Minusta tuntuu siltä, että mitä pidemmälle elämääni elän, sitä vähemmän syitä minulla on edes yrittää uskoa, että vastaan tulee jotakin kokemisen arvoista.

Myönnetään, varsin negatiivinen kommentti, mutta vaikka minulla on mielestäni nyt jo ihan riittävästi murheita ja ratkaisemattomia kysymyksiä, tuntuu siltä että elämä vain jatkaa säälimätöntä kidutustaan. Se, mikä minut nyt on saanut näin alamaihin:

Olin viikonloppuna ensimmäistä kertaa yötä uudella asunnollani. Kuvittelin, että kaikki on hyvin: olinhan viimeinkin saanut asunnon samalta paikkakunnalta, jolla rakastamani nainenkin asuu. Viikonloppu alkoi siellä lupaavasti: söimme romanttista illallista, katsoimme elokuvaa, kävimme kävelyllä, nautimme toistemme läsnäolosta. Kuitenkin, saman viikonlopun aikana, kun olimme tyttöystäväni kanssa lounastamassa, hän sanoi, että haluaa perua aiemmin sopimamme juhannusmatkan hänen sukunsa mökille. Hän perusteli sitä sillä, että se olisi kovin pitkä aika yhtäkkiä putkeen. Hän myös sanoi että tarvitsisi aikaa miettiä asioita tarkemmin (en tiedä tarkoittiko hän tuolla vain mökkireissua vai suhdettamme yleensä). Minusta on tuntunut aiemminkin siltä, että haluaisin olla hänen kanssaan pidempiä aikoja kerrallaan, mutta hän haluaa palata kotiin yleensä jo parin-kolmen tunnin kuluttua. Kun tutustuimme aiemmassa oppilaitoksessamme, saatoimme olla 6-8 tuntia täysin luontevan tuntuisesti yhdessä. Tänään olin hänen kanssaan puhelimessa, ja hän sanoi että tuntee yhdessäoloaikanamme olonsa jotenkin kiusalliseksi: mitä me tekisimme yhdessä? Minustakin on ajoittain tuntunut siltä, että hän on ollut joskus kovin hiljainen ja omiin ajatuksiinsa vaipuneen oloinen. Hän sanoi puhelimessa myös, ettei enää osaa sanoa varmaksi, rakastaako hän minua vielä. ☹️

Minulla on niin ristiriitaisia tunteita tilannetta kohtaan: toisaalta haluan antaa hänen mennä, jos hän ei tunne olevansa onnellinen kanssani, mutta toisaalta meillä on ollut monia hauskojakin hetkiä yhdessä, ja rehellisesti sanoen pelkään menettäväni loputkin järjen rippeeni, jos suhteemme katkeaa. Mietin myös, millä saisimme pidemmätkin yhdessäoloaikamme tuntumaan luontevilta ja läheisiltä.

Haluan pelastaa suhteemme, jos sille on jotakin vielä tehtävissä. Olen ollut ainakin tämän asian suhteen tosi onnellinen nämä puolitoista vuotta jota seurusteluamme on kestänyt, ja se on ollut iso voimavara silloinkin, kun kaikki muu on kaatunut päälle. Toisaalta oloni on hirvittävän toivoton, ja mietin sitäkin, millä saan voimaa kestää tämän, jos menetän hänet. Minulla oli aika pitkä ja masentava jakso ennen kuin tutustuin häneen, ja hänen ansiostaan jaksoin ainakin hetken uskoa taas parempaan huomiseen. Pelkään, etten jaksa enää elää, jos meillä menee poikki… Toisaalta haluaisi menettää kaiken kykynsä tuntea yhtään mitään, mutta toisaalta haluaa jatkaa rakastamista. 😭😭😭😭