Heippa maanvaiva

Itselläni on myös vaikeuksia sitoutua tähän nykyiseen ihmiseen. Pelkään että takerrun häneen, rajoitan hänen elämäänsä tai jopa estän häntä nauttimasta siitä. Kuvittelen olevani hänelle vain pakollinen riesa, jonka voi hylätä heti kun tulee sopiva "kinkku" vastaan.

Asia ei tietenkään ole näin, hän oikeasti (no nyt taas iski epäillys) välittää minusta. Iski pieni paniikki kun hän vihdoin sai asunnon samasta kaupungista kuin minä. Olen tottunut siihen että ollaan nähty about kerran viikossa tai harvemmin ja se oli sopinut vallan mainiosti minulle, sain pitää tiettyä etäisyyttä ja ikävän nojalla pystyin,niinä harvoina kertoina kuin nähtiin, "hukuttaa" hänet huomionosoituksiin yms. Mutta entäs nyt kun hän asuukin lähellä? Iski paniikki. Pitää opetella tähän uuteen tilaisuuteen. En välttämättä voikaan mennä joka viikonloppu töiden jälkeen juomaan kavereiden kanssa. Iik... Tottakai olen onnellinen hänen puolestaan, kysymys ei ole siitä. Pelkään vain että hänestä tulee liian läheinen, jolloin alan automaattisesti "riehumaan", etsimään mitä tahansa syytä työntää hänet kauemmaksi. "painoit väärästä kohdasta hammastahnatuubia, nyt on pakko erota".

Eli, lähinnä pelkään satuttavani toista kun alan pelkäämään hänen läheisyyttään.

Terve night 89, samoja tunteita on mullakin. meillä on niin, että olemme aina asuneet samassa kylässä, sitten tuli armeija ja sen jälkeen työpaikka muualla. Nyt näemme joka toinen viikonloppu. Jotenkin kaipaa tosi paljon niitä viikonloppuja. Mutta sitten onkin aika kummallista, että tuntuu että mun onkin pakko olla sen kaa koko se viikonloppu, koska se sille sopii. Aivan sama sopiiko mulle vai ei? En nyt kyllä tosiaan haluaisi sitä satuttaa ja sanoa että sorry mulle ei käykään että olemme kahdestaan viikonlopun. Siis yritän nyt selittää, että olen tyhmä, kun en osaa sopeutua elämään jonkun toisen työaikojen ja lomien tahtiin. Että miksi en aivan noin vain voisi jotain ihmistä niin paljon rakastaa, että olisin sen kaa silloin kun sille sopii, koska mulla ei nyt tosiaan ole mitään tekimistä viikonloppuisin.

Minulla on muutenkin vaikea hyväksyä ajatusta, että joku pitäisi minusta. Luulen, että se on tekopitämistä ja tavallaan koko ajan odotan, että kohta se alkaa inhoamaan mua. Mutta jos ei käykään, niin mie kyllä jotain keksin, että suhde ihmiseen menee pilalle. Just jotain pieniä juttuja, vaikka että toinen maiskuttaa kun syö ruokaansa. Sitä voi hyvin kestää pari kuukautta mutta sitten saan raivarin ja panen välit poikki ja ilmotan etten sun maiskutusta enää kestä. Oikea syy on kuitenkin se etten halua että joku tärkeä ihminen minut jättää ja siksi yritän olla eka jättäjä.