Parisuhde päättyi. masennus ja ahdistus palasivat, apua en saa
En tiedä mitä enää tehdä. Oeln parikymppinen yliopisto-opiskelija. Hieno mutta vaikea 2.5 vuoden suhde päättyi kumppanin tunne-elämänhäiriöihin, hän meni psykiatriselle osastolle hoitoon ja jätti minut, koska kokee olonsa liian turvattomaksa vaikka todella olisi halunnut olla kanssani. Olin pelännyt eroa, mutta molemmat toivoimme, että hän jaksaisi, sillä asiat olivat vihdoin järjestymässä.
Hän ei jaksanut. Hän oli kaikesta huolimatta kuin unelma. Taisteli sairautensakin kanssa kaikin voimin. En edes tiedä, onko toista sellaista. Hänellä oli uskomattoman positiivinen vaikutus minuun, niin ainakin äitini sanoo. Toivoin hänen palaavan joskus, koska päädyimme yhteen sen takia, että hän näki kerran tytön punaisissa housuissa ja uskomattomalla hymyllä bussiasemalla ja tiesi samantien, että tuo tyttö oli hänelle se oikea. Kesti puoli vuotta, ennen kuin hän näki minut uudestaan. Siitä toiset puolivuotta, ennen kuin hän uskalsi alkaa toimia.
Nyt olen tyhjän päällä. En enää jaksa uskoa meidän rakkautemme vahvuuteen, siihen, että hän muistaisi kuinka upea suhteemme olisi ollut ilman mt-ongelmia. Hän on alkanut pelätä minua tosissaan. näkee minusta painajaisia. Siitäkin huolimatta, että sanoi kolme viikkoa sitten kaiken tuntuvan tyhjälle ilman parasta ystäväänsä ja kumppania. Kaikesta huolimatta.
Hän oli tosiaan paras ystäväni ja sielunkumppani, ainoa ihminen joka ymmärsi minua. Joka on koskaan ymmärtänyt. Ihmiset sanoivat meidät nähdessään, että kuulumme yhteen. Sen näki tavastamme katsoa toisiamme. Viimeisen kuukauden hänen kanssaan olin onnellisempi kuin koskaan. Olen viimeiset puolitoista vuotta taistellut masennuksen kanssa, vuoden menestyksekkäämmin muutamalla takapakilla (olen ollut tuon puolen vuoden aikana 5 kk täysin vapaa masennuksta, sitten on ollut välitiloja ja pahoja kuukausia masennuksen alettua 4 ja tänä vuonna 2-3), mutta nyt se iski täysillä päälle. En jaksa opiskella. Kärsin jatkuvasta ahdistuksesta, ellen itke. Kaikkein pahinta on se, etten enää pysty jäämään sänkyyn. Kun kerran pääsisin sieltä ylös edellisen kauden jälkeen. Haluaisin kuolla, mutta yhtäkkiä minussa on kuin toinen persoona, joka pakottaa minut taistelemaan vaikken enää haluaisi. Ennen olen halunnut, nyt en jaksaisi. Nousen siis sängystä, mutta en jaksa tehdä mitään.
Enää minulla ei ole mitään tai ketään, koska menetin ystäväni jo ennen muuttoa opintopaikkakunnalle, enkä löytänyt täältä ketään. Muutaman tutun, mutta heistä kaksi hylkäsi minut heti eron jälkeen, kun en jaksanut olla positiivinen ja iloinen, yksi taas ei osaa antaa tukea, vaikka suostuukin tekemään kanssani kaikkea jos jaksan, välittämättä siitä, etten kauheasti puhu. enää en kuitenkaan jaksa tehdäkään mitään, joten olen omillani. Äitini kärsii ensinnäkin liiaksi kolmekymppisen veljeni neljän vuoden takaisesta itsemurhasta, joten hän on hyvin kova minua kohtaan tässä asiassa, eivätkä välimme ole enää muutenkaan kovin hyvät. Kumppanini teki niistä paremmat, koska hänellä oli minuun todella positiivinen vaikutus
Koen oloni muutenkin ahdistuneeksi nykyään ihmisten kanssa. En välttämättä vieraiden kanssa pari sanaa vaihtaessa, mutta tuttujen kanssa. Ja suurissa ihmisjoukoissa. Minulla ei ole koskaan ennen ollut sellaista, vaikken olekaan ollut järin seurallinen. Sosiaalinen kyllä, mutta minä oikeastaan nautin vain kumppanini seurasta.
Hain itselleni apua tänään, mutta en tiedä saanko sitäkään. Ainoa vapaa aika olisi ollut perjantaille, muuten joudun jonoon enkä pääsisi kuukausiin. Ongelma on se, että olen kerran käynyt sen psykologin luona, koska olin jo puoli vuotta yrittänyt lopettaa viiltelyä epäonnistuen. aloitin uudestaan, kun kumppanini yhtäkkiä muutti lopputalvesta pois emmekä tavanneet kahteen kuukauteen kuin kaupungilla. Tunne.elämänhäiriötä ei oltu diagnisoitu, ja vaikka tahdoin olla hänen kanssaan, koska tiesin että hänen oli todella paha olla, se oli minulle todella rankkaa. Psykologi ei ollut kiinnostunut. Viiltelystäkin hän totesi, että jos kerran tahdon lopettaa, niin pärjään kyllä varmasti omillani. Toki voisin tulla uudestaan, jos siltä tuntuu, mutta hän ei nähnyt tarvetta.
En halua takaisin sille ihmiselle. Soitin kyllä uudestaan ajanvaraukseen ja työntekijä lupasi tehdä parhaansa, jos voisi järjestää jotakin, mutta jos hän ei voi, niin en tiedä, voinko mennä takaisin sen miehen luokse. En ehkä pysty. Ja minun olisi pakko alkaa opiskella, ellen saa sairaslomaa. Siinä vaiheessa olistani tulee niin ahdistunut, etten enää tiedä mitä teen. En niinkään pelkää tekeväni itselleni jotain. Se olisi helpotus. Pelkään sitä ahdistusta, mikä syntyy halusta kuolla, kun toinen puoli minusta pakottaa taistelemaan sen verran, etten tee niin. Ja minun olisi pakko opiskella, etten menetä opintotukea… Minulta on jo nyt vaadittu selvityspyyntöä.
Niin, ja pahinta tässä on se, että vaikka asia jotenkin järjestyisi, niin kahden helvetillisen viikon jälkeen (kun ero tuli, selvisin pari viikkoakohtullisesti, sitten aloin luhistua) perjantaihinkin on valtavan pitkä aika. Lisäksi rakkaani hoitoa seuratessa näin, ettei apua saa ennen kuin kolmen kuukauden hoitojakso on ohi ja kelan tukema terapia voisi alkaa. Siksi hänkin päätyi osastolle. Hänellä oli tapaamisia suunnilleen kolme-neljä kertaa kuukaudessa, psykologilla ja psykiatrilla. Välillä molemmat olivat samalla viikolla, ja väliä saattoi olla yli kaksi viikkoa. Hän selvisi, koska hänellä oli tukenaan minut. Minä en saisi mitään tukea, ja kerran kahdessa viikossa... Mietin miksi edes yritän. En minä jaksa yksin.
Vaikka voisin löytää jonkun, joka riittäisi minulle (kukaan ei koskaan pysty antamaan samaa kuin hän sillä hän antoi minulle kaiken mitä suhteelta saatoin toivoa. Jopa turvaa, lohtua ja huolenpitoa), niin joutuisin olemaan vuosia yksin. Muistan liian hyvin, kuinka tyhjälle minusta tuntui jo ennen häntä, vaikak elämässäni oli ihmisiä. Hän opetti minut rakastamaan ja ymmärtämään, että elämä ei ole mitään ilman rakkautta. Hän sai minut tajuamaan, ettei rakkaudessa pidä tyytyä mihinkään vaan todellinen rakkaus antaa kaiken. Tajusin olevani ihminen, joka on valmis sitoutumaan loppuelämäkseen, kun löytää todellisen aarteen. Minulla menisi pitkään päästä hänestä yli. Menisi pitkään löytää joku yhtä ihmeellinen. Hän sai kyllä minut tuntemaan, että olen itsekin ihme. Eikä tämä ole vain juuri eronneen puheita. Harvat ihmiset, jotka ovat olleet meidän elämässämme mukana ovat sanoneet, etten ehkä koskaan löydä ketään yhtä upeaa kuin hän. He tosin eivät ymmärrä, miksen voisi tyytyä vähempään.
Ainoa syy miksi taistelen on se, että pelkään romahduttavani rakkaani maailman, jos teen itselleni jotain. Hän pakotti minut lähtiessään hoitoon lupaamaan etten lakkaisi taistelemasta, jos hän ei tulekaan takaisin kotiin. Alan vain menettää uskoni hänen sanoihinsa, joiden vuoksi pitää oma lupaukseni, tapaan pitää minua todella tiukasti sylissä ja suukotella hiuksiani ja otsaani hyvästellessä, kuin hän ei olisi halunnut päästää irti. Hän on tuntunut löytävänsä elämäänsä jo muuta. Alan menettää uskoni siihen, että hän "rakastaa minua aina", kuten lähtiessään sanoi. Menetän toivoni siitä, että suhteemme oli hänelle yhtä uskomaton kuin minulle, ettei hän palaisi edes vuosien päästä, kun olisi terve. Hän saattaa olla vain liian sairas. Itse taas tiedän, että kaikki unelmamme, joista vielä viikko ennen ero puhuimme, tulisivat toteen, jos hän vain parantuisi ja jaksaisi jälleen uskoa.
Midrelle.
Olet saanut kokea ihmeen, kun olet saanut kokea noin niinkuin olet kuvannut, se ihme voi elää yhä.
Se pitää teidät molemmat elossa, pidä kiinni siitä mitä olet oppinut hänen kauttaan ja kanssaan ja siitä mistä olet varma.
Ne ovat kuin maamerkkejä tässä mitä nyt käyt läpi.
Muistan sinua ja teitä molempia rukouksin ja toivon parasta johdatusta teille molemmille.
Te jos kuka tiedätte mitä on taistella,
ytimessänne asuu Rakkaus,
siksi te jaksatte.
Jos ei rakkaus isolla r:ällä, niin varsinkin jos se isollakin R:llä ilmaistavissa oleva saavuttaa teidät niin että tunnette ja tiedätte elävänne kuolemankin jälkeen.
Elämäntarinassasi on syvyys mukana kun on tämä kyky kokea masennuksen aallot ja aavat rannat.
Tsemppiä teille molemmille tahoillanne!
Saat ja hänkin saa apua tahollaan.
Helen Keller oli sokea(kin) mutta mikään ei estänyt häntä ajattelemasta" elämä on rohkeaa seikkalua - tai ei mitään".... joskus jos kiinnostuu jostain muusta kuin ahdingon ytimestä, voi saada kuin 'ilmaa' huoneeseen.
Olisi ehkä kuitenkin pitänyt laittaa tämä parsiuhdepuolelelle.
Kiitos erakoksiko. On ihanaa kuulla, että joku pitää kokemaani ihmeenä (ei ehkä tuo perusteella, olet lukenut aiempiakin tekstejäni), sillä liian moni ihminen ympärilläni odottaa, että minä tajuaisin, etten kokenut mitää ihmeellistä rakkautta. Että tajuan pian, että moni muukin voisi tarjota samaa. Ei voi.
Ihmeellisen tehokasta toimintaa tänään hoidossa. Vaikka sanoin selvästi, että haluaisin kuolla, mutta en ole suunnittelemassa tekeväni itselleni mitään, niin sain suoraan siirron päivähoitoon osastolle itsetuhoisuuden ja vakavan masennuksen takia. Ja viiltelynkin vuoksi, vaikken ole sitten kevään viillellyt ja siitäkin sanoin, ettei minun tee edes mieli. Kiinnostavaa sinänsä, koska kun viiltelin ja hain apua, ei minulle sitä annettu, koska selvisin omillani. Itse asiassa saan välillä paniikkikohtauksia, kun ajattelenkin tekeväni niin. Siihen se selvitys jäi, enempään ei ollut aikaa. Ja sairauslomasta ei tarvinnut edes keskustella, sen tarve kuulemma oli selvää viidessä minuutissa.
Silti. Inhottaa mennä puhumaan ihmsille siitä, kuinka raskasta on menettää hänet, kun tiedän kyllä miten asiaan suhtaudutaan. Pelkään, että vaikka saisinkin tukea arkeen, niin paheneeko oloni vain entisestään, jos kukaan ei ymmärrä?
Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. 24 h, viisi ihmistä (2x erikoissairaanhoitaja, psykiatrian erikoislääkäri/psykologi, sairaanhoitaja, sosiaalityöntekijä), tulos: aika torstaille SAIRAANHOITAJALLE, sairausloma ja unilääkettä, vaikka hyvin univakeudet ovat ongelmasta vähäisin, sillä vaikka menen normaalia myöhemmin nukkumaan ja unet ovat n. 2 tuntia lyhyemmät niin nukun 7-8h. Välillä pidempääkin, jos en jaksa nousta sängystä. Niin, ja paivasairaalahoidon suunnittelua, vaikka sanoin, etten halua sinne. Se ei ole minua varten, vaikka asiaa harkitsinkin vakavissani. Sosiaalinen ja järjestetty ryhmätoiminta on viimeinen asia mitä haluan. Inhoaisin sellaista terveenäkin, puhumattakaan nyt. En kaipaa ihmisiä ympärilleni. Kaipaan vain sellaista, jolle voin puhua. Rakastani, joka ymmärtäisi minua.
Minun on vain pahempi olo. Sain sentään sairausloman, mutten jaksaisi tällaista pyöritystä yksin. Kaipaan häntä vain enemmän. En saanut näiden päivien jälkeen tyydytystä edes asioista, jotka ovat edes hieman tuottaneet mielihyvää. Kuten elokuvat. Lisäksi eilinen ilta oli yhtä tuskaa, vaikka ne normaalisti ovat helpoin aika vuorokaudesta. Pelkään, että siitä tulee jatkuvaa.
Ymmärän tuskaanne. Omakin parisuhteeni päättyi muutama viikko sitten ja olo on aivan kauhea. En vain saata ymmärtää kuinka näin pääsi käymään. Hän oli täydellinen, kaunis, viisas, aivan liian kiltti ja hyvä laulamaan ja soittamaan kitaraa. Olin ennen hänen tapaamistaan hyvin masentunut ja elämään kyllästynyt. Lähinnä se johtui koulusta ja siitä ettei minulla ollut tyttöystävää. Sitten tapasin hänet. Meistä tuli kavereita ja aloimme hengaamaan yhdessä. Sitten hän sanoi että pitää minusta. En ole ollut koskaan niin onnellinen kuin sinä päivänä. Siitä alkoi seurustelumme joka ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan. Hänellä oli epilepsia ja sai kuulema joskus paniikkikohtauksia. Sen takia hän lopetti seurustelun kanssani, koska ei halunnut että joutuisin kärsimään hänen ongelmistaan. Yritin sanoa etteivät ne minua haitanneet ja että hyväksyn hänet sellaisena kuin on, rakastin häntä niin paljon. Silti kävi näin. Nyt olen niin syvässä masennuksessa, etten tiedä mitä teen. Olen oikeastaan jo luovuttanut. En enää halua parantua tästä. Kouluunkin on kiusallista mennä koska näen hänet joka päivä siellä ja se sattuu. En pysty kuuntelemaan hänen lauluaan tai kitaran soittoa enää, alan joko itkemään tai vaivun syvälle muistoihin. Viimeksi kun kuuntelin häntä yhdessä juhlassa minun oli pakko saada kaljaa. Ensimmäinen olueni. Se helpotti vähän. En voi sille mitään että rakastan häntä yhä ja ikuisesti. En tahdo ketään muuta, kuin hänet. En kuitenkaan usko että hän edes tietää miten masentunut olen. En uskalla puhua hänelle enää tai hengata, vaikka hän sanoi, että haluaisi silti olla ystäväni. Elättelisin vain toiveita että palaisimme taas yhteen. En kestä tätä. Itsemurhakin pyörii mielessäni koko ajan. Yhtenä lauantaina havahduin siihen, että sovittelin haulikon piippua suuhuni, ikäänkuin testatakseni. Vanhemmat eivät olleet kotona. En tiedä kykenisinkö siltikään itsemurhaan, en haluaisi lähimmäisilleni pahaa mieltä tai hänelle. 😞 Onneksi minulla on kuitenkin yksi ystävä joka jaksaa kuunella minua ja on edes vähän tukena. MUtta silti en tiedä milloin päässäni napsahtaa ja teen jotain peuuttamatonta.😯🗯️