Mun eka kerrasta on jo aika kauan mutta jotain muistan. olin aivan varma, että se laittaa mut mielisairaalaan, siksi en mitään puhunu. Sitten se kertoi itsestään vaikka mitä, omat harrastukset, perheensä, näytti jopa kuvia. Sitten mie kysyin, että, jos sie olet noin pösilö, niin et mua vissiin laita mielisairaalaan, kun ittekin olet vapaalla.
Nykysin puhun mitä vaan, mitä mieleen tulee. Toisaalta olen huomannut, että vaikka sekin muka hölöttää mun kanssa aivan arkipäivän juttuja, niin se kuitenkin tarkkailee mua. Koska se lopuksi saattaa sanoa, että nyt lisätään lääkettä tai nyt lähet nuoriso-osastolle nukkuun vähäksi aikaa. Jos olen hyvin hölöttänyt, niin se sanoo, että nythän MEILLÄ menee hyvin, tavataan ensi viikolla.

ei ole ikinä sanonut, että nythän MEILLÄ menee huonosti, lähetään osastolle kumpikin.

Niin, että johtopäätös sulle; puhu mitä haluat ja mieleen tulee ja anna sen psykolokin päättää mitä sulle tekee.

cheeky kirjoitti 04.05.2005 klo 18:35:

Joten voisiko joku joka on psykologilla käynyt kertoa, mitä se kysyy ensimmäisenä?? Tai miten se alottaa sen juttelun??

Cheeky,

Vuosikymmenten kuluessa olen tavannut aika monta psykiatria, psykologia sekä sairaan- ja mielisairaanhoitajaa. Kysymykseesi en kumminkaan osaa vastata. Ensikohtaamiset ovat olleet erilaisia.

Tuntuu siltä kuin jännittäisit, osaatko olla oikein psykologilla. Älä suotta. Koeta olla niin oma itsesi kuin vain oudossa tilanteessa osaat.

Luulen, että hyödyt eniten, kun uskaltaudut luottamaan ja puhumaan kaikesta mahdollisesta. Jos Sinun on vaikea päästä puhumisen alkuun, kerro vaikka, miten vaikea Sinun on päästä puhumisen alkuun.

Ei psykologin kanssa puhuminen ole mikään koe, josta pitää selviytyä. Ei myöskään kannata pohtia, "mitä se mahtaa ajatella". Eikä hävetä jälkeenpäin sitä, mitä tuli sanoneeksi. Voit istua ihan hiljaakin ja odotella, miten tilanne kehittyy.

Minä olen joskus puhunut asioitani ja heti perään kertonut, miten typerältä minun juuri sanomani kuulosti. Olen itkeä pillittänyt, kun olen yrittänyt puhua kipeistä asioista.

Toivon, että jo ensimmäinen käyntisi tuntuu Sinusta hyvältä. Usein kuitenkin tarvitaan enemmän aikaa ja pitempää työskentelyä. Malta antaa itsellesi tämäkin mahdollisuus.

Urpo

Moi!
Ensimmäinen kerta psykologilla... Hmm, olin silloin 14-vuotias ja peloissani. Varasin terveydenhoitajan kautta ajan ja pelotti mennä. olin silloin arka ja ujo, enkä osannut ilmaista ongelmiani.

Psykologini oli todella miellyttävä ja kyseli aluksi kaikenlaista perheestä, kavereista ja muutenkin elämästä. Ei siis aloittanut, että kerropas nyt ongelmasi vaan kyseli kaikenlaista, mutta ei suoraan ongelmista. Muistan, miten lopulta parahdin itkemään ensimmäistä kertaa ja kerroin itkien kaikki ongelmani. Monelle on käynyt niin, että kun vihdoin ja viimein pääsee psykologille, niin purkautuu kunnolla, kun on kerrankin tilaisuus, jossa sen saa rauhassa tehdä.🙂🌻

Oma psykologini oli aivan ihana. Kävin hänen luonaan 8 vuotta, kunnes siirryin "aikuispuolelle". Psykologini tuki mua koko vaikean teiniajan. Hän on ainoa henkilö, joka tiesi kaikki ongelmani ja pahimmat pelkoni. Meilla oli todella hyvä hoitosuhde ja kun oli aika siirtyä mielenterveystoimiston puolelle, se tuntui vaikealta, mutta onneksi mulla on sielläkin aivan mahtava henkilö, jonka kanssa voin puhua ja olla yhtä avoin kuin entisen psykologini kanssa.

Että menet vain rohkeasti ja ekalla kerralla ei todellakaan tarvitse selittää koko menneisyyttä, vaan kertoilet itsestäsi ja mikä sitten mieltäsi painaa. Joskus tietenkin tapaa psykologin, joka ei välttämättä ole oman tyylinen , ja silloin asia pitäisi pystyä kertomaan, että hei, tää juttu ei nyt oikein toimi. Itselläni oli kerran sijaisena joku vanha naishoitaja, joka suunnilleen haukku mut huoraksi ja törkeäksi hyväksikäyttäjäksi, ja epäili vielä päälle, että mulla on mania! Että joskus tietyt hoitohenkilöt voivat olla aivan idiootteja, mutta toivottavasti et nyt pelästynyt. Kaikki eivät tule toimeen kaikkien kanssa, mutta suurin osa henkilökunnasta on todella mukavaa.🙂

Tsemppiä ekalla kerralle. 🙂🌻🙂👍

Kiitos IHANISTA vastauksista!!! Ne varmast auttavat mua pääsemään alkuun.. Pelkään silti asioitteni puhumista aivan vieraalle henkilölle. Mutta kyllä siitä ajanmyötä lutviutuu, toivotaan ainakin niin!! Jos jotain jäi vielä puuttumaan niin kertokaa ihmeessä lisää psykologi kokemuksistanne, sillä oisi kiva tietää erilaisista kokemuksista.

Jokainen ammattiauttajakin on yksilö, joten jokainen ensimmäinen kertakin on yksilöllinen. Samoin jokainen "autettava" on yksilö. Toinen tarvii enemmän aikaa tutustumiseen, toinen taas haluaa kertoa kaikki heti.

Puhua voit ihan mistä tahansa. Voit vaikka aloittaa kertomalla itsestäsi, elinympäristöstäsi, ystävistäsi, opiskelusta... Ihan mistä vaan. Ei heti ensimmäiseksi tarvi alkaa kertoa niistä suurista ongelmista. Kyllä se varmasti psykologille on muutenkin selvää, että sinulla jotain ongelmia on, jos kerran hänen puheilleen tupsahdat 😀

Toivottavasti löydät ihmisen, jonka kanssa voit asioitasi työstää... 🙂🌻

Toivottavasti uskallan puhua psykologille ongelmistani ja kaikesta.. Mutta nyt mun on pakko sanoo että mietin vetäväni yliannostuksen lääkkeitä sillä en enää kestä!! Mutta älkää kommentoiko tähän lauseeseen, KIITOS!!! Oisi silti vielä hienoa kuulla lisää ekoista kerroistanne psykologilla!!!

Mä oon käyny ainoastaan erikoissairaanhoitajan luona, mutta uskosin et mun pitäs käyä psykologin juttusilla. 🙄 Mielenterveystoimistossa nimittäin luullaan, että mun masennuksen aiheet on vaan pinnallisia, vaikka ei ne mun mielestä oo.. ☹️ En oikein osaa kertoa mun todellisia ongelmia sanoina ja eihän ne tietty sillon tiiä niistä. Kotona aina mietin et seuraavan kerran mielenterveystoimistossa sanon nää asiat, mut sitte ku meen sinne oon ihan lukossa... 😯🗯️ Onko hyviä neuvoja?

oon saanut jo selville, mistä löytäisin omalta paikkakunnalta apua. En vaan uskalla tilata aikaa tai mennä juttelemaan, koska tuntuu, että ne pitäisi aisoita turhina tai ei ollenkaan ongelmina.

Ongelma onkin ehkä se että taas on ollu pitemmän aikaa hyvä olo. En oo käyny täällä kanavillakaan pitkiin aikoihin. Sain jopa luettua pääsykokeisiin ja nyt oon kesätöissäkin. Mutta pikkuhiljaa on taas alkanu esiintyä niitä piirteitä, joita on aina vaikeina aikoina. Itken taas tosi helpolla. Huomaan esittäväni iloista vaikken ole. Sellanen paniikki olo kokoajan, tavallaan ahistaa rinnasta. En voi jäädä paikalleni, ettei ajatukset vaan rupean myllertämään päässä.

Kuinka ns. helpot tapaukset voi sitten mennä juttelemaan ammattihenkilöille? (onko ne psykologeja/terveydenhoitajia/mitä?) Mitä jos oonkin ihan ok? Aatteleeko ne että teen kärpäsistä härkäsiä ja esitän vaan. Ja miten sen ajan uskaltaa varata... kokemuksia?

Moi kaikki.
Mä hain toissapäivänä ekan kerran apua; kriisikeskuksesta. Olis pitäny hakea apua jo aikoja sitten, mutta en ole uskaltanut, koska musta tuntuu kans, että mun ongelmat on mitättömiä. Mullahan on ihana poikaystävä, muiden mielestä olen kaunis ja olen koulussa, jonne on vaikea päästä. Vihaan itseäni, olen syömishäiriöinen ja koko ajan ahdistaa kaikki.

Oli kova paikka mennä kriisikeskukseen, mutta siitä oli apua. Oli helpotus lopulta kertoa pahasta olosta ääneen jollekin puolueettomalle ja vieraalle. Mulla olis hirveästi tehtävää, lopputyön deadline painaa päälle, mutta en vaan pysty. Huomenna menen lääkärille, joka toivottavasti kirjoittaa lähetteen psykiatrille tai jonnekin. Pelottaa ihan hirveästi, että mut käsketään kotiin, että ei mussa oo mitään vikaa. 😭

*rutistaa Helsua* ei oo helppoo jos vihaa itteään ja sillee.. tai no enhän mä osaa mitää sanoo tähä mitää lohduttavaa.. =( mulla on itelläki nii paljo onkelmia etenki sosiaalisia etten osaa neuvoo miten pitäis tehä tai muuta. mut tää on väärä otsikko siihe. oon huomannu et koti on paras paikka, ei kuule ilkeitä solvauksia, nää juoppoja, tai epänormaaleja ihmisiä ja omituisia tykkäämisiä. mut on mulle sanottu et muka ois hyvä jos menisin jollekkin puhumaan.. mut luulen kyllä ettei se mitään auta. mä osaan helposti sanoo ihmiselle mitä se haluun mun sanovan. ilman et tarkotan mitään sillä, kuten sanoin nii tää on väärä otsikko.

Minä en varmaan osaisi puhua psykologille. Miettisin vaan liikaa mitä kertoa ja mitä ei, ärsyyntyisin vain itseeni myöhemmin jos avautuisinkin liikaa. Minä vaan pistän aina tietyn rajan kuinka pitkälle annan toisten tuntea itseni. Tuntuu vaan siltä että se "omistaisi" minut jos tietäisi kaiken.
Niin. Sitä on vaan vaikeampi puhua kasvotusten. En voi sietää jos joku ajaa minut nurkkaan ja menetän hallintani, siinä on sitten ihan aseeton toisen edessä.

Mun on tosi vaikee puhua psykologille, enkä osaa olla ollenkaan luonnoliinen.Esitän vain kilttiä tyttö, jolla on kaikki hyvin ! Tai sit sanon just niin ku se psykologia haluaa...Haluisin kyllä tosi paljon avautua jollekin, mut mä en pysty..plääh...Meen aina vaan ihan lukkoon !!!😞

nii mulla on sama tunne.. ja siitä syystä en oo kertonu kellekkää mitään.. siks aina sanotaan et oon muka "kuoressa" =/

mie olen taas erilaine ku te muut. mie ossaan mun psykologille puhhuun tai mulla on jo kaksi, toinen Hesassa toinen täällä. Hesan jätkälle on helppo puhhuu kun se on Lapin hullu. mie vaan kerron kaikkeen mitä olen tehny.

te yritätte olla liian hienoja siellä psykologin luona. alkakaa niin ajatteleen, että se on ihan tavallinen ihminen ja puhutte mitä huvittaa. jos se kyssyy jotain mihin ette haluan vastata, ootte niinku ette kuulisi mitä se sanoo. jos se vaan jatkaa kysymistä, niin sitten sanotte, että sua tänään jaksa kun olet niin omituisella päällä, anna uusi aika. sitten sanotte näkemiin ja toivomuksen että se osaisi käyttäytyä hyvemmin ensi kerrala.

Kyllähän siellä kuoressa pysyy turvassa muilta, muttei välttämättä itseltään. Mä olen ainakin itseni pahin vihollinen.
Vaikken haluais myöntää, niin mä kuitenkin tarvitsen toisia ihmisiä.
Oli joskus suuria vaikeuksia hyväksyä se asia...

nyt taitaa mennä jo vähän aiheen vierestä.