Pakkonomainen mieltymys
Hei, olen tyttö, joka täytti eilen 15 vuotta. Olen hyvin ”taiteellinen sielu” ja paljon erintyyppisempi kuin useimmat muut ikäiseni ovat. Luen vapaa-ajallani psykiatriaa ja psykologiaa. Viihdyn myös todella paljon yksin: pelkästään omien ajatusteni parissa.
Minulla on omasta mielestäni vakava ongelma, ja olen saanut kuulla jo liikaa vähättelyä tästä. Tosin nyt on alkanut psykologikäynnit, joka tuo toivoa minun mieleeni. Kerron ongelmastani lyhyesti:
Huomasin ongelman vähitellen alkavan siitä, kun äidinkielentunnilla piti valita jokin kirja luettavaksi, ja tehdä siitä analyysi. Valitsin kirjan Uhrilampaat, jonka olin kuullut olevan todella hyvä(lyhyesti sanottuna kirja kertoo kahdesta sarjamurhaajasta: toinen on vankilassa, psykopaatti ja entinen huippupsykiatri. Toinen on vapaana oleva psykopaatti, joka yritetään saada kiinni). Pidin kirjasta, ja luin kirjasarjan muutkin osat.
Tällöin se alkoi.
Kiinnostuin sarjamurhaajista. Luin myös asiakirjan Ilman Omaatuntoa(kaksi kertaa), joka on kertoo psykopaateista. Kirjassa mainittiin monta sarjamurhaajaa, mutta yksi pisti silmään ja hain hänestä lisää tietoa.
Vietin suurimman osan aikaani vain hänestä lukien ja laitoin jopa hänen kuvia huoneeni oveen(tämä murhaaja ei siis ole fiktiivinen hahmo, vaan on ollut oikeasti olemassa). Miehen nimi on Theodore Robert Bundy. Lopulta katsoin vain elokuvia, jossa murhataan(ei actionelokuvia, vaan sellaisia, joissa itse murhaaminen on ”pääosissa”, kuten: Saw -elokuvat, Ted Bundy -sarjamurhaaja jne.) ja luin vain kirjoja, jotka kertovat murhaajista.
Kerron nyt hyvin lyhyesti, joten tekstini saattaa näyttää sekavalta, anteeksi siitä: Perheemme sai englanninkielisen ystävän, joka tuli myös myöhemmin minun ystäväkseni. Uskouduin hänelle kokonaan, ja siis kerroin ongelmani perin pohjin. Äitini myös tiesi ongelmastani, mutta minun oli helpompi puhua jollekulle ulkopuoliselle, eli tälle uudelle ystävällemme.
Niin…hän vannotti minulle monta kertaa, että ei kerro asioitani eteenpäin. Minä uskoin ja lähettelin tekstiviestejä, kun oli paha olo tai muuta sellaista. Hieman yli kuukauden päästä sain tietää, että mies oli vuotanut alusta saakka kaikki äidilleni ja isäpuolelleni, jotka eivät halunneet pahoittaa mieltäni ja eivät ensin kertoneet miehen kaksinaamaisuudesta. Ongelmani oli melkein kadonnut, koska mies oli todella hyvä puhumaan ja osasi olla rauhoittava ja ymmärtävä. Paljastumisen jälkeen ongelmani alkoi palaamaan takaisin.
Ja nyt ongelma on palannut takaisin minulle.
Sinä aikana kun miehelle asioistani puhuin, kävin eräällä psykiatrilla, joka osoittautui suureksi pettymykseksi. Kerroin hänelle ongelmani ja sanoin, että olin yrittänyt viiltää itseäni(mutta en kuitenkaan pystynyt viiltämään, pelkäsin kipua). Silti tämä psykiatri sanoi, että olen tasapainoinen ja ei ole mitään hätää. Minulle annettiin samalta psykiatrilta toinen aika, mutta peruimme sen heti.
Ennen siis yritin viiltämistä, mutten siihen pystynyt. Eilen kuitenkin viilsin varovasti kämmenselkääni ja tänään hieman pahemmin. Kämmenselässä on nyt epämiellyttävän näköiset arvet. Saksilla viilsin, kun veitsellä en uskaltanut. Äitini katsoi ohimennen, että mitä kädessäni on ja hän sitten saman tien totesi, että ”joku on raapaissut sinua tuohon”. En sanonut mitään. Asia tulee varmasti kuitenkin esille ja ehkä haluan kertoa, että olen itse jäljet käteeni tehnyt.
Eli, minulla on ylenpalttinen kiinnostus murhaamista kohtaan. En pysty tuntemaan minkäänlaista sääliä sarjamurhaajien uhreja kohtaan(vaikka en ajattele, että kuolema on heille oikeinkaan). Jos kuulen jonkun puhuvan sarjamurhaajista tai psykopaateista pahaa(tai fiktiivisestä hahmosta, Hannibal Lecteristä, joka on tämä entinen psykiatri, psykopaatti ja sarjamurhaaja), suutun siitä.
Kuvittelen mielessäni mielipuolisia ”kohtauksia”, joissa itse tapan/joku muu tappaa ihmisiä. Katsoessani murhaamiseen liittyvää elokuvaa tai lukiessani sellaista kirjaa, minulle tulee huumaantunut, ihannoiva ja ”maaninen” olo. Hyvän tunteen jälkeen minulla on mielettömän paha olla, koska ei ole normaalia pitää murhaamisesta näin paljon, että sen ajatteleminen vie suurimman osan päivästä. Muistan myös ulkoa monta sarjamurhaajan nimeä, kuten: Ted Bundy, John Wayne Gacy, Diane Dows, Richard Ramirez, Edward Gein(joska tri. Hannibal Lecter on keksitty), Charles Manson jne.
[Ja vaikka Richard Ramirez olikin saatananpalvoja, itse en ole koskenutkaan moiseen saatananpalvontatouhuun tai spiritismiin.]
Onko kenelläkään teistä millään tavalla samantyyppistä ongelmaa?
Käsi on arka…
Hei!
Kysyit, onko ollut samanlaista ongelmaa. No, ei aivan, mutta muistan, että kun olin 16 eli suunnilleen saman ikäinen kuin sinä, mietin paljon kuolemaan liittyviä asioita. Mitä jos tekisin itsemurhan, mitä jos joku perheenjäsen tai tuttu kuolisi. Mitä se olisi, miltä se tuntuisi, mitä sitten tapahtuisi.
Näin jälkeenpäin ajatellen varmaan harjoittelin tulevia suruja varten ja mietin senhetkisiä suruja, kaikiltahan kuolee joku elämän aikana ja kaikki me kuolemme lopulta itsekin. Oman kuoleman mahdollisuus ei vielä lapsena tullut mieleen, kyllä se oli teininä uusi asia. Päädyin sitten kuitenkin siihen, että ei kannata kuolla tahallaan ennen aikojaan, kyllä sitä kerkiää sittenkin kun aika koittaa. Elämä on enimmäkseen kivaa, vaikka ikäviäkin aikoja sattuu väliin.
Olen jostain kuullut, että ei se mitään jos kuvittelee tai mieleen tulee outoja asioita, kunhan ei toteuta niitä käytännössä.
Jos lukee psykologiaa tai psykiatriaa, tervekin ihminen alkaa taatusti epäillä itseään sekopääksi. Samoin lääketiedettä lukevat alkavat tuntea itsensä sairaiksi ja pelätä basilleja. Vitsaillaanhan sitä, että kaikilla ihmisillä on päässä jollakin tavalla pientä vikaa, terveiksi kutsutaan niitä, joiden vioille ei vielä ole keksitty nimitystä.
Välillä voin innostua tai kiinnostua jostain tietystä teemasta tosi paljon, mutta kun aikaa kuluu, yhdestä aiheesta saa jossain välissä tarpeekseen. Ei löydy enää uutta tietoa. Lue vaan kaikki murhakirjat, jossakin välissä ne tulevat sinulla korvista ja haluat lukea muuta. Onhan niissä dramatiikkaa ja jännitystä, jos arkielämä on aika turvallista ja välillä tylsänkin tasaista. Murhadekkarit ja poliisisarjat ovat telkkarissa tosi suosittuja.
Oliko sinulle pettymys, että sinut todettiin tasapainoiseksi? Älä toivo itsellesi mielen sairauksia, ne ovat vain kärsimystä. Oletko huolestunut itsestäsi? Jos pelkäät, että sarjamurha-asiat eivät ole sinulle hyväksi, voithan pitää välillä viikon ilman sitä aihetta ja testata, tuntuuko paremmalta.
Varo, ettei haavat tulehdu ja ettei tule rumia arpia, jotka näkyvät pitkänkin ajan jälkeen.
En pohdi itse kuolemaa. Vaan tappamista. En siis mieti mitä kuoleman jälkeen tapahtuu tai miltä tuntuu kun kuolee. Ja olin erittäin pettynyt kun psykiatri sanoi minua tasapainoiseksi: tosin siksi, koska asia on minulle itselle suuri ongelma ja kerroin hänelle, että olen yrittänyt viiltää itseäni. Mutta psykologi, jolla nyt käyn, ymmärtää, että tämä tosiaan on ongelma, jota ei pidä vähätellä.
Sanoit, että voisin pitää taukoa tuollaisten lukemisesta. Pari muuta ihmistä on minulle sanonut, että pitäisikö minun lopettaa tai pitää väliaika. Se on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Kuten jo ehkä mainitsin, asia alkaa olemaan minulle pakkomielle, ja en voi mitenkään pakottaa ajatuksiani pois.
Vielä yksi asia, mikä saattaa kuulostaa hassulta:
Tällaisia mielikuvia saattaa tulla jopa runsaammin silloin, kun kuuntelen Rammsteinia(olen tämän yhtyeen suuri ihailija), joka on hyvin voimakasta ja kenties "agressiivista" musiikkia. Tämä musiikki ikäänkuin lietsoo ajatuksiani.
Huoh...ja tilanne vain pahentuu entisestään. Olen aivan väsynyt tähän.
😞
Minäkin muistan, että suurinpiirtein sinun ikäisenäsi kadotin täysin empatiakykyni suhteessa tuntemattomiin ihmisiin. Maailman uutiset, raiskaustarinat, murhaelokuvat, ne eivät minua hetkauttaneet. Luin paljon kauhukirjallisuutta ja sekin turrutti minut osaltaan. Sitä kesti ehkä muutaman vuoden. Sitten ajauduin seuraavaan ääripäähän - eli kaikki maailman kärsimykset alkoivat ahdistaa minua. Murhat, raiskaukset, silmitön väkivalta, ne kaikki saivat minulle aivan kammottavan olon. Aivan kuin olisin herännyt siihen, että kipu ja kärsimys on totta, ja kaikki kamaluus on loputonta, joka hetki joku kärsii suunnattomia tuskia. Silloin kun en piitannut toisten tuskista, olin huolissani, että olen luonnoton. Nyt toivon, että voisin olla edelleen piittamaatta. Ainoa keinoni selvityä on yrittää paeta tietoa mahdollisuuksieni mukaan.
Minun on helppo ymmärtää, että joku ihastuu sarjamurhaajiin, jos tutustuu Hannibal Lecteriin. Hänhän on täydellinen mies! Niin sivistynyt, tyylikäs, komea, vaarallinen - ja lisäksi hänellä on valtaa toisten ihmisten yli. Hänhän on päättänyt toisten elämän loppumisesta.
Sarjamurhaajat saavat mittaamattomat määrät ihailijapostia naisilta vankilaan. Ylipäänsä rikollisten vaarallisuus tuntuu kiehtovan naisia, mutta sarjamurhaajat ovat kyllä ehdoton ykkössuosikki. Miksi? Toivovatko naiset nousevansa murhaajan rinnalle kuningattareksi, jota kukaan ei uskaltaisi vahingoittaa, koska heidän suojelijansa on niin mahtava? Harvemmin vaikuttaa siltä, että naiset toivoisivat sarjamurhaajan murhaavan heidätkin.
Itsekin tein aikoinaan suunnitelmia (juuri Hannibal Lecterin innoittamana) kuinka jonkun voisi tappaa todella tyylikkäästi, mutta makaaberisti. Kun mielikuvitus yhdistetään totaaliseen empatiakyvyttömyyteen seurauksena on uskomattoman shokeeravia ja täydellisesti valkokankaalle sopivia suunnitelmia. Nykyään lähinnä fantasioin siitä, kuinka voisin tappaa itseni.
Itse en ole viillellyt, koska pelkään kipua ja arpia. Miksi haluat viillellä? Tuntuu, että viiltelyä pidetään todistuksena masennuksesta. Jos ei viiltele, ei ole niin masentunutkaan... Kummallista, kun masennuksessakin tulee olla säännöt! Itseään voi rangaista monilla muillakin tavoin.