Olen 18-vuotias poika, eikä mulla ole ollut koskaan poikia kavereina. Olen lapsesta asti leikkinyt tyttöjen kanssa. Nyt tultuani vanhemmaksi olen huomannut kaipaavani myös poikien seuraa, mutta ongelmaksi on muodostunut, se etten osaa olla heidän kanssaan luonnollisesti. En osaa keskustella oikein mistään, ja tunnen itseni niin kamalan jännittyneeksi koko ajan, että tahdo edes sanaa suusta saada. 😞
En oikein tiedä miten lähtisin tätä asiaa purkamaan eteenpäin. On inhottavaa kun sisällä on solmu. 😞
Tiiän ton tunteen ku ei saa sanaa suustaan, mulla vaan on se ongelma ettei mulla ole mitään kavereita, ei poikia, mutta ei tyttöjäkään. Mut toivottavasti saat vielä sanan suustasi 🙂👍
Moikka
Vaikeinta on aina ottaa se ensimmäinen askel.
Eikä aina välttämättä saa toivomaansa reaktiota tai vastausta, mutta ei kannata lannistua. (tiedän että helpommin sanottu kuin tehty)
Rohkeutta vain. Kyllä sä niitä kavereita miespuolisistakin saat, usko pois.
Jos uskallat ottaa ensimmäisen askeleen, se tarkoittaa sitä että olet ylittänyt itsesi ja saat olla ylpeä itsestäsi.
Voimia.🙂👍
Hei Mohk.
Kuulosti tutulta tilanteelta. Itse olen nuori nainen ja kärsin pitkään samasta asiasta tyttöjen ja naisten kanssa. Se loppui vasta kun synnytin tyttären. Ajattelen itse että, kun minussa heräsi rakkaus tytärtäni kohtaan, minussa samalla heräsi rakkaus itseäni (pientä tyttöä) kohtaan. Hyväksyin tyttöyden. Sen jälkeen olen ollut luontevasti naisten seurassa ja kiinnostunut erilaisten naisten elämistä. Itse ajattelen että ongelma oli huono äitisuhde. Tunsin aina että äitini ei rakasta minua, miten sitten pystyin hyväksymään oman naiseuden tai luottamaan että kukaan naispuolinen hyväksyy minua.
Voisiko sinulla olla samanlainen selitys ongelmalle? Onko isäsuhteesi hyvä? Miten suhtaudut omaan miehuuteesi?
Toivottavasti löydät jonkun punaisen langan, jota seuraamalla huomaat jonain päivänä tämän ongelman poistuneen. Rakasta itseäsi.