Peter Pan syndrooma eli onko pakko aikuistua?
Moi!
20-vuotias nuori nainen tässä kirjoittelee ekaa kertaa tukinetin ryhmäkeskusteluun. Haluaisin tietää olenko ainoa, joka kokee aikuisuuteen siirtymisen vaikeaksi, jopa kriisivaiheeksi? Menin opiskelemaan vuosi sitten AMKhon suoraan lukiosta. Olen aina ollut kova stressaamaan ja muutenkin herkkä. Vuoden olen jo kamppailut ahdistuksen ja erilaisten tulevaisuuden pelkojen ja epävarmuuksien kanssa. Olen varma, että koin pari uupumustilaakin siinä välissä. Anyways, jos koet, että elämä on välillä rankkaa ja yhteiskunnan/kavereiden/perheen/koulun/töiden/jopa itsesi odostukset ovat liikaa ja haluisit vaan käpertyä sohvatyynyjen alle pakoon vastuuta, kommentoi rohkeasti tähän. Vertaistuki tai muuten vain ajatukset ovat tervetullutta!<3
Terv, Afroninja
Moi olen samassa tilanteessa oleva. Minä en uskalla edes ajatella joskus kiukuttelen kuin
joku Pikkukakara. Olen ahdistuksen välissä. Pidän itseäni ihan idioottimaisena. Kun en aikuisena. Olisin edelleen se vanhempien oma lapsi jota he seurasivat ja vahtisivat. Koko ajan. Silmän alla. Koko elämäni. Haluaisin. Olen menneisyyden vanki. En haluaisi ollenkaan kasvaa. Enkä nää yhtään tulevaisuuttani Itselläni. Se minua pelottaaakin.. .. Jos olisin jotain muuta. Minulla on kriisivaihe nyt päällä. Pelottaa tää elämä mitä nyt mokaan...
Ei oo tuota samaa syndrooma mutta et ole ainoa. Jolla on hankalaa. Ps. Ensin Aattelin etten Kommentoi mihinkään näihin teksteihin vaan kirjoitan tuonne vain, mutta sitten joku oli kommentoinut mulle niin Aattelin sitten kommentoida sulle afroninja. Ask.
Moi Ask! En ole varma kirjoititko kummatkim viestit (kiitos kommenteista ☺️) mutta aattelin kysyä, mikä aikuisuudessa tai siinä siirtymävaiheessa on pelottavaa ja aiheuttaa kriisin? Itellä on se vastuu, yksinäisyys ja harmaa arki, joka koostuu töistä. Tuntuu et monet asiat ovat vaikeampia
Terv Afroninja
Juu kirjoitin kummatkin tekstit. Oli pakko vähän kirjoittaa kun vähän samoja asioitten kanssa taistelen. Yksinäisyys on on ollut siitä kun Opiskelujen jälkeen, kukaan ei enään välitä. Tiedän kyllä se on omaa vikaan kans, mutta kun muutin paikkakakuntaa niin sitä ennen olin aina yksin. Eniten tuntuu vastuu pelottavalta... Ja sitten työelämä oon nyt kotona harrastan ja luen. En käy töissä, kun se pelottaa se työelämä minua. Olen erittäin vaativa vaadin itsestäni liikaa. Ja nytkin kun koulu loppui niin vähän aikaa huilaaan. Mietin paljon asioita töistä jos puhutaan, minulla on terveydellisiä syitä jotka heikentävät työkykyäni... Olen hyvin vihainen itselleni. .ask
Okei kiva tietää, että kirjotit molemmat. Ooksä valmistunu mistä? Itellä ihan sama ongelma ton työelämän kanssa. Luen siis AMK:ssä sairaanhoitajaksi ja oon vasta 20v ilman mitään kokemusta mistään. En siedä hyvin paineita ja vastuukin tuntuu mahdottomalta. Onks sul ystäviä tai muuten läheisiä ihmisiä elämäs tällä hetkellä? Ite huomaan et, jos mulla ei olis ketään en tiedä selviäisinkö. Mullakin on sama että vaadin itseltäni paljon. Hauskaa miten meillä on yhteisiä harrastuksia ku itekin luen ja varsinkin tanssimalla yritän lievittää ahdistusta ym.
Afroninja
Valmistuin luovilla Kodinhuoltajaksi. Olen nyt jo käynyt sen. Mutta olisin voinut jättää väliin. Kun se oli koko ajan jalkojen päällä olemista. Olin melkein jo luovuttamassa. Sen suhteen. Minä ahdistusta lievitän uim alla, käyn jossain kahviloissa avustajan kans, ja pyöräilen paljon. Oon itekki harkinnut tuota tanssimista. Se on ainakin kuntoilun takia hyvä harrastus. Luulisin. On mul kavereita kyllä mutta mieli on niin matalalla ettei niitä sitten tule nähtyä.. Ask