Pahoittelen kovasti kirjoitusasuani, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan aiheesta tai ylipäätään suostun kohtamaan totuuden. Olen vaih hyvin hyvin hukassa, en tiedä mitä tehdä. Olen menettänyt kaiken. En ole sama ihminen. En pysty tuntemaan iloa ilman että se olisi teeskentelyä. Pelkään menettäväni kaikki ystäväni koska olen muuttunut. En naura, hymyile tai puhu. Suurin osa minusta lähti helmikuussa pois.

Helmikuussa pikkuveljeni kuoli.

Olin muuttanut pois suomesta vuosi sitten, niin en ollut häneen niin paljon tekemisissä kuin ennen. Näimme toisemme viimeksi jouluna 2013. Hän on aina ollut sulkeutunut ja piti asiat aina sisällään. Pikkuveljeni yritti puhua kanssani häneen tunteistaan, mutta olin vain hälläväliä aseentella koska tiesin hänen olevan pahoillaan mitä meille oli tapahtunut lapsena. en kuitenkaan kiinnittänyt häneen sen enempääm huomiota koska tulin käymään suomessa ensimmäistä kertaa poikaystäväni kanssa. Muistan jopa että riitelimme pikkuveljeni kanssa ihan tyhmästä asiasta.

Helmikuussa, sain puhelun hänen tyttöystävältään. Hän kertoi että vanhempani sekoilivat, hän oli itse espanjalainen joten ei ymmärtänyt kunnolla. Sanoin hänelle että älä huoli, soitan iskälle ja kysyn mikä on hätänä.

Elämäni kamalin hetki koitti.

Iskäni kertoi puhelin välityksellä että pikkuveljeäni oltiin löydetty, kuolleena.

Tunne mikä minulla oli sisällä oli kamala, vahvin muisto mikä minulla on koko tilanteensa on juuri tuo puhelu. En ymmätäny mitään, huusin, itkin, kävelin edestakaisin, kaaduin, luhistuin.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, en edes muista mitään. olin shokissa. Ilman poikaystävääni ja ystäviäni en olisi selviytynyt.

Pikkuveljeni oli minua vuoden nuorempi. Kasvoimme yhdessä. Teimme kaiken yhdessä. Kävimme samaa koulua, oli samat ystävät. Kaikki on poissa. En pysty enää kohtamaan kavereitani ja päätin olla tulematta suomeen enää ikinä. Liian paljon muistoja.

Aika on kulunut, normaalisti aika *parantaa haavat* ei minun kohdallani. Olen vain päivä päivältä vain surullisempi. Mietin häntä vain enemmän ja enemmän. Mieleni tulee aina meidän riita ja kuinka hyvästelimme viimeksi. Hän oli taitava ja koko kaupunki tunsi hänet taitava taitelijana ja loistava ihmisenä. Tämän takia minun on vielä vaikeampi ymmärtää tapahtunutta. en vain ymmärrä. en halua en pysty.

En tiedä miten jatkaa elämääni tästä. Päässäni liikkuu kaikenlaisia ajatuksia.
Tämä ikävän tunne. En pääse siitä eroon. Olen töissä ja yhtäkkiä näen tai kuulen *väärän* asian niin alan heti itkemään. En ole kertonut tapahtuneesta kenellekkään. en voi. en pysty…