Minun tarinani on vähän samanlainen, joskaan ei ehkä aivan yhtä onneton (anteeksi). Minä olen ollut koulussa huomattavasti keskimääräistä parempi, saanut stipendejä ja sen typerän hymytyttöpatsaan. Ylioppilaskirjoitusta edeltävänä aikana kuitenkin masennuin, minkä vuoksi kirjoitukset eivät menneet niin hyvin kuin olisin odottanut. Kirjoitusten jälkeen en päässyt opiskelemaan yliopistoon ja masennuin lisää. Seuraavana vuonna, kun olisi pitänyt lukea pääsykokeisiin, olin jo niin masentunut ettei lukemisesta tullut yhtään mitään. En päässyt opiskelemaan kuin varavaihtoehtoani, mutta koin opinnot aivan naurettaviksi. Nyt olen jotenkin onnistunut suuntaamaan kaiken turhautumiseni pääsykokeisiin lukemiseen.

Pelkään silti, etten vieläkään onnistu. Minä voin huonosti, kun en saa opiskella ja kun joudun ruinaamaan Kelalta tai milloin mistäkin työttömänä rahaa. Tunnen itseni hirveän epäonnistuneeksi, laiskaksi ja tyhmäksi. Hiljalleen jokin järki on ruvennut sanomaan päässäni, ettei tämä ole minun vikani ja että jos epäonnistun, niin yritän vain uudestaan. Mitä muutakaan tekisin? Haluan niin kovasti opiskelemaan. Toisaalta pelkään, että pääsen opiskelemaan. Sitten edessä on muita ongelmia: esiintymiskammoni sekä heikko taitoni tutustua uusiin ihmisiin. Ja entä, jos masennun itse opiskelusta kun koen sen liian stressaavaksi? Tai miten selviän työelämästä, kun haluaisin elää vapaasti ja ainakin melko erakkona?

Koko, en osaa sanoa oikein mitään lohdullista sinulle, sillä tiedän etteivät vakuuttelut kaiken muuttumisesta paremmaksi auta. Mitä, jos pääset opiskelemaan? Oletko sitten tyytyväinen, vai tuoko se sinulle enemmän uusia ongelmia kuin iloa? Sinun kannattaisi keksiä jokin varasuunnitelma, koska toimettomana oleminen ei kai paranna asioita. Tai ei ainakaan minun kohdallani. Minulla ei ole ollut kohta kahteen vuoteen mitään järkevää tekemistä, joten tuntuu ettei pääsykokeisiin lukemisesta ole ainakaan haittaa. Usein ajattelen epäonnistuvani taas, mutta totean että sitä suuremmalla syyllä on parempi lukea.

Ajattelen myös, että vaikka tuntisin itseni miten tyhmäksi, oikeasti olen ihan fiksu ja minulla on edellytykset saada haluamani elämä. Ehkei ihan heti, mutta joskus. Harvahan oikeasti pääsee ensiyrittämällä haluamaansa opiskelupaikkaan. Minäkin olen kuitenkin tottunut saamaan haaveeni pian ja ehkä vähän liian helposti. Ainakin olen aikuistunut näiden muutaman vuoden aikana paljon. Jotenkin pitäisi jaksaa elää, vaikkei aina onnistukaan. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

Hei.

minä olen kai ollut aika lailla yhtä "täydellinen" kuin sinä menneisyydessäni. ainakin perfektionisti. ja tiedän miten se todella voi syödä sisältä.

en ala tähän nyt elämäntarinaani kirjoittamaan, mutta ihan oikeasti täydellisyydentavoittelusta voi päästä eroon. siis ainakin hellittämään ja hengähtämään. minulta saa kysyä, olen omasta mielestäni onnistunut aika hyvin, vaikken huonoja arvosanoja nykyisessäkään opiskelupaikassa saa.. todella paljon olen perfektionismista kärsinyt ja se on ollut minun itseni asettamaa.

armahtakaahan itseänne...

Mie haluan kaikkea ja kaikessa pitäisi vielä olla paras. Haluan olla maailman paras äiti, haluan paljon lapsia ja kaiken lisäksi haluan vielä yliopistoonkin.
Lukiossa olin luokkani parhaimpia, halusin äkkiä ammatin, halusin miehen ja naimisiin, halusin heti pari lasta. Halusin oman talon joen rannalta.

Tällä hetkellä odotan lasta, hoidan kahta lasta, käyn osa-aikatöissä, luen pääsykokeisiin ja teen remonttia taloon. Kaikkea tätä haluankin tehdä.

Jos myöntäisin itselleni, niin haluaisin oikeastaan vaan löhötä sohvalla. Netissä saatan kirjoittaa, että nyt lähden päiväunille. Mutta halu-minäni ei sitä salli. Vaan mie teen koko ajan asioita ja kun yksi on valmis, keksin uuden.
Mullakin on se vika näköjään, että kaikki haaveeni olen saanut, en todellakaan helpolla mutta olen ne saavuttanut. Mitähän mulle tapahtuu, jos en pääsisi yliopistoon? Ei ole varasuunnitelmia, kun olen niin hullu, että uskon pääseväni.

Ethän Koko ole vielä vanha, mitä sitten, jos et pääsekään nyt yliopistoon? Jos sun varasuunnitelmasi olisikin se, että löhööt vuoden.

Hei!
Olin ennen perfektionisti, mutta niin ala-asteella kuin yläasteella olin luokkani TOISEKSI paras. Aina joku vei nenäni edestä stipendin. Olin melkein huippu, mutta en koskaan tarpeeksi. Lukiossa aloin ottaa paineita ja jossain aineissa olin lähes paras, mutta en kuitenkaan. Paineita alkoi kertyä, toisella luokalla kiinnostus lukioon lopahti. Aloin tekemään ensimmäisen kerran kaikkea muuta kuin opiskella. Elämä heitteli, läheisiä kuoli ja kolmannella sairastuin psykoosiin ja päädyin sairaalaan. Kun lukioystäväni painoivat lakin keväällä päähän, olin psykoosissa suljetulla. Silloin tunsin itseni luuseriksi.

Tuosta on aikaa kolmisen vuotta ja nykyään osaan ottaa rennommin.Mutta yhä haaveilen siitä stipendistä, joka on viety nenäni edestä oikeastaan kaikista kouluista. Tällä hetkellä kuitenkin opiskelusta ja huippuna olemisesta ei ole tullut päätarkoitus ja nyt iltalukiossa olen huomannut, että kun menee rennosti kokeisiin, pärjääkin paremmin. Valmistun myös ammattiin ja en todellakaan ole kurssini paras, ei mun tarvi olla. Kun menen kirjoituksiin, en havittele laudatureja, toivon niitä parista aineesta, mutta ellen saa, ei se mitään. Sairastuminen johti siihen, etten enää vaadi itseltäni liikoja. Olen tajunnut, että perfektionismi ei johda muuhun kuin turhiin paineisiin, stressiin ja koskaan ei tunne olevansa hyvä, koska omasta mielestään suoritus voisi sittenkin olla hieman parempi. Koskaan ei ole tyytyväinen. Vasta suljetulla tajusin, että ei ole huono asia olla toiseksi paras tai edes viidenneksi paras. Pääasia on, että on omaan osaamiseensa nähden paras ja pärjää omassa sarjassaan.

Ei mua enää kiinnosta mennä korkeakouluun ja hankkia mahtavaa uraa. Tahdon mukavan elämän ja ammatin, joka tekee mulle hyvää, enkä kilpailla itseni kanssa loputtomiin, sillä perfektionisti ei koskaan saavuta huippua, eikä välttämättä huomaa olevansa huipulla kun katsotaan vain ylöspäin kohti seuraavia huippuja, joihin ei koskaan tule pääsemään.

Heips.

Minullakin on ollut vastaavanlaista juttua-oliko se sitten perfektionismi-taisi olla.
No kuitenkin yläasteella minulla oli kavereita 7 ja 8 luokalla, tosin 8luokan loppuvaiheilla jotenkin eristäydyin muista. Ainakin koko 9luokkani aikana olen aina päntännyt ja päntännyt läksyjä ja kokeisiin ihan älyttömästi, enkä ole viettänyt vapaa aikaani varmaan kertaakaan "koulukavereiden" kanssa. Minulla oli myös eräänlainen täydellisyyden tavoittelu, että pakko saada parasta.

Muistan, että ala-asteella en ollut todellakaan niitä luokan parhaimpia, ehkä keskinkertainen tai vähän alle, ja muistan hokeneeni itselleni, että melkeen ihan sama mitä numeroita saa, ei tarvitse saada 9 saatika 10. Silloin ihmettelin ja🙄+😝 niitä tyyppejä, jotka saivat kokestaa 8 ja ns. melkein parkuivat etteivät saaneet 9 tai 10.

Nyt yläasteella minusta tuli samanlainen, 9luokalla. Otetaan esim. matematiikka, koko sen ajan sain 9 kunnes viimeisimmistä 8 ja kuulin että saan kaiketi päättöön 8. Se oli hirveää😭 murruin täysin. Nyt minusta oli tullut, että ei riitä, pakko parasta.

Kun nyt olen kokonaisen yli vuoden vain päntännyt joka päivä ja koulun loppu alkaa häämöttämään, en tiedä mitä tekisi. Nyt tuli tekemisen puute ja harmittaa kun ei ole ystäviä. Pelkään että sosiaalinen puoleni on "häivettynyt".

Toivon että pääsen haluamaani opiskelupaikkaan ja saisin paljon uusia ystäviä.

Ehkä asiani meni hieman asian vierestä, mutta siinä kuitenkin oli, että pakko olla hyvä/paras. Olen huomannut että kilpailen muutaman luokkalaiseni kanssa luokan parhaimmista numeroista.😯🗯️