Parantunut vai eikö parantunut, mikäköhän minua vaivasi??
Hei!
En tiedä ihna tarkkaan, miksi kirjoitan, ehkä hakeaksseni vastausta menneesseen ja kysyäkseni, tuntuuko teistä samalta?
Joskus vuonna 2002 silloisessa koulussani jouduin umpikujaan, sitä ennen mulla oli ollut tyypillisiä oireita masennuksesta/siitä, että jotakin on vialla. Olin ollut jo varmaan pari vuotta tosi masentunut, alakuloinen aina silloin tällöin ottanut särkylääkkeitä tms. liikaa. En niin liikaa, että kuolisi, vaan niin liikaa, että olisi turta olo ja nukkuisi. Mulla oli myös ahmimisongelmia, itsetunto-ongelmia.. Tuntui siltä, että elämä ei ole mun elämää. Vauhti kiihtyi vuoden 2002 loppuun mennessä oli sellainen olo, että en tunne itseäni,en tätä maailmaa. En pystytnyt enään keskittymään, vaan olin vaan omissa maailmoissani ja ajatukset kiersi kehää. En ollut minä, en tuntenut mitään enkä saanut yhtä ainoaa loogista ajautsta päästäni. Kehitin itselleni jonkun ihmeellisen viiltelenpä-ahmimpa-puhimpa itsemurhasta kierteen. no, tämä kehä johti siihen, että olin osastolla 3vko ja puoli vuotta sairaslomalla. Varmaankin oikea paikka minulle. No, kokoajan tuntui, että en ole masentunut, olin tosi energinen ja hymyilin kaikille ja olin samaa mieltä kaikkien kanssa, ikäänkuin häivytin minuuteni kokonaan. Tuntuu, että olin juuri niin hullu, kun minun kuviteltiinkin olevan ja käyttäydyin yhtä hullusti kuin minulta odotettiinkin. Kokoajan tuntui, että en ole olemassa ja aika typistyi. En pystynyt tekemään mitään. Tuosta meni varmaanki kaksi vuotta, ennekuin huomasin, että elämälläni on ollut menneisyys ja on tulevaisuus. Ehkä vasta nyt tuntuu siltä, että jotenkin olen ”itseni” sisällä.
Ongelmana on, että mulle on alkanut tulemaan kamalia itsesyytöksen tunteita, häpeää ja katkeruutta. musta tuntuu, että olen heittänyt pois vuosia elämästäni. Välillä iskee kamala pelko ja ahdistus, varsinkin silloin, kun poistun lapsuudenkodistani, tuntuu että täällä olen vain turvassa. Silloin, kun muut opiskeli ja eli elämäänsä, minä olin jossakin syvässä kuilussa, ja nyt tuntuu kaikki liian myöhäiseltä. Valmistun ensi syksynä ammattiin amk:sta, ja välillä olen kuolla kauhusta; enhän minä pärjää.. Poikakaverin kanssa suunnitellaan, että voisi muuttaa yhteen, mutta pelkään, että en pärjää, en halua edes.. Ongelma on sekin, että nyt kun itse on omien tunteittensa herrana ainakin jollakintasolla, olen alakanut ajattelemaan, että rakastanko poikaystävääni, vai olenko kuvitellut kaiken. Välillä tulee muutnekin sellaisia ihme epätodellisia olotiloja, en tunne itseäni ja maailma pelottaa. Mietin paljon, mikä meni vikaan, mitä tein väärin ja miksi olin sellainen ja voinko olla koskaan enään ”normaali”. Salaa toivon, että valmistumiseni jälkeen antaisin periksi, jäisin kotiin ja olisin työttömänä, koska ajatuskin töihin menosta pelottaa ja ahdistaa. Tämä aiheuttaa mulle pahaaoloa ja häpeää, joka on muuten ehkä maailman tuhoisin tunne katkeruuden rinnalla. Onko kellään ollut masennuksen jälkeen samanlaisia fiiliksiä?
Tästä tuli vähän pitkä tarina.. Kiitokset niille, jotka jaksoi lukea.
Ehkäpä minulla on vähän samankaltaisia tuntemuksia. Olen ollut kaksi vuotta työttömänä, koska en ole päässyt yliopistoon. Keväällä sain unelmieni työharjoittelupaikan, mutta jossain mieleni salaisessa sopukassa toivoin, että se peruuntuisi eikä minun tarvitsisi tehdä mitään uutta ja pelottavaa. Työharjoittelu sitten tosiaan peruuntui, mikä tuntui varsin masentavalta. Syyttelin jopa itseäni tilanteesta (vaikkei se johtunut minusta lainkaan), koska välillä toivoin niin käyvän.
Nyt olen luultavasti vihdoin pääsemässä yliopistoon kahden kurjan vuoden odotuksen jälkeen. Ajatus tuntuu sekä pelottavalta että ihanalta. On todella pelottavaa saada jotakin, mitä on jo pitkään toivonut. Herää epäilyjä siitä, mitä jos epäonnistuu tai toiveet osoittautuvat epärealistisiksi. Olen myös avopuolisoni kanssa jonkinlaisessa umpisolmussa, koska minusta välillä tuntuu, että rakkaus on kadonnut masennukseni myötä. Vai oliko sitä edes koskaan? Rikkinäiseltä pohjalta on ahdistavaa lähteä rakentamaan uutta elämää, koska oma identiteetti on melko lailla kadoksissa. Pelkään hirveästi tekeväni vääriä valintoja ja lopulta päätyväni onnettomaksi. Pelkään myös, etten ehkä osaisi olla ollenkaan onnellinen, vaikka kaikki edellytykset siihen olisivat olemassa.
No, olen kuitenkin päättänyt mennä eteenpäin. En halua jäädä nykyiseen tilanteeseeni, joka voi korkeintaan pahentua, jos en tee asialle jotain. Sinä(kin) olet vielä nuori ja ehdit kyllä korjata epäonnistumisia, jos niitä tulee. Lisäksi olen huomannut, että uudet asiat pelottavat aina eniten silloin kun pitäisi tehdä päätös toteuttaa ne. Päätöksen jälkeen asiat sujuvat usein helpommin, kun niihin ehtii sopeutua. Toivottavasti tästä oli edes hieman hyötyä, vaikken mitään konkreettisia neuvoja osaakaan antaa.
Moi!
Tarinani lyhyesti:
Kärsin pari vuotta sitten masennuksen oreista mutta jollain ihmeellä sain piilotettua sen sisimpääni. Se palasi joululoman jälkeen tammikuussa 2005, olihan se jo piilenyt varmaan koko syksyn. Mutta tammikuussa huomasin ettei kaikki ole hyvin. En pystynyt olemaan koulussa ja kaikki tuntui romahtavan. Tammikuun lopussa hakeuduin kuraattorille ja kuraattori hankki paikan psykiatrian poliklinikalle. Olen juuri tyypillinen masentuja. Otan liikaa murhetta ja stressiä kaikesta ja suoritan koulussa kahta tutkintoa. Nyt alan olla paremmassa kunnossa ja jaksan ajatella asioita selvästi. Käynnit psykiatrilla ovat nyt vähentyneet, mutta olen miettinyt aivan samaa. Sitä että mitä ajattelin keväällä ja kuka oikeastaan olin?
Seurustelen ja olin seurustellut poikaystäväni kanssa pari kuukautta ennen masennustani. Eli olotilani on ollut hyvin raskasta suhteellemme. Ja nyt olen joutunut pohtimaan rakastanko häntä ja mitä tunsin häntä kohtaan ollessani masentunut. Niin tuore suhde sai äkkiä vakavan käänteen mun sairastuessa ja pohdin onko paluuta entiseen?
Kaikki tuntuu olevan tosiaankin hukassa. Pääsin hakuprosesissa toiseen vaiheeseen, ja nyt odottelen kauhulla tietoa,että päsinkö todellakin. Mieltä kaihertaa pelko koko ajan. Ja välillä tulee kamalia pakokauhun tunteita, ja saattaa ruveta itkettämään ihan oudoista asioista. Mielessä pyörii koko ajan, että minä en ole tämä ihminen, joka nyt elää normaalia elämää. Olen koittanut opetella olematta murehtimatta turhasta, ja hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Pakottamalla ei synny mitään. Psykologini sanoi kauan aikaa sitten mielestäni hienosti, kun masennus oli huipussaan. Hän sanoi,että taidan tehdä tavallaan surutyötä entiselle minälleni ja identiteetille. On rankkaa opetella tuntemaan itsensä aina uudestaan. Joskus se vanha minä, vaikka se olisi kuinka sekava ja outo, voi tuntua turvallisemmalta ja tutummalta, kuin uusi, erilainen minä. Sitten siitä vanhasta koittaa pitää kynsin hampain kiinni. Kaikki uusi vaatii luopumista, luopumiseen liittyy taas aina jonkinasteinen surutyö. Tämä ajatus lohdutti ainakin minua.