afrodite- kirjoitti 22.6.2017 0:12

Tunnen todella huonoa fiilistä siitä miten mielenterveysongelmani tuovat erillaisia vaikeuksia parisuhteeseeni. Kumppanini on mitä ihanin ja ymmärtäväisin, mutta sydämeni särkyy joka kerta, kun satutan häntä. Kärsin masennuksesta ja sosiaalisesta sekä yleisestä ahdistushäiriöstä. Minulla on myös äärettömän alhainen itsetunto ja en kykene luottamaan kumppaniini. Meillä menee välillä viikkojakin hyvin ja elämämme on mitä antoisinta, mutta masennuksen ja ahdistusten kierteessä vietän päiviä itkien ja kiukutellen. Syytän miestäni ja epäilen kaikkea hänen sanomaansa. En kykene nukkumaan ja olen päivätolkulla syömättä, koska oloni on niin kamala. Ja kumppanini kärsii kaiesta tästä ja tiedän, ettei riitamme johdu silloin kumppanistani vaan minusta. Mitä minun pitäisi tässä tilanteessa tehdä? Onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia? Voiko kaltaiseni täysin pilalla oleva ihminen edes olla parisuhteessa vai tuhoanko vain kumppanini? Kiitos jo etukäteen, jos kukaan viitsii vastailla 🙂🌻

Hei Afrodite. Itse painin tällä hetkellä täysin samankaltaisten fiiliksien kanssa, vaikkakin tarinamme eroavat hiukan. Olen ollut puolitoista vuotta parisuhteessa. Kumppanini oli tutustuessamme ensimmäinen laatuaan. Ensimmäinen, johon uskalsin ja saatoin rakastua. Tuolloin talvella 2016 mulla oli kaikki ainakin omasta mielestäni hyvin muuten, mutta ahdistuskohtausten takia hoidin opintojani oikealla kädellä. Noh. Itse asiaan. Koska kuitenkin olin ja
OLEN edelleen pitkään ollut erittäin sulkeutunut ahdistukseni kanssa eikä siitä kukaan oikein tiedä (olenhan ulospäin sangen sosiaalisen ja vahvan oloinen, mitä ainakin itse luulen??) en tahtonut heti täydellisen ihmisen tavatessani purkaa pääni toimintaa ja satunnaista harmautta hälle. Nyt kuitenkin olemme avoliitossa ja asumme yhdessä. Asiat ovat muuttuneet täysin. Minä olen muuttunut. Mieleni vointi on järkkynyt puolen vuoden takaisesta monien elämän muutosten tähden. Olemme tilanteessa, jossa sekä minä että kumppanini olemme jaksamisensa äärirajoilla eikä hänessä (kumppanissani siis) aikoihin ole näkynyt enää viitteitä ymmärryksestä tms. Välillä iltaisin suihkun alla poden samaa ajatusta. Olen todella liian poikki enkä jaksa pitää suhdettamme kasassa. 😭 En kuitenkaan voi vaatia sitä myöskään kumppaniltani. En ole ansainnut häntä. En ole hankkinut apua ja vaadin ymmärrystä ja apua häneltä. Ja hänhän on aivan sormi suussa ja epätoivoisena huutaessani koettaa auttaa. Ei se toimi. Sekoittaa ja pahoittaa mieltäni entisestään. Että miksei joku voi tajuta, vaikka on niin lähellä. Kuulla ja reagoida just oikein just mun pahaan oloon. aJ tätä mä puran kumppaniini. Nykyään melkein joka oinen päivä. Pelottaa että nyt kaikki hajoaa käsiin. Elämäni tärkein ihminen, johon olen suunnattoman kiintynyt on kulunut aivan loppuun ja tiedän että se on yksinomaan minun aikaansaannostani. Kyllä ajatus kalvaa. Koska en lukuisista yrityksistäni huolimatta ole saanut haettua apua olen alkanut voimaan huonnommin. En enää saa vain ahdistuskouhtauksia vaan saatan toisinaan "seota" aivan täysin. Toki tiedän, että tietyn tyyppisiin mielenterveysongelmiin on suvussamme taipuvuutta. En vain tarkemmin vielä osaa eritellä, mikä päätäni riivaa. Pointti on kuitenkin se, että "mielen hämärtyessä" saatan ja useimmiten kohtelenkin kumppaniani erittäin kaltoin. Hän on maailman kiltein ihminen, väsynyt sellainen ja toistuvasti kaadan pahan oloni hänen niskaansa. Tunnen olevani aivan umpikujassa. Ehkä aloituksesi ei olisi vaatinut näin perusteellista avautumista omista ongelmistani, mutta haluan vain sanoa, että mielenterveysongelmat (varsinkin nuorille, joilla ne saattavat vasta olla puhkeamassa ovat erittäin hankala elämänalue kaiken muun myrskyn ohella) ja parisuhde ovat hankalia yhteensovitettavia. Etenkin tapauksessa jossa toinen ns. terve puolisko on kuinka ihana ja mahtava persoona, muttei kuitenaan kumppanina voi tukea tai hakea itselleen tukea. Olipa sekava kirjoitus, saisihan tuosta selkeämminkin kirjoitettua 😋