mulla on useenlaisia onglemia, joihin haluaisin että joku puuttuu, itse en oo kykeneväinen hakemaan apua, se on liian ”heikkoa” tuntuu naurettavalle. en haluaisi että koko suku alkaa jankuttaa mulle mun onglemista ja kaikesta muusta.

kärsin pahoista paniikki häiriöistä, kuten olimme menossa helsinkiin, istuin siskoni vieressä autossa, se nukku ja nojas mun olkapäähän niin vähän että sitä tuskin tunsi. aloin itkeä hiljaa, minua ahisti niin paljon, että olisin voinu hakata sen hengiltä siihen paikkaan, mutta käännyin ikkunaan, painoin kasvoni lasiin ja itkin, yritin hivuttautua kauemmas, mutta ei se onnistunut. ja tietenkään autoa ajava isäni ei huomioinut asiaa millään tavalla, ei se muhun mitään noteeraa, onhan meijjä perheessä 4 muutaki lasta jolla on muka vakavempia ongelmia, kuten se että ne ei jaksa toistensa huutoo. mä oon kypsyny siihen jo vuosia sitten, ne huutaa joka asiasta.

olen masokisti, en voi olla viikkoakaan satuttamatta itseäni, yleensä se on joka päiväistä. olen varmaan nuorempi kö te muut, mutta olen kokenut paljon, entinen isäpuoleni lähenteli ja kopeloi, olen harkinnut itsemurhaa ja olen ollut(tai olen vieläkin) pahastimasentunut. nykyään mikään ei enää tunnu miltään. en pysty sanomaan kellekkään että välitän hänestä, kö se ei ole totta.

olen siis tunnevammainen. en välitä mistään, kestään. en välitä itsestäni, voin olla päiviä syömättä mitään ja vaikka pyörimällä ympyrää niin pitkään että oksennan. ei se tunnu missään. meinasin tappaa hiirenikin jo muutama viikko sitten, tunsin jotain, tunsin himoa tappaa sen, mutten voinut, piti mennä oksentamaan, ja pää tyhjeni. tuntuu vajaalle, minulla ei ole ketään ystäviä, ja vaihdan jälleen koulua.

haluaisin aloittaa kaiken alusta, mutta en tiedä onnistuuko se yksin. olen juuri se ongelma nuori mistä on kaikissa sarjoissa; juon, tupakoin ja vastustan kaikkea uskontoa. lupasin lopettaa ne, ja niin olen ollut juomatta mitään alkoholipitoista viikon ja sama aika ilman tupakkaa, se kuulostaa pienelle, mutta se on tehnyt ihmeitä.

minulla on ollut varmaan aina ongelmia kotona, en ole oikein koskaan tullut toimeen vanhempieni kanssa, he ovat aivan minu vastakohtani. he inhoavat lävistyksiä, ja minulta niitä löytyy, he ovat täysin inhimillisiä kaikissa täydellinen perhe kulisseissa, kö se saa mut suunnilleen oksentamaan, en siedä mitään hienosteluja, olen aika epä inhimillinen. mitä nyt italian kadullakin pikku tyttö ((suomalainen, luuli mua italialaiseks kö puhuin italiaa)) kysy äidiltään et onko tuo tyttö demoni ja osotti mua. se oli viimenen asia mitä halusin just sillä hetkellä kuulla, niimpä menin suoraan hotellille ja olin loppu viikon huoneessa lähtemättä minnekkään.

en halua tätä kaikkea kellekkään että kokisi, nimittäin siitä ei aina selviä, olisinhan mä voinu jo kuolla yliannostukseen tai jotain.
mut voimia kaikille muille, toivon saavani vielä elämäni järjestykseen 🙂👍