Hei,
olen ihan uusi täällä ja siis ensimmäistä kertaa kirjoitan.
Olen 17v ja kärsin vakavasta paniikkihäiriöstä. Sitä ei ole ollut helppo myöntää.
Tunnen itseni luuseriksi,täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi etenkin vanhempieni silmissä.
ala-asteelta asti olen ollut ujo, mutta ensimmäiset oireet vetäytymisestä ja syrjäytymisestä alkoi ylä-asteelta koulukiusaamisen seurauksena.
Tämä syksy on ollut yhtä helvettiä ja en ole pahemmin kouluun mennyt.Olen niin pahasti jäljessä lukio-opinnoissa,että käytännössä voisin aloittaa alusta.En suoranaisesti sanoen ole masentunut,vain surullinen tilanteestani.
Haluaisin niin kovasti elää tavallista nuoren naisen elämää.
Kaikki kaverit ovat jääneet matkanvarrelle ja tuntuu, että ihmiskontaktit vähenevät päivä päivältä.Toivon vain, että pääsisin takaisin normaaliin elämään.
Tuntuu ettei kukaan muu kärsi tälläisestä ja olen ainoa maailmassa, joka on luovuttanut alkumetreillä.
Terapeuteistakaan ei ole ollut apua.
Toivottavasti joku jaksoi lukea ja kertoa ehkä omista kokemuksistaan.
Mulla ei ole paniikkia mutta mulla oli kanssa vaikeuksia lukion alotuksen kanssa. Oikeasti mie en ees halunnut lukioon vaan menin ammattikouluun. Mutta en sitten sinnekään sopinut ja menin lukioon. En paljon mitään suorittanu eka vuotena ja olin melkein koko ajan sairaslomalla. Mulla oli yksityisope ja sen kaa jotain tein. Mutta sitten seuraavana vuona alkoi mennä paljon hyvemmin ja nyt jo kirjotan.
Pääpointti mun jutussa on se, että hae sairaslomaa ja tee vaan sitä mitä jaksat. Etälukiokin on aika hyvä juttu, siinä voi tehdä just mitä jaksaa.
Tiedän kyllä mistä puhut.
Itselläni ei henkilökohtaista kokemusta juuri paniikkihäiriöstä ole, mut voin varmasti rehellisesti myöntää siitä jotain tietäväni, kun olen yrittänyt parasta ystävääni siinä auttaa jo kauan aikaa. Välillä on ollu tosi kipeetä itellekin katsoa vierestä ja monet pahat kerrat oon siinä itkeny. Tiedän täysin ettei se oo omaa vikaa että sattuu sellanen olemaan, oon sen kyllä nähny, joten ei se susta ainakaan mitenkään huonompaa ihmistä tee, todellakaan. Yleensä päinvastoin. Tämäkin kaverini on ihanin ihminen mitä tunnen ja suurin osa muistakin joilla tiedän saman ongelman olevan, ovat yksinkertasesti loistotyyppejä.
Vaikka olenki ite hankalassa asemassa sanoa, ni kannattaa etsiä joku sellanen ihminen joka ymmärtää ja joka ei hylkää tollasen asian takia. Sellanen, joka tulee avuks jos vaan pääsee, vaikka mikä olis. Niitä on kyllä aika harvassa, mut kyllä sellanen sulleki löytyy, iha varmasti jos vaan jaksat uskoa.
Lukiossa kyllä opettajat yleensä ymmärtää jos sanoo paniikkihäiriön poissaolojen syyks tai muuks. Ne on saanu kuitenki koulutusta ymmärtää ja ohan nekin ihmisiä. Ei ne sua sellasesta tuomitse.
Mut koita pärjätä. Kyllä se siitä sitte pikkuhiljaa, jos vaan jaksat yrittää. Se on ihan kaikkeesta tärkeintä.
joo,kokemusta on. itellenikin puhkes vakava paniikkihäiriö 15-vuotiaana. se tuli kanssa koulukiusaamisen johdosta. itse olen jo 22 ja paniikkihäiriö on vähän laantunut, mutta tiedän, että tulen kantamaan haavoja koko loppuelämän. mäkin häpesin ensin sitä ihan hirveesti. Häpeen päänpakkoliikkeitä, joita tulee jännittäessäni, vieläkin.mun paniikkihäiriö oli niin paha, kun mä menin terapiaan, että se luokiteltiin jo sosiaalisten tilanteiden peloksi. jälkeenpäin silloinen psykiatrinikin sanoi, että olin alussa kuin tinasotilasukko. bussimatkat oli hirveitä, koulussa oli hankala keskittyä (jouduin aina istumaan takana), en voinu mennä kauppoihin yksin ollenkaan, kavereidenkin kanssa siellä oli vaikeeta... jos kiinnostaa, niin voit ottaa muhun yhteyttä, niin vaihellaan mielipiteitä. Mun mailiosoite:
jen83_1983@hotmail.com
Mulla on todettu ihan vähän aikaa sitten paniikkihäiriö.. Ehkä mä pikkuhiljaa itse opin antamaan itselleni anteeksi sen, etten mä pysty tekemään kaikkea niinkuin muut... Kyllä mä koulussa pärjään, eikä mun ongelmani liity edes kouluun, vaan mun rakkaaseen (tai ehkä entiseen sellaiseen) harrastukseeni, jota mä olin harrastanut kahdeksan vuotta, kunnes yhtäkkiä iski ahdistus.. En mä tiedä mistä se tuli, enkä mä jaksa hyväksyä itseäni tämän ongelmani kanssa, mä teen kaikkeni, jotta mä saisin luistettua mahdollisimman monesta hoitokerrasta, mutta 13 vuotiaana vanhempien valvovien silmien alla se ei aina onnistu.
Mä en ole masentunut, enkä kyllästynyt, mä olin ihan tyytyväinen elämääni, mutta enpähän ole enää. Muuten mun elämäni on kai sitten ihan mallillaan, koska riitelyt, oven pamahdukset ja päiviä kestävät mykkäkoulut kuuluvat kai jokaisen nuoren elämään. Ainakin toivoisin niin, sillä en haluaisi sanoa olevani erilainen ihminen.. Tai no, kai me kaikki ollaan jotenkin erilaisia, mutta jotakin samaahan kuulu kaikkien elämään, pakkohan.
Mulla on paljon ystäviä, ja ne harvat jotka tietävät, ovat tukeneet mua, mutta silti musta tuntuu, ettei ne pidä mua ihan normaalina.
Tsemppiä sullekin 🙂🌻
toivotan kaikkee hyvää sullekin MyraEllen! jos kiinnostaa,niin voit kirjotella mullekin. osoite on tossa edellisessä viestissä.
Selailinpa näitä viestejä ja totesin täällä löytyvän keskustelun paniikistakin. Tähän voisinkin jatkaa muutaman oman mietteeni.
Minulla ei ole todettu paniikkia, mutta itse arvelen moisesta kärsiväni. Nämä "kohtaukset" ilmenevät yksin ollessa ja on hyvin hyvin harvoja ihmisiä, jotka tietävät siitä. Tällä hetkellä tilanne on se, etten jaksa enää fyysisesti. Nämä "kohtaukset" vievät kaiken energian mitä minulla on; on vaikeaa tehdä mitään järkevää täysin väsyneenä, tärisevänä ja sekavana.
Ongelmani onkin omat ajatukseni. Jos kerran "kohtaukset" esiintyvät pelkästään yksin ollessa, lietsonko itse omilla ajatuksillani itselleni noin pahan olon? Onko kaikki pelkkää mielikuvitusta? Jos näin on tarvitsenko muka edes apua sitten. Senkun lopettaisin vaan koko paniikin. Tämä on vaivannut minua jo pitempään, varsinkin kun "kohtaukset" ovat välillä hallittavissa ja välillä täysin arvaamattomia. Teenkö minä itse itselleni pahaa?
StellaNova kirjoitti 30.01.2006 klo 18:17:
Selailinpa näitä viestejä ja totesin täällä löytyvän keskustelun paniikistakin. Tähän voisinkin jatkaa muutaman oman mietteeni.
Minulla ei ole todettu paniikkia, mutta itse arvelen moisesta kärsiväni. Nämä "kohtaukset" ilmenevät yksin ollessa ja on hyvin hyvin harvoja ihmisiä, jotka tietävät siitä. Tällä hetkellä tilanne on se, etten jaksa enää fyysisesti. Nämä "kohtaukset" vievät kaiken energian mitä minulla on; on vaikeaa tehdä mitään järkevää täysin väsyneenä, tärisevänä ja sekavana.
Ongelmani onkin omat ajatukseni. Jos kerran "kohtaukset" esiintyvät pelkästään yksin ollessa, lietsonko itse omilla ajatuksillani itselleni noin pahan olon? Onko kaikki pelkkää mielikuvitusta? Jos näin on tarvitsenko muka edes apua sitten. Senkun lopettaisin vaan koko paniikin. Tämä on vaivannut minua jo pitempään, varsinkin kun "kohtaukset" ovat välillä hallittavissa ja välillä täysin arvaamattomia. Teenkö minä itse itselleni pahaa?
Minulla sama juttu. "Kohtauksia" on vain yksin ollessa, mutta muuten oireet täsmää paniikkihäiriöön.
Välillä paniikki, pelko ja ahdistus ovat niin voimakkaat, että tekisi mieli mielummin kuolla...😟