Olen aivan uusi täällä joten yhteyttä vaan kaikki kohtalontoverit.

Hei!
Olen 27-vuotias ja kuntoutustuella. Olin aina hyvä oppilas koulussa, mutta oireilin psyykkisesti vuosia ja lopulta sairastuin vakavasti ollessani 18-vuotias. Tuli sairaalaa, vakavia oireita, diagnooseja, sairaslomia. Kun ystäväni painoivat lakin päähäni, makasin suljetulla, olin rikki ja sekaisin. Joka vuosi, kun näin penkkarit, joihin en päässyt tai vanhojentanssit, joihin en pelkotilojen takia koskaan mennyt, itkin katkerasti.

Kun pääsin sairaalasta 19-vuotiaana, en ollut mitään. Kaverini olivat ylioppilaita, hakivat kouluihin toisille paikkakunnille, muuttivat pois kotoa. Minä olin kotona, olin katkera ja vihainen. Itkin, kun pyörin vanhempien nurkissa, itkin, kun muilla oli yo-lakit ja he muuttivat isommille paikkakunnille, itkin, kun minulla ei ollut mitään muuta kuin sairaus.

20-vuotiaana menin ammattikouluun ja 21-vuotiaana muutin osittain tuettuun asuntoon. Edelleen nähdessäni penkkarit, itkin katkerasti, kun en koskaan penkkareihin päässyt, koska olin sairaslomalla, juuri päässyt sairaalasta.

Sain ammatin ollessani 22-vuotias ja ylioppilaaksi pääsin 23-vuotiaana. Tässä kohdin kaverini olivat yliopistoissa, ammattikorkeissa, mutta olin onnellinen, että sain lakin. En enää itkenyt penkkareita, enkä vanhojentansseja, vaikken niitä kumpiakaan saanut, koska kirjotiin aikuispuolelta.

23-vuotiaana romahdin kuitenkin uudelleen. Oli vuosi 2006. Tipuin töistä toisella paikkakunnalla ja jouduin palaamaan kotiin, vanhempien nurkkiin ja sairaslomalle. Olin neljä kuukautta ilman asuntoa. Mulla ei ole mitään hajua, että mitä olen tässä kohdassa tehnyt, missä ollut ja kenen kanssa hengannut. Ulkomailla kävin, mutten nauttinut sekunttiakaan, kun oli niin paha olla.

Olen vieläkin sillä sairaslomalla tai siis nyt kuntoutustuella. Vuosina 2007 ja 2008 olin todella katkera ja vihainen. Olin 24-25-vuotias, työelämästä romahtanut, opiskeluelämästä romahtanut. Vihasin kaikkia nuoria, ketkä pystyivtä olemaan koulusa tai töissä, keillä oli oikea sosiaalinen elämä, kavereita, miehet. Ketkä pystyivtä tekemään normaaleita asioita. Olin niin saatanan katkera, ette edes usko, miten katkera. Kun näin nuoria opiskelijoita, melkein itkin ja tunsin vihaa, koska olin aina hyvä koulussa, aina fiksu ja kaikkea. Mutta minä sairastuin psyykkisesti, en voinut sille mitään.

Nyt täytin juuri 27-vuotias ja olen elämääni suht tyytyväinen, vaikkei minulla ole korkeakoulututkintoa, eikä miestä, eikä hienoa työpaikkaa. Kävin kahden vuoden intensiivisen terapian, jonka avulla sain sairauteni hallintaan, lopetin juuri masennuslääkkeet melkein 8 vuoden syömisen jälkeen. Minulla on oikeita, aitoja ystäviä, jotka hyväksyvät minut, minulla on menoa koko ajan, olen osittain jopa palannut opiskelemaan parin kurssin voimin. Minulla on arki, minulla on elämä. Olen matkustellut jonkin verran, nähnyt maailmaa ja kokenut uskomattoman hienoja asioita.

Ja tiedättekö. En ole yhtään katkera kavereilleni, joilla on miehet, korkeakoulututkinnot ja työpaikat. En ole kateellinen yhdellekään nuorelle, joka opiskelee AMK:ssa tai yliopistossa. Koskaan ei voi tietää, missä muutaman vuoden päästä voi olla.

Olen siis ollut vuodesta 2006 sairaslomalla ja perään kuntoutustuella, mutta tänä aikana olen saanut elämäni kasaan. Voin elää sairauteni kanssa, olen saanut aivan ihania uusia kavereita. On aika vaikea saada ystäviä tai edes kavereita, jos ei ole koulussa/työelämässä. Olen tämän kokenut ja se on ollut välillä tosi raskasta. Mutta olen siinä onnistunut. Taloudelliseesti on koko ajan tiukkaa, koska tuloni ovat alle 900 euroa kuussa.

Että vaikka ette nyt olisi työelämässä tai olisitte ollut kaksi vuotta kotona, se ei ole kuin pari vuotta elämästänne. Älkää itkekö niin montaa vuotta kuin minä itkin tai olko katkera niin monta vuotta kuin minä olin. Ette saavuta sillä mitään. Olin 21, kun sain kesätöistä rahat ja arvatkaa mitä minä tein. Otin lennot ja hostellit Amsterdamiin. Minä vain otin ja lähdin. Sen jälkeen yksin matkustaminen ei ollut vaikeaa.

Ja muistan, kun olin 22 ja oli ala-asteen luokkakokous. Hitto, kun minua hävetti mennä sinne. Ajattelin,että olen aivan tippunut muista, että MUILLA on ollut upeeta, MUUT ovat ehtineet elämässään pitkälle. Menin sinne. Olin vasta ammattikoulussa, enkä ollut edes ylioppilas.
Ja arvatkaas mitä. Osa ei ollut saanut elämässän mitään sen kummempaa aikaiseksi, osa oli ollut työttömänä, osa ei ollut kertaakaan käynyt ulkomailla, osa ei ollut tehnyt mitään sen kummempaa. Ihmettelivät, kun minä olin yksin uskaltanut lähtä ulkomaille. 😀 Vaikka olivat korkeakoulussa, ei arki ollut sen ihmeellisempää.

Muistakaa, että ÄLKÄÄ KOSKAAN VERTAILKO muihin. Sitäkin katkeranan harrastin vuosia, aattelin, että ne muut ovat saavuttaneet paljon, niillä muilla on parempia ja upeampi elämä. Ei se mene niin.

Toivottavasti saitte toivoa tästä kirjoituksestani. 🙂 Ja en muuten edelleenkään koe olevani 27-vuotias, tunnen itseni 20-vuotiaaksi uudelleen. 😀