Mullekin ehdotettiin osastohoitoo itsetuhosuuden takii, siit on loht jo vuos. En halunnu, mut sin-sa, sä, oot ollu siellä, ni kertoisitko, jos vielä ite vaikka olisin menossa sinne, millaista siellä on. Toivottavasti en loukannut.

Osastolla oli hyvä olla. Oli paljon kavereita ja ruoka ja kaikki tuli valmiina, sai kattoa telkkaria ja tehdä mitä halusi. Huoneet oli isoja ja niissä oli omat suihkut ja vessat. Ulko-ovi oli lukossa ja ulos pääsi ensin hoitajan kanssa ja sitten kaks kertaa päivässä vartiksi kerrallaan. Vanhempien kanssa sai mennä minne halusi. Joka päivä oli tunnin hiljanen hetki, jolloin kaikki oli omissa huoneissa. Jos siellä on sellanen joka ei apua tarttis, niin sen kyllä huomaa. Ne jotka oli tarvi apua, oli väsyneitä ja nukkui paljon, mut ne, jotka oli siel vaan tarkkailus ja muutenkin turhaan, niin ne halus koko ajan ulos ja puhu vaan mitä tekis viikonloppuna ja kaikkea. Oli siellä hyvä olla, jos on pitkään, niin sitten voi kyllä ruveta vähän kyllästyttämään se...

Voimia!

pepez. Mä oon ollu nuoriso-osastolla, vaikka sitä on jo aikaa, vuosina 00-03. Eripituisin hoitojaksoin. Itse kyllä jouduin sinne vastentahtoisesti, mutta ei kai sen niin väliä. Itse koin hoidon hyödyllisenä. Opeteltiin uudelleen muiden kanssa normaalia kanssakäymistä, käytiin koulua suht normaaalisti, oli paljon ohjelmaa, ja hyvä ruoka-sekä tietysti tarkat ruoka-ajat. Lomat olivat minulla vaihtelevasti, mutta yleensä oman voinnin mukan joka viikonloppu. Paljon oli tekemistä, pelailtiin kesällä ulkona pihapelejä, käytiin uimassa (talvella tietty uimahallissa), oli erilaisia ryhmiä-askartelu, levonta-ruoanlaitto, terapiaryhmiä yms. Ja sitten tietysti omaa aikaa myös. Koko ajan oli joku lähellä jos kuuntelijaa tarvitsi. Hoitajat olivat todella mukavia, ja ymmärtäväisiä. Käytiin joka hiihtolomalla laskettelemassa, kesällä telttailemassa yms.

Jäi siitä paljon hampaankoloonkin, pakkoruokailut, ei saanu polttaa tupakkaa (vaikka sen siellä opinkin), ei päässyt lenkille tai muuten vaan ulos silloin kun tahtoi. Joutui ottamaan vanhemmat takasin mukaan elämään-perheterapia, jossa jokainen vuorollaan itki..

Pääosin kuitenkin jäänyt paljon positiivista, en olisi varmaan edes hengissä ilaman ihanaa omahoitajaani.

Pskoosista sen verran että nuoriso-osastolla mulla ei uskottu olevan psykoosia, se on kuulemma vanhempien ihmisten sairaus, mutta kun täytin 18 mulle diagnosoitiin kaiken muun lisäksi skitsofrenia...

Ei kannata osastohoitoa pelätä, se on yksi väylä paranemiseen kun mikään muu ei auta! Voimia teille!🙂👍

Hei sin-sa, mulla on ollut ajoittain kanssa samantapaista käytöstä, että mitä ikinä mulle onkaan sanottu, on tuntunu loukkaavalta, ja sit oon tullu tosi huonotuuliseksi ja ymmärrettävistä syistä kaveripiirini on myös kutistunut osittain tästä syystä. En ole osannut olla sosiaalinen, jostain syystä olen kokenut että kaikki ihmiset jotka yrittävät lähestyä minua puhumalla, ovat halunneet minulle pahaa ja loukata minua. En itse tiedä mistä tällainen sitten juontaa juurensa, tai että onko se vain oire jostain. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä on puhuttu kohdallani, mutta itse en tiedä enää onko sekään oikea diagnoosi. Mut voimia sinulle🙂👍

Minusta tuntuu että minä itse olen paha. Kun joku alkaa puhua minulle ja haluaa olla ystävä, rasitan vain häntä omilla murheilla ja jossain vaiheessa hän ei enää jaksa...

Munkaan ainoo ystävä ei jaksa varmaan enää kauan, hän on jo nykyisin paljon muussa seurassa, en kestä jo monetta kertaa kokea parhaan ja ainoan ystävän menettämistä 😭
I'm so sorry, T, I'm so sorry ...

Mulla ei oo enää kuin yksi ystävä, kaikki muut tutut on opettajia. Koulussa olen aina yksin, en kolmen kuukauden jälkeen tunne vieläkään ketään, enkä ole puhunut sanaakaan. Tunnilla osallistun kyllä normaalisti ja tykkään opiskelusta.
Viime prejantaina sain sen itkukohtauksen... Olenko taas pohjalla?