ymmärrän hyvin noita sun ajatuksia.

mä mietin usein että ois kiva tietää, mistä tässä elämässä on kyse. että mikä tän maailman on luonu ja miksi.

olen miettinyt itsekseni, että kun kuolen, niin haluan nähdä tämän maailman luojan ja kysyä häneltä, miksi hän halusi luoda näin ruman maailman.

Jep, luoja on tainnut ottaa aika suuren riskin maapallossa. Toivottavasti luonto kuitenkin vielä säilyy, koska se antaa meille happea ja sinne on ihana mennä välillä kävelylle purkamaan ajatuksia (jos ne nyt edes mitään purkaantuu, ainakin ajattelu vaihtuu luonnon ääniin ja liikkeisiin). Toisaalta maapallo on voinut syntyä myös sattumalta ja saanut ihmeellistä elämää aikaansa. Uskon enemmän näihin astronomian asioihin.

Olet muuten kanssani aika saman ikäinen. Katselin jotain sinun kirjoittelemiasi viestejä. Osaat myös kirjoittaa hyvin. Miten itse olet löytänyt tänne paikkaan tai mitä etsit täältä? Itse lähinnä toivon löytäväni ihmisiä, jotka vastaisivat viesteihini. Ainakin on sitten jotain muutakin tekemistä kuin yksin kotona olemista. Myös lisää kavereita olisi mukava löytää.

Huomenna viimeinen päivä työssäoppia ja sitten olen lähes suoriutunut koko jaksosta. En millään meinannut uskoa, että selviydyn edes tähän päivään asti. Nyt on kuitenkin se tehty ja edessä vielä muutama juttu koulussa. Ehkä tänä vuonna voisin valmistua, jos kaikista pääsisin läpi. Toisaalta taas ajattelee, että nuo pienetkin tehtävät kyllä kaatavat minut jossain vaiheessa. Toivossa on hyvä elää 🙂.

Hei!Koita jaksaa,tiedän että elämä on välillä todella vaikeaa,oon ite vakavasti masentunut,lisäksi mulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö joka vaan pahenee koko ajan.Oon ollut kolme kertaa suljetulla psykiatrisella osastolla,kerran vapaaehtoisesti ja muuten pakkohoidossa.Kerran yritin tappaakin itteni mutten ehtinykään.Vieläkin mietin että oliko se hyvä vai huono asia.Tuntuu etten kestä kauaa,välillä toivo pilkahtaa mutta katoaa taas pian.Olin 14 kun viiltelin ekan kerran,se oli ainut kerta kotona ollessa.Koulukin meni huonosti,kävin seitsemättä luokkaa ja masennus oli paha,perhetilanne oli tosi vaikea ja joudui sitte suljetulle.Olin siellä pari kuukautta ja oloni parani sen verran että pääsin kotiin mutta menin uudestaan,sillä kertaa vapaaehtoisesti.Sen jälkeen menin perhetukikeskuksee ja sieltä pääsin kotiin.Oon aina ollut perheessä se joka kuuntelee muiden murheita ja pysyy ite hiljaa valittamatta.Isäpuoleni oli todella väkivaltainen ja äitini masentui pahasti ja yritin olla tukena.Kuitenkin kerta toisensa jälkeen isäpuoli hakkasi äitiä ja mä syytän edelleen itteäni etten voinut auttaa äitiä,olisin oikeasti halunnut tappaa isäpuolen.Välillä se hakkasi muakin,sen kaiken takia pelkään edelleen kaikkia miehiä ennen kuin tutustun kunnolla.Sitten tuli parempi aika kun isäpuoli kuoli,olin vapautuneempi vaikka vielä masentunut mutten niin pahasti.Sitten kaikki meni taas pieleen.Menin Porin nuorisopsykiatrian osastolle vapaaehtoisesti tutkimuksiin ja mun piti päästä viimeistään kuuden viikon päästä kotiin.En koskaan päässyt.Masennuin siellä enemmän kun oli koti-ikävä ja olin huolissani perheestäni.Ne ajatteli etten voi mennä siinä tilassa kotiin ja jouduin perhetukikeskukseen.Masennuin vaan pahemmin,mut pakotettiin käymään kymppiluokkaa mutten pystynyt.Sitten mä jouduin taas suljetulle.Masennuin taas pahemmin ja viiltelin usein.Sieltä jouduin nykyiseen olinpaikkaani,tällaiseen kuntoutuskeskukseen.Täällä oon vaan masentunut pahemmin,oon ollut täällä melkeen kolme vuotta.Tullessani yritin itsemurhaa,pari vuotta sitten puhkesi ahdistuneisuushäiriö ja se vaan pahenee,nyt ahdistaa joka päivä koko ajan.Välillä otan diapamin mutten voi sitäkään ottaa kovin usein etten tulisi riipuvaiseksi.Kävin psykologilla muttei se ymmärtänyt mua yhtään,sanoi vaan aina että kaikki järjestyy jne.Tiedän että mun pitäisi käydä puhumassa asioistani,murheistani ja erityisesti menneisyydestä mutta siitä puhuminen on niin vaikeaa.Mun pitäisi muuttaa jossain vaiheessa johonkin asuntolaan,paikka on jo etsinnässä.Mutta kun pelkään ettei ahdistus lopu,mitä sitten teen.Kerran viilsin kättäni niin syvään että veri vaan valui lattialle lammikoksi,entä jos joskus oon yksin ja tapan itteni,tahallani tai vahingossa.Ei mulla ole edes ketään kenelle voisin puhua kaikesta,oon ihan yksin murheitteni kanssa.Onhan mulla äiti ja isosisko jotka yrittää auttaa mutta kun en halua että ne on huolissaan musta.Välillä tosiaan mietin että pitäisikö vaan luovuttaa mutta sitten elämänhalu voittaa taas.Koita säkin vaan kestää,ehkä elämä joskus paranee oikeasti.

moikka taas 😋

Kiitos, kirjoittaminen on tosiaan yksi vahvuuteni 🙂

Löysin tänne varmaan kun joku tuttu suositteli tätä sivustoa. Sanoi, että voisin löytää tukea täältä.

Tykkään jutella asioista oman tukihenkilöni ja muiden käyttäjien kanssa. Saan siitä lohtua.

Sen lisäksi saan lohtua siitä, että voin yrittää antaa muille neuvoja. On mielettömän antoisaa, jos ja kun joku täällä sanoo, että neuvoni ovat auttaneet tai antaneet edes uuden näkökulman omaan ongelmaan.

Kavereita en etsi, sillä arkielämän kaverit ovat jotain ihan muuta kuin ne ihmiset, joiden kanssa puin mieleni ongelmia.

Hienoa, että olet jaksanut tehdä asioita, joita et alun perin uskonut jaksavasi 🙂 Minäkin olen vähän ryhdistäytynyt. Tarkoitus olisi, että saisin lakin keväällä. Sitä odotellessa 😋

Hei IisaMari,
Minullakin kirjoittaminen on ainakin vahvempaa kuin puhuminen. Sosiaalisissa vuorovaikutustaidoissa on siis parannettavaa, kun ei kavereitakaan oikein ole. Joskus harvoin näen jotakin. Haluaisin vähintään joka viikko olla jonkun kanssa, mutta kenelläkään tutullani ei ole aikaa. Minulla ei ole myöskään läheistä ystävää/kaveria olemassa, kenelle voisin puhua koko ajan kaikista asioistani. Olisi mukavaa löytää uusia kavereita, joiden kanssa voisi oikeasti olla =).

Tukihenkilön kanssa oli aluksi mukava laittaa viestiä muutamaan kertaan, mutta sitten se alkoi toistaa samoja kysymyksiä ja puhe alkoi mennä vähän turhauttavaksi. En oikeastaan tiedä mitä apua häneltä oikeastaan lopulta hain. Niinpä jatkoin vain täällä kirjoittamista, kun täällä on kuitenkin enemmän ihmisiä ja tulee tällöin myös monipuolisempia vastauksia.

Toivottavasti saat lakin keväällä. Paljon onnea! 🙂. Itse tavoitteenani on päästä 2.asteen koulutuksesta ennen joulua. Pitää vain jaksaa lukea tentteihin ja takoa tietoa päähän jotenkin käytännön kautta. Teoriamaailma ei oikein istu minulle, siksi en lukiossakaan pysynyt. Tietty masennus on vaikuttanut myös muistiin ja yleiseen jaksamiseen.

Mitäköhän mukavaa keksisin itselleni viikonlopuksi. Viikonloput ovat aina niin raskaita olla yksin. Jotain tekemistä pitäisi kyllä kehittää. Tiedän sen, että yksin en saa olla paljon, koska silloin pääni alkaa pohdiskelemaan kaikkea negatiivista. Mitä sinä teet viikonloppuisin?

Hei Darkness,
Onko sinulla kavereita joiden kanssa vietät aikaa? Suosittelen, että kannattaa vaan alkaa avautumaan ihmisille ja oppia puhumaan heille, jos sen tarvetta on. Täällä ainakin sinua ihmiset kuuntelee. Olet siis oikeassa paikassa kirjoittelemassa. Myös voi miettiä auttaako menneisyydestä puhuminen vai pääseekö ns. helpommalla ajattelemalla enemmän tulevaisuutta. Kaikilla jälkimmäinen ajattelutapa ei toimi, niin kuin ei minullakaaan. Minun tapauksessani ajattelen kyllä tulevaisuuttakin, mutta vain vähän eteenpäin (usein vain päivä, pari kerrallaan). Ennen olin kova suunnittelemaan aina kesäloman loputtua seuraavaa kesälomaa 😀. Nykyään se ei enää toimi. Yritän pohtia myös menneisyyteni asioita, jotka ovat jääneet harmittamaan minua, joita pyrin ratkomaan. Kun menneisyydessäni ei kummittele enää mitään negatiiisia asioita, minun on helpompi mennä eteenpäin. Se tuntuu minusta hyvältä päämäärältä. Joskus keskityn taas tulevaisuuteen liikaa, jolloin itsemurha-ajatukset tulevat itselläni helposti pintaan. Välillä tuntuu siis siltä, että tulevaisuuteni näyttää erittäin negatiiviselta eikä ilonaiheita ole lähellä. Ajattelelen, etten ikinä tule olemaan enää niin iloinen, mitä olin yläkoulussa.

Toivon kuitenkin, että tulevaisuudessa on paljon onnea ja iloa, ja masennuskin haihtuu kauas pois. Perheen perustaminen tuntuu minusta kyllä mahdottomalta, mutta eipä sillä mikään hoppu vielä ole. Eikä kaikki ihmiset välttämättä haluakaan ikinä perhettä 😀. Tuntuu vain siltä, etten kestäisi nähdä joka päivä samaa ihmistä yhä uudelleen. Rakkauden ymmärrän ja olen kokenutkin sen ”hieman etäsuhteessa”, mutta en silti ymmärrä miten ihmiset jaksavat olla toistensa kanssa iäisyyden. Olen huomannut, että siinä asiassa taidan tarvita vaihtelua. Yksin tällä hetkellä elelen, mutta tämä kyllä tuntuu liian yksinäiseltä. Voi olla, että soluasunto voisi olla minulle parhain tässä vaiheessa, jos sieltä löytäisi jonkun kaverin. Nyt en kuitenkaan ole muuttamassa tästä pitkiin aikoihin. Poikaystävä tuntuu jotenkin ällöttävältä. Tai riippuu varmaan millainen se olisi. Ehkä kaipaan kuitenkin enemmän kavereita tässä vaiheessa ympärilleni. Pitää myös osata olla itsensä kanssa, jos muidenkin kanssa täytyy olla.

Minkä ikäinen muuten Darkness olet? Oletko tyttö vai poika? Olisi mukava tietää enemmän ihmisestä jolle puhuu, osaisi tulkita paremmin asioita. Itse olen tyttö ja 20 vuotta. Tällä hetkellä käyn 2. asteen koulutusta. Aikaani kulutan lähinnä kouluasioiden ja leffojen kimpussa.

Tiedän kyllä itsekin, miltä tuntuu, kun kaipaa kaveria eikä sellaista löydy. Olen ollut siinä tilanteessa.

Mutta kun päätin alkaa itse aktiivisesti ottaa kontaktia muihin ihmisiin, niin tilanne alkoi parantua ja nyt minulla on monta kaveria - joista kaksi on erittäin läheisiä. 🙂

Vaikkei sinulla juuri kavereita olisikaan, niin voit silti viettää viikonloppusi ihmisten seurassa - vaikka perheenjäsenien tai sukulaisten tai joidenkin tuttujen kanssa. Tai voit yrittää oppia nauttimaan myös yksinolosta ja mennä vaikka itseksesi kahville tai elokuviin. 🙂

Itse tykkään viettää viikonloppuisin aikaa kavereiden tai perheen kanssa. Käyn kamujen kanssa baarissa tai joskus menen sinne yksin.

Olen yrittänyt olla tosi aktiivinen kavereiden suhteen luokallani ja muutettuani takaisin kotikuntaani. Aktiivisuus ei tunnu auttavan mihinkään. Olen alkanut jo luovuttamaan sen suhteen. Sukulaisiin olen yrittänyt olla myös aktiivinen, mutta se ei ole mihinkään johtanut. Vanhoihin kavereihinkaan ei tunnu saavan oikein otetta. Helpoimmaksi tavaksi tulee löytää uusia kaveireita. Sen käytännössä tarkoittaisi juuri sitä, että pitäisi jo monennen kerran aloittaa joku tosi hyvä harrastus, josta niitä kavereita löytää (ei kyllä ikinä ole tullut harrastuksista kavereita) tai sitten olla sellaisessa paikassa töissä, jossa on oman ikäisiä. Baarissa en tykkää liikkua, se ei ole minulle luotu.

Sen ajan olen jo jättänyt taakse, että menisin yksin elokuviin. Kävin siellä yläkoulussa ja sen jälkeen yksin ehkä noin 10 kertaa, mutta en kestänyt enää sitä touhua. Rahapuolessa se tietty myös näkyi. En vain kestänyt käydä siellä yksin. Nykyään olen enemmänkin menemättä mihinkään. Tällöin kyllä masentuu kotona, mutta rahaa ei ainakaan kulu. Olen suunnitellut elämään tuilla, jos se olisi mahdollista. Piteemmän päälle välttämättä ei. Jos ulos joskus joutuu asunnosta, niin kaipa sitä luonnossakin voi jonkun aika asua (talvella tietty hankalaa). Välillä tämä "tekemättä mitään" pyörii kovasti mielessä ja on myös käytännössä mukana. Toisinaan taas yrittää keksiä itselleen tekemistä elämän nopeuttamiseksi.😭

Kuoleminen pyörii vieläkin päässä. Itsensä tappaminen ei kuitenkaan tunnu kovin helpolta ratkaisulta. Siten alkaa miettimään, että voisiko joku muu tappaa mut. Kaikkia keinoja aina miettii ja suunnittelee aika perusteellisesti, mutta sitten taas ajattelee että ei näissä asioissa ole mitään järkeä. Sen ainakin tiedän, että jos haluan oikeasti tappaa itseni, mun pitää olla sen asian kanssa niin tosissaan, että uskallan käyttää eri keinoja ja vaikka kiduttaa itseäni. Oon vaan niin herkkä ihminen etten pysty melkein mihinkään keinoon. Toisaalta hyvä, mut toisaalta ei. 😑❓ Tä mun otsikko puhuu aika hyvin totta mun ajatteluissa. Tiedän vain sen, että haluan joko elää täysillä ja olla tosi onnellinen tai sitten kuolla. En kestä enää mitään stressaavia tilanteita, riitoja tai painostusta. Koulu on onneksi hitaasti mennyt eteenpäin, mutta ei se mulle pahemmin mitään merkkaa. Pitäis tehdä kaikkien asioiden eteen jotain, mutta jaksaminen rasittaa.

Se on totta, että vaikka olisi aktiivinen, niin aina ei onnista. Mäkään en saanut heti kavereita kun aloitin olemaan aktiivinen - piti vain sinnikkäästi jatkaa. Paras paikka löytää uusia kavereita on sellanen ympäristö (ryhmä tms.) jossa on samanhenkistä porukkaa.

Ei kannata jäädä neljän seinän sisään itsekseen. Silloin tulee turhaan murehdittua ongelmia, joille ei voi mitään. Kaikki pulmat myös kasvavat paljon suuremman tuntuisiksi kun niitä miettii itsekseen.

Minäkin mietin joskus, olisiko pitänyt tappaa itsensä silloin, kun todella tuntui siltä. Mutta kun nyt myöhemmin mietin elämääni, niin huomaan monia syitä, miksi ei olisi. Saatan olla masentunut ja ahdistunut, mutta olen kokenut paljon sellaisia asioita, joita en olisi kokenut jos olisin tappanut itseni.

Esimerkiksi silloin kun halusin tappaa itseni, uskoin olevani niin epämiellyttävä ihminen, että "missään koulussa ei varmaan koskaan hyväksytä minua" ja "kukaan mies ei varmaan koskaan halua minua". Olen kuitenkin todistanut itselleni sen ajan jälkeen, että olin väärässä.

hei en suosittele kenellekään itsemurhaa, mutta esim omalla kohdalla se on nytten ainut vaihtoehto. mutta sulla ei varmaan niin ole