Pelkään, etten koskaan opi rakastamaan
Yritän olla kiintymättä liikaa kehenkään tai mihinkään. Koska olen niin herkkä ihminen, että pienemmätkin asiat sattuu kohtuuttomasti niiden suuruuteen nähden. Kuinka sitten kestäisin suuremmat sydänsurut, pelottaa mihin masennukseen ja ahdistukseen se minut veisi, en tiedä jaksaisinko. Sitten myös häpeän tosi paljon itseäni ja tekemisiäni, tiedän että ne asiat ovat inhimillisiä, eikä niitä tulisi miettiä vuosienkin jälkeen. Häpeän n. vuosi sitten tapahtunutta asiaa, en tiedä mitä kuvittelin kun luulin että yksi ihminen voisi olla kiinnostunut minusta enemmän kuin ystävänä. Häpeän niin paljon sitä, kun sanoin tälle asioita, flirttailin, hävettää! Silti häpeän, vaikka sekin puhui mulle samantapaisia asioita. Sitten hän löysi itselleen seurustelukumppanin. Se ei vaivaa minua tippaakaan, enhän ollut edes ihastunut. Mutta häpeä on kalvanut minua enemmän tai vähemmän jokaisena päivänä sen jälkeen. Pelkään, että törmään jossain siihen. En tiedä miksi otan asiat näin vakavasti, ei tuota pitäis hävetä, joku toinen varmaan kohauttais olkiaan ja thats it, minä ahdistun aivan liikaa tuosta.
Kun tuollainen vaivaa jo niin paljon, kuinka kävisi jos olisin ihastunut tai rakastunut, en uskalla edes ajatella eteenpäin. Huomaan suojevani itseäni, jos jokin ihminen herättää liikaa kiintymisen tunteita, niin vetäydyn itseeni. Tämä surettaa, koska en minä halua elää elämääni yksin, pelkään vaan niin kamalasti että satutan itseäni niin pahasti, että en enää pysty mihinkään Ylä-aste aikaiset kaksi ystävää, joitten luulin pysyvän mun elämässä, vaikka toinen muutti kauas opiskelemaan, irtaantuivat minusta. Luulin että ne ei ikinä lähtisi Toisiaan he näkevät silloin tällöin. Ei tuo minua enää kamalasti vaivaa, mutta on vaikeaa uskaltaa luottaa, sen takia pidättelen itseäni.
Olen vaan niin surullinen. Koska ympärilläni on ihania ihmisiä, joita voisin rakastaa niin paljon. Kaukaisissa ajatuksissa näen itseni rakastuneena, onnellisena. On joku joka ei lähde. Mutta mistä tiedän, että se ei lähde. Vaikka olen nykyään jo joskus iloinen, saan itseni itkemään, jos ajattelen tätä asiaa. Haluaisin päästä tästä pelosta pois, mutta minä vain suojelen itseäni, pidän toiset kaveri-asteella, heidät jotka voisivat olla mulle sydänystäviä. Olen päässyt sairauteni kanssa eteenpäin muuten, on pitkä masennus takana, mutta tämä tuntuu niin suurelta kiveltä mun tiellä, etten tiedä kuinka jatkaa tämän asian käsittelyä. En halua takaisin syvään synkkyyteen. En vaan tiedä mitä enää tehdä, pelkään liikaa. Kai jokaiseen sattuu rakastaminen joskus, mutta minusta tuntuu etten pääsisi yli suuremmasta pettymyksestä. En haluaisi olla tällainen, pidättäytyväinen Jos vaan osaisin heittäytyä elämään, ottaa oikeanlaisen asenteen ja ottaa vastaan mitä tielleni sattuu. On kesä, rakastan sitä, mutta en voi nauttia siitä nyt. En lopeta toivomista, mutta tämä on hankala asia minulle.
Pelkään kai siksi niin paljon, koska ahdistus voi olla todella kovaa, lähelle sietämätöntä.
Hei Fanny00!
Minulle tuli sellainen olo, että on pakko kommentoida viestiisi. Tekstisi ns. "kosketti" minua.
Minäkään en pysty rakastumaan. Tai no sanoisinko näin, että rakastan siskoani, äitiäni ja isääni kovasti.
Mutta muihin ihmisiin rakastuminen tuottaa minulle kovaa vaikeutta. En uskalla rakastaa, koska jossain taustalla ajattelen, että kyseinen "rakkaudenkohde" tulee käyttämään minua hyväksi sen jälkeen kun olen rakastunut. Olen silloin heikoimmillani, kun rakastan jotain ihmistä. Rakkaalleen kuiten antaa kaikkensa.
Viimeisin seurustelusuhteeni päättyi lähinnä siihen, etten uskaltanut rakastaa. Kyseinen kumppani kysyi minulta suoraan, rakastanko... En pystynyt sanomaan, että rakastan häntä. Se olisi ollut itsepetosta.
Mielestäni sinun häpeäsi voi olla normaali reaktio siitä, että olet kohdannut elämässäsi tuolloin sellaisia tunteita, jotka ovat vaikuttaneet sinuun kovasti? Oletko niinsanotusti aukaissut hänelle niitä arvokkaita, tärkeitä tunteita ja reaktioita, joita et ole aikaisemmin kokenut?
Joskus tietyt elämässä kohdatut pienetkin asiat voi muistuttaa sinua jostain elämässä kohdatusta hylkäämisen tunteesta?? Et uskalla käsitellä asioita, jotka ovat tuottaneet sinulle tuskaa. Se taas tuottaa häpeää ja epämukavia ajatuksia?
Elämässä tapahtuu kaikenlaisia asioita, ja ihmiset käsittelevät näitä asioita eri tavalla. Itsekin sanoit viestissäsi, että toiset saattaisivat vain kohauttaa olkiaan. Meitä on jokaiseen junaan. Minäkin saatan joskus jäädä miettimään pieniä asioita ja teen niistä sitten ison ongelman.
Ei asioita kannata märehtiä, itse ajattelisin, että elämä on tarkoitettu elämistä varten.
Lyhyesti vielä tähän loppuun... Tekstistäsi käsitin, että olet kokenut elämäsi aikana useasti hylkäämistä sekä lupausten pettämistä?
Mielestäni sinun kannattaisi kokeilla päästä keskustelemaan asiasta ammattiauttajan kanssa.
Alussa se voi olla vaikeaa, mutta uskoisin, että saat elämääsi eväitä siihen, että joskus tulevaisuudessa pääset rakastamaan ja luottamaan ihmisiin.
🌻🙂🌻
Mulla on sama ongelma ihmissuhteissa. En halua päästää ketään lähelle, jotta kukaan ei vois satuttaa, enkä ilmaista, kuinka paljon välitän, koska pelkään ihan tajuttomasti tulevani torjutuksi. Se on tosi häiritsevää ja yleensä kaikki suhteet kaatuu just siihen, etten osaa toimia suuntaan enkä toiseen 😞
Tsemppiä sinne!
hotsalama, kiitos viestistäsi. Minäkin rakastan siskoani enemmän kuin mitään muuta. Mutta olen huomannut että otan tunteissani etäisyyttä häneenkin. En päästä suuria onnentunteita tulemaan enää samalla tavalla. Olen ollut niin kiitollinen, että mulla on sisko. Koetan pitää itseni kauempana hänestä kai siksi, että hän lähti muualle opiskelemaan, enkä halua tuntea liian suurta kaipausta siitä. Ota nyt itestäni selvää taas..
Silloin vuosi sitten en kertonut tälle pojalle mitään suurempia salaisuuksia tai henkilökohtaisempia asioita, mutta olin hänen seurassaan enemmän oma itseni kuin aikoihin. Sillä tavalla näytin hälle jotain enemmän kuin muille yleensä. Se kai sitten laittaa häpeämään, en tiedä? Tuon tapauksen jälkeen olen pitänyt kaikkiin miespuolisiin kavereihinkin enemmän etäisyyttä, ja myös kaverityttöihin. Tänään sanoin tuon asian ääneen ensimmäisen kerran (jonnekin muualle kuin tänne). Sanoin sen siskolleni. Eikä senkään mielestä mulla ole mitään syytä hävetä. Mutta kun mua vaan hävettää niin ankarasti joka päivä. 😟
Mä olen kyllä jo hoidossa tämän masennuksen takia, ammattiauttajia on monia yhtä aikaa. Olen onnekas. 🙂 Mutta olen niin sisäänpäin kääntynyt, etten ole vakavasti kuin kerran harkinnut kertovani kenellekään esim. tuosta vuosi sitten tapahtuneesta. Häpeä on vaan niin suunnaton, vaikka edelleenkään syytä sellaiseen ei ole. Ja tuo on asia joka minua OIKEASTI vaivaa, puhun kyllä auttajilleni hankalista asioista, mutta tuota en kerro. Vaikka pitäisi. Tuntuu että ymmärrät, mistä puhuin, ja mä taidan ymmärtää mistä sinä puhut. Se tuntuu mukavalta. 🙂🌻
keittobanaani, kiitos! Ja tsemppiä myös sinne. Tällaisten asioiden opettelu on ainakin minulle kaikkea muuta, paitsi helppoa.. Mutta ehkä sitä viisastuu, kun kasvaa vielä vähän. 😐