Psykiatrinen hoito - enemmän hyvää vai pahaa?
Tänään en mennyt kouluun. Se johtui siitä, etten ehtinyt bussiin.
Äitini tarjosi kyytiä kouluun. En pystynyt menemään hänen kyytiinsä.
Minulle nimittäin tuli väkisinkin samanlainen syyllisyyden tunne kuin psykiatrisella osastolla. Siellä minulle oli painotettu, että minun on aina mentävä joka paikkaan itsekseni – ei koskaan vanhempien kyydillä. Tämä oli kai askel itsenäisyyteen.
Nykyään tunnen syyllisyyttä siitä, jos en jaksa tehdä jotain tällaista yksin.
Vaikka osastolla aloitin itsetuhoisuuden, siihen ei kiinnitetty näin jälkeenpäin ajatellen huomiota yhtä paljon kuin siihen, että varmasti olisin itsenäisempi kuin ennen. Olikohan yhteiskunnan valmistamaan muottiin sopiminen hoitajille tärkeämpää kuin se, että voisin hyvin ja hyväksyisin itseni sellaisena kuin olen?
Äitini on myöhemmin kertonut, miten häneltä ja isältäni oli osastohoidon alussa kysytty tarkkaan mm. sellaisia asioita, että ”onko IisaMarilla poikaystävää”. se tuntui olevan hyvin tärkeä asia, sillä ”yleensä sen ikäisillä alkaa olla sellaisia kiinnostuksen kohteita”. Itsekin huomasin, että hoitajille oli hyvin tärkeää udella tietoja siitä, onko minulla poikaystävää, miksei ole, miksen ole lähestynyt ketään ja olenko ollut ihastunut. Olin osastohoitoon mennessäni 15 – vuotias.
Osastolla painotettiin sitä, että yksi sen tärkeä tehtävä on varmistaa, ettei nuoren kehitys pysähdy. edelleen mietin, olisiko kehitykseni kenties heidän mielestä ajallaan, jos minulla olisi poikaystävä ja menisin joka paikkaan aina itse.
Sen lisäksi osastolla merkattiin jokainen tekemäni asia tarkkaan paperille. Sellaisen käsityksen sain näkemistöni papereista. Minun ei tosin annettu lukea näitä papereita muuten kuin lääkärin valvonnassa, ja silloinkin vain hyvin vähän.
Lääkäri oli kuvannut minua papereihinsa sanoilla ”ikäistään nuoremman oloinen tyttö”. Se oli kai hyvin tärkeä asia muistaa.
Silloin en meikannut juuri niin paljon, kuin ehkä muut ikäiseni. Ehkä sekin sai minut näyttämään nuoremmalta. Eräs hoitaja sanoi minulle, että meikkaaminen kertoo hänen mielestään monesti itsensä arvostamisesta, kun puhutaan naisesta. Hoitajat olivat eräänä aamuna todella mielissään, kun olin sitten jaksanut meikata.
En muista monia yksityiskohtia osastohoidosta, mikä saattaa johtua siitä, että minulle määrättiin uusia lääkkeitä. Ehkä ne väsyttivät niin paljon, etten muista… Yksi lääke oli sellainen, että kun satuin joskus kysymään sen sivuvaikutuksista, minulle valehdeltiin niistä. Ilmeisesti siksi, että osaston periaatteena on se, että hoitaja tietää aina paremmin, mikä potilaalle on parhaaksi…
Oikeastaan nämä ovat ne päällimmäiset asiat, jotka nyt muistan. Hoitopapereissani lukee, että yksi tärkeimmistä tehtävistä hoidossani osastolla oli ”nuoren eriyttäminen vanhemmistaan”. Ehkä näin tapahtuikin. Nykyäänhän riitelen äitini kanssa aamuisin siksi, että en pysty menemään hänen kyydissään kouluun tuntematta syyllisyyden tunteita, jotka hoitajat aikoinaan minuun istuttivat.
En tuntenut muistaakseni ennen syyllisyyden tunteita monesta asiasta, joista olen tuntenut osastohoidon jälkeisenä aikana.
Itsetuhoisuuteni oli kuulemma minun vastuullani. Mutta kehitykseni edistäminen oli tehtävä, johon hoitajat jaksoivat sen sijaan käyttää aikaa.
Monia asioita ei perusteltu minulle mielestäni riittävästi. En ollut pakkohoidossa.
Hyvä vai paha?
Minulla on aivan samoja kokemuksia. Suunnattoman suuri määrä kuntoutusta on käytetty siihen, että minusta tulisi itsenäinen aikuinen. Mun papereissa lukee "huomattavammasti lapsellisemman oloinen ikätovereihinsa verrattuna".
Ennen kuntoutustani minä lähes yksin pidin huolta itsestäni ja välillä äidiistänikin. Sitten minut päätettiin ottaa huostaan ja minusta tuli lapsellinen.
Minä myöskin mielummin jään pois töistä tai koulusta, jos en ehdi bussiin. Minulla on bussin vaihtoja ja jos toinen on myöhässä, en ehdi toiseen. Minun terppani on hyvin kiinnostunut miten menen jonnekin. Eikä sille viitsi sanoa, että menin veljeni tai isäni kanssa heidän autossaan. Vaan hänelle pitää kertoa kuinka aamulla olin aikuinen ja kävelin pysäkille ja vaihdoin bussia sujuvasti ja olin ajoissa siellä missä olimme edellisellä kerralla suunnitelleet.
Sitä kutsutaan itsenäistymiseksi.
Jossain vaiheessa tuota itsenäisyyttä ei tarvihe enää suorittaa ja voin ilman syyllisyyttä istua veljeni auton kyytiin. Sitä sitten kutsutaan kimppakyydiksi.
Seksiasioissa minä olen todellakin lapsellinen. Minä kyselen asioita mitä ei enää itsenäinen aikuinen kysele.
Siinäkin tulee aikuisvaihe, jolloin samoja kyselyjä aletaan kutsumaan kaksimielisiksi vitseiksi.
Minä olen jo siinä iässä, että minunkin itsetuhoisuuttani on alettu sanomaan omaksi valinnannakseni. Alussa niin ei sanottu vaan kerrottiin monia syitä miksi minun kannattaa elää. Jos minä sanon, että selvä asia ja irrotan insuulinipumppuni, juon pään täyteen kossua ja hyppään laiturilta alas ja pidätän henkeä veden alla, niin minut nostetaan ylös ja hoidetaan kuntoon.
ja taas jatkuu kehitystyö kohti itsenäisyyttäni.
Hei Iisamari!
Kun luin otsikon olin ensin ehdottomasti sitä mieltä että psykiatrinen hoito on hyvää. En ole sitä koskaan kyseenalaistanut koska tarvin jonkun johon uskoa. Minullakin on kuulemma "nuoruusiän kehityksellisiä ongelmia", näin kauniisti ilmaistuna. Tiedän että se on totta, mutta ne ovat kyllä ympäristön minulle aiheuttmia ongelmia. Minulla vain ei ole ollut tilaisuutta olla nuori.
Kuulostaa kovin oudolta mitä kerroit että hoitajat ovat sanoneet. Ihan kuin he yrittäisivät eristää sinut vanhemmistasi. En tiedä äidin ja sinun suhteestasi enempää, mutta miksi ihmeessä et saisi mennä hänen kyydissään kouluun? Niin taisit sanoa että tunnet syyllisyyttä. Mutta ei sinun tarvi elää aivan niinkuin ne hoitajat sanoo. Haluatko ehkä miellyttää hoitajia tottelemalla heitä? Mielestäni ehdimme aikuistua tähän aikuisten maailmaan omassa tahdissamme. Sitä paitsi nythän saamme siihen apua. Vai käytkö terapiassa? Minkä ikäinen sanoit olevasi?
Selitinpä oudosti. Olen aina ollut huono ilmaisemaan ajatuksiani. Anteeksi.
Hyvää viikonalkua!🙂
Niin.. Mielenkiintoinen kysymys... hyvää vai pahaa..
Itse en ole vielä joutunut osasto hoitoon.. ammattini vuoksi yritän mahdollisimman
pitkään vältellä sinne joutumista koska itse olen hoitaja myös.. Olen luopunut
ajatuksesta että koskaan edes pääsisin enää töihin osastolle, koska minut on
masennukseni vuoksi leimattu.. poikkeavaksi ja oudoksi.. ja epäkelvolliseksi..
Minusta on kamalaa kuulla miten teitä on kohdeltu osastolla. Tiedän että jotkut hoitajat
ovat juuri tuollaisia, luulevat että heidän utelunsa ja nokan työntäminen joka asiaan
auttaa. Ja minä kun yritin tehdä asiat erilailla, istua alas ja kuunnella mitä sillä
potilallaa on kerrottavaa.. tuli heti sanomista.. koska minä opin sillä tavoin enemmän
asiakkaista kuin utelemalla täysin merkityksettömiä asioita.. Alettiin väittää etten tee
töitä, etten osaa tehdä töitäni, enkä tee töitäni hyvin.. vain koska halusin kohdella
potilaita ihmisinä enkä jonain elukoina.. tai.. vankeina. Ehkä sekin on yksi syy
masennukseeni, että minut savustettiin ulos työelämästä, väittämällä että kaikki mitä
tein oli väärin.
Uskokaa maanvaiva ja lisaMari.. teissä ei voi olla niin paljon vikaa ja outoa. Minusta
monet niin sanotut sairaat, ovat inhimillisempiä kuin terveet. Ei minulla ollut lisaMari
poikaystävää edes vielä 16v.. ne asiat tulivat elämään vasta myöhemmin.
Pikkusiskonikin on ihan mielenterveydeltään terve nuori nainen ja vasta lähempänä
20v on kiinnostunut miehistä siinä määrin että on jonkun kelpuuttanut
poikaystäväkseen. Ei minusta ole mitenkään normaaliasia, että pitää jo 13-15 olla
seurusteltuna ja menetettynä neitsyys. Minusta se on kamalaa!! Minusta olin monella
tasolla vielä silloin lapsi enkä kadu yhtään etten edes harkinnut aikaisemmin
seurustelua!! Minä annoin itseni olla lapsi vaikka muut kuvittelivat olevansa yläasteella
aikuisia..
Minulla on ystäviä jotka ovat aloittaneet seurustelun vasta 30v.. ja hyvin ovat miehen
kerenneet vielä löytää ja lapsia saada. Nyky kulttuuri vain yrittää saada lapset
olemaan nopeammin valmiita itsenäisyyteen kuin todella olisivat valmiita. Harva 16v
osaa tehdä kokoelämää koskevia päätöksiä, poikakavereista, tai ovat menneet siihen
työhön 30v mihin ensin ovat opiskelleet. Puhumattakaan lapsista. Kovin moni 16v ei
ole päättänyt mennä naimisiin ja pitää lasta ja elää koko loppuelämänsä sen miehen
kanssa jonka lapsi on. En sano ettei heitä olisi, puhun vain siitä että usein joutuu
tekemään päätöksiä asioista jotka ovat vaikeita, liian varhain.
Minä uskon vakaasti, että olette tavanneet juuri niitä hoitajia joiden kanssa minun on
ollut vaikea tehdä töitä.. Niitä jotka näkevät vain ulkokuoren, sairauden tai
elämäntilanteen... eivätkä edes halua kuunnella sitä asiaa mikä rivienvälissä piilee. Ei
masennus johdu siitä ettei ole poikaystävää.. tai että kehitys on pysähtynyt. Se on
paljon syvällisempää.Sitä paitsi, suurin osa hoitajista käy itse terapeutilla, koska heillä
itsellään on samoja ongelmia.. Harmi vain että he unohtavat töissä sitten minkälaista
oli itse olla samanlaisessa tilanteessa. Mutta hoitajinahan on juuri niitäkin ihmisiä joille
se on vain työtä, ja se suhtautuvat siihen yhtä kyynisesti kuin mihin tahansa
liukuhihnatyöhön. Tietenkään hoitajan tehtävä ei ole olla terapeutti, mutta olisivat
voineet istua alas kuuntelemaan, tai edes halata, mieluumin kuin saarnata
itsetunnosta, seksistä ja poikaystävistä.. itsenäistymisestä, lapsellisuudesta ja kaikesta
turhasta.
Pyrkikää unohtamaan syyllisyys. Se on typerien ennakkoluuloisten hoitajien puhetta,
eikä teillä ole mitään syytä ottaa sitä itseenne. Olette hurmaavia nuoria naisia joilla on
elämä edessä. Millainen elämä.. siitä teidän on itse otettava selvää 🙂
Mitä tulee siihen myöhästelyyn ja jaksamiseen. Älkää olko niin ankaria itsellenne.
Tukeutukaa ystävien ja perheiden tukeen jos voitte. EI ole häpeä tarvita apua. Ei
ihmistä ole luotu selviämään yksin, vaikka tämä yhteiskunta niin yrittää uskotella.
Ihminen tarvitsee ihmisen. Ja sille ei voi mitään. Kun sen asian hyväksyy pärjää
eteenpäin jo elämässä. Ette te ole heikkoja, te olette vahvempia kuin uskottekaan. Te
olette ainakin yrittäneet selvitä niistä vaikeista asioista jotka teidän sisällänne
kaihertavat ja aiheuttavat pahaa mieltä, moni muu olisi jo luovuttanut.
On totta että kukaan ei voi estää ihmistä joka haluaa vakavasti tehdä itsemurhan. Ei
ole koskaan ollut sellaista ihmistä joka olisi voinut estää toista tekemästä itsemurhaa.
Sillä itsetuhoinen ihminen löytää ajan ja paikan toteuttaa aikomuksensa. Kysymys on
siitä mitä itse ajattelee asiasta.
Minä istuin eilen parvekkeen kaiteella. Olin lukinnut oven ulkopuolelta ettei mieheni
pääse estämään minua. Kaikki oli valmista. Vain hyppy alas.. Mutta minä en tehnyt
sitä. Itkin ja kiikuin sieltä alas. Mieheni seisoi koko 30min.. lasin toisella puolella ja
katseli minua kauhusta jäykkänä. Yritin miettiä miksi en tehnyt sitä.. oliko se rakkaus
miestäni kohtaan, kaikkia läheisiäni kohtaan.. Mutta mieheni sanoi kun sai minut
syliinsä. "SInä et tehnyt sitä koska olit tarpeeksi vahva, sinä haluat sittenkin elää.
Luoja yksin tietää miksi, mutta sinä et tehnyt sitä koska olet niin vahva..."
Minä uskon että tekin olette vahvoja. Vahvoja koska olette kestäneet
epäoikeudenmukaista kohtelua, epäonnistumisia. Mitä sitten vaikka se olisi laiha tulos..
vaikka olisitte lipsuneet kuilun reunalla..!! Te kiipesitte takaisin, sinne kuilun reunalle ja
kamppailette elämästä viheliästä masennusta vastaan. Jokainen päivä on voitto.
Jokainen tunti on voitto, jokainen sekuntti on voitto.
Aurinkoa elämäänne, edes pikkuisen.
toivoo Piipai
P.S Ne hoitajat saisivat kannustaa teitä eikä moittia. Me itse olemme pahimmat
vihollisemme. Riittää kun motkotamme itse itsellemme. 🙂🌻
Psykiatrinen sairaalahoito tarvitsee paljon uudistusta, sanon minä 😋 tavoite on kyllä hyvä, eli saada potilas terveeksi, mutta keinot useimmiten vääriä.
Auttaako siihen aina joku vierihoito, tai se että työnnetään vaan lisää lääkkeitä, jos ahdistaa? Jos taas olet ahdistunut tms., mutta sinulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia, kukaan ei tunnu välittävän tai ottavan vakavasti. Viimeksi osastolla ollessani minua ahdisti yöllä, ja menin sanomaan hoitajille. He kysyivät onko minulla tarvittavaa lääkettä ja käskivät sitten mennä nukkumaan. Olin pettynyt, olisin vain halunnut puhua, mutta ilmeisesti se ei sitten käy.
Syyllistäminen on epäreilua, monesti masentuneella ihmisellä on valmiiksi syyllisyydentunteita, mutta niitä vain lisätään. "häpeä kun ajattelit kuolla" "häpeä kun roikut vanhemmissasi"... ajattelevatko ne ihmiset mitä suustaan päästävät?
Myös sellainen "kiristäminen" on todella outo hoitotapa. Esimerkiksi syömishäiriöinen pakotetaan syömään ruokansa, ja jos hän ei sitä tee, häneltä evätään jotain oikeuksia. Tietenkin on tärkeä osa hoitoa saada henkilö taas normaaliin painoonsa mutta sen edelle menee kyllä reilusti se, että saisi henkilön tuntemaan itsensä taas hyväksi.
Monet joutuvat olemaan aika pitkäänkin osastolla ja ilman lomaa, joten siitä voisi tehdä vähän kodikkaamman paikan. Enemmän juttelua, eikä vaan niitä velvollisuuksia hoitajien puolelta. Tuollainen muotteihin tunkeminen on aika typerää, että verrataan ikäisiin tyyliin: kaikilla pitäisi olla poikakaveri ja jos ei ole, niin se heti on merkki jostain mielen sairaudesta..
Monissa paikoissa hoitajat on ollu sellasia että ne tuntuvat vaan tahallaan käyttäytyvän inhottavasti... Psykiatrisen hoitajan työ on vaativaa, eikä sinne pitäisi ottaa ketä tahansa, vain niitä jotka ottavat työnsä vakavasti, välittävät, ja tietävät mistä on kysymys. Tällaisiakin hoitajia olen onneksi tavannut, ja arvostan heitä 🙂
Näitä epäreiluuden esimerkkejä riittäisi vaikka kirjaksi asti, mutta toivottavasti joku joskus uudistaa koko psykiatrisen hoidon.
Osastolla olevat potilaat ovat oikeudet omaavia ihmisiä, kaikki omanlaisiaan, ja heitä pitäisi kohdella sen mukaisesti.